Vaalit vaikeuksien kolmiossa

Irakin sunnuntaisten parlamenttivaalien ääntenlaskentaa seurataan useissa pääkaupungeissa henkeä pidätellen, koska pelissä on paljon muuta kuin voimasuhteiden jakautuminen maan parlamentissa. Ennakkoarvioiden mukaan mikään puolue ei saa yksin enemmistöä, joten nyt alkaa maan yhteiskunnallisen kehityksen kannalta ratkaiseva vaihe, uuden hallituksen muodostaminen.

Irak on viime kuukausina jäänyt Afganistanin - tai oikeammin Afganistanin ja Pakistanin "Afpakin" - sekä Iranin kriisien varjoon, vaikka tilanne Irakissakin on kaukana länsimaiden ja väkivaltaan kyllästyneiden irakilaisten toivomasta. Väkivalta on vähentynyt siitäkin huolimatta, että pommiuutiset olivat vaalien alla jokapäiväisiä. Suuressa osassa Irakia on melko rauhallista.

Vaalien pitäminen on arvo sinänsä, sillä rehellisiä vaaleja ei alueen islaminuskoisissa maissa ole juuri nähty. Parlamentti on toiminut, vaikka kansanvallan opettelu on sujunut myrskyisissä, osin verisissä merkeissä. Tilanne on joka tapauksessa parempi kuin edellisten parlamenttivaalien yhteydessä vuonna 2005.

Toiveikkaimmat asiantuntijat uskovat, että perinteinen uskonnon ja klaaniuskollisuuden mukainen jakaantuminen on hellittämässä. Tässä mielessä oli onnetonta, että noin 500 sunniehdokasta julistettiin tammikuussa vaalikelvottomiksi, koska heidän väitettiin palvelleen Saddam Husseinin hallintoa. Toimi nakersi vaalien uskottavuutta ja kansallisen sovun rakentamista.

Irak on keskeinen osa länsimaiden ja ennen muuta Yhdysvaltain ongelmaryvästä Lähi- ja Keski-idässä. Vaikeimman osan muodostaa murheiden kolmio: Irak, Iran ja Afganistan. Irakissa ja Afganistanissa Yhdysvaltain vetämä toimintakaava on samanlainen: vahvalla joukkojen keskittämisellä yritetään luoda paikallisille poliitikoille mahdollisuus rakentaa sen verran toimiva yhteiskunta, että ulkomaalaiset joukot voivat lähteä pois.

Näissä sinänsä erillisissä kriiseissä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yhden nurkan romahtaminen vaikuttaa kaikkiin muihin. Jos yksikin kolmesta pysyy ratkaisemattomana, työ toisissa vaikeutuu merkittävästi. Iranin ydinaseohjelma pyritään lopettamaan pakotteilla.

Vilkaisu karttaan helpottaa todellisuuden muistamista. Irak on kaiken keskipisteessä. Se on 30 miljoonan asukkaan maa, jossa shiiamuslimit ovat suurin ryhmä. Irakin auttaminen omilla jaloillaan toimivaksi yhteiskunnaksi länsimaisen liittouman lukuisten virheiden jäljiltä avaisi mahdollisuuden keskittyä Afganistanin, Iranin ydinaseongelman sekä Israelin ja Palestiinan umpisolmun ratkomiseen.

Kyseisistä maista ei ole ollut tarjolla hyviä uutisia, joten menestys Irakissa olisi kullanarvoinen kaikille niille, jotka toivovat jonkinlaisen rauhallisuuden palaamista tälle Välimeren ja Intian väliselle alueelle. Yhdenkin ongelman jääminen tulehdustilaan säteilee naapurimaihin ja vaikeuttaa kohtuullisen kansallisen tasapainon löytymistä ongelmamaissa.

Tärkein kysymys on yksinkertainen: miten käy, kun amerikkalaisten taistelujoukot vedetään Irakista elokuun loppuun mennessä? Maahan jää vuoden 2011 loppuun saakka eli runsaaksi vuodeksi noin 50000 amerikkalaissotilasta, joiden on määrä toimia ennen muuta kouluttajina ja Irakin omien sotilaiden auttajina. On hyvin epätodennäköistä, että kaikki amerikkalaiset joukot vedetään pois maasta määräaikaan mennessä.

Sanailun ei pidä tässäkään antaa hävittää todellisuutta. Ero "taistelijan" ja "neuvonantajan" välillä on veteen piirretty viiva. Irakiin ei syksyllä jää mikään partiopoikajoukko, vaan vahvasti aseistettu ja taisteluihin kykenevä sotajoukko. Nykyisin maassa on vajaat 100000 amerikkalaissotilasta. Liittouman muiden maiden osastot ovat hupenemassa.

Vaalien jälkeinen kehitys on erittäin tärkeä juuri Irakille itselleen, sillä lännen liittouman soitellen aloittaman sodan jälkeiset perusongelmat eivät ole kadonneet - valtio on monessa mielessä rikki. Pahin vaihtoehto on edelleen mahdollinen. Kukaan ei osaa sanoa, muuttuuko sisäinen hajanaisuus sisällissodaksi, kun ulkomaalaisten joukkojen ote kirpoaa joko sotaväsymyksen takia tai jostain muusta syystä.

Ratkottavana on kahden keskeisen asian, vallan ja öljyrahojen, jako. Tämä yhtälö ei ole ratkennut missään maassa helposti, vaan öljyrikkaudet ovat yleensä ruokkineet harvainvaltaa tai sen tavoittelua.

Irakissa on Saudi-Arabian ja Iranin jälkeen maailman suurimmat öljyvarat. Vallan ja rahan tavoittelijoina on kolme pääryhmää: shiiamuslimit (noin 60 prosenttia), sunnimuslimit (noin 20 prosenttia) ja kurdit. Sovinnollinen jako olisi lähellä ihmettä, mutta tapahtuuhan maailmassa sellaisiakin.

Tähän yhtälöön on lisättävä useita muita tekijöitä. Historiassa on raskas painolasti, koska ymmärtämättömät imperialistiset valtiot antoivat vallan sunnivähemmistölle pilkkoessaan vajaat sata vuotta sitten romahtanutta ottomaanien imperiumia. Sunnit ovat siitä lähtien sortaneet shiialaista enemmistöä, joka on nyt noussut niskan päälle. Sunnien ja shiiojen yhteisymmärrys on löytynyt lähinnä kurdien syrjinnässä.

Sopuisan jaon ongelma korostuu pohjoisessa Kirkukin kaupungin seuduilla. Osa tärkeimmistä öljykentistä sijaitsee sen perinteisellä kurdialueella. Muuttoliikkeen ansiosta väestö on sekoittunut, ja herruudesta käydään kovaa kamppailua.

Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, etteivät enemmistöä edustavat shiiat ja perinteiset vallanpitäjät sunnit suostu jakamaan alueen öljyvaroja kurdeja tyydyttävällä tavalla. Jotkut taas ennustavat, että maahan jäävät amerikkalaisjoukot joutuvat lopulta suojelemaan kurdeja, jotka ovat pystyttäneet toimivan itsehallintoalueen Irakin pohjoisosaan.

okivinen@kolumbus.fi
Kirjoittaja on HS:n riippumaton kolumnisti.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi