Vahva julkinen talous on valtion paras suoja

Kreikan talouskriisin leviäminen koko euroaluetta ja Euroopan unionia uhkaavaksi laajamittaiseksi kriisiksi on hämmentävä ja opettavainen tarina siitä, miten tärkeitä asioita ovat talouskuri ja uskottavuus. Lisäksi se on opetus siitä, miten vaikeata on määrittää se raja, jolloin luottamus katoaa ja muuttuu nopeasti leviäväksi epäluottamuksen pensaspaloksi.

Kreikan kriisi olisi paremmin eristettävissä yksittäisen euromaan kriisiksi, jos rahaliiton muiden maiden kansantaloudet olisivat kestävällä pohjalla. Nyt näin ei ole.

Ydinkysymyksiä ovat valtioiden velkaantuminen ja julkisen talouden alijäämä. Kuin vaivihkaa useimmat kehittyneet maat ovat 1980-luvulta lähtien tasaisesti velkaantuneet.

Toisen maailmansodan uuvuttamat teollisuusmaat olivat raskaasti velkaantuneita, mutta vuosikymmenien mittaan valtioiden velkataakka keveni. Alimmillaan velkaantuminen oli 1970-luvun puolivälissä. Sen jälkeen, 1980-luvulta lähtien, valtionvelkaa ryhdyttiin eri maissa taas kasvattamaan. Vuosi vuodelta, vähän kerrallaan, velkataakka kasvoi, kunnes nyt ollaan taas jo lähellä toisen maailmansodan jälkeistä tasoa.

Valtiot velkaantuivat, koska hyvinvointivaltion rakentaminen maksoi. Velkaa voitiin kasvattaa, koska kansantaloudet näyttivät tulleen pysyvään vakaan kasvun aikaan: 1980-luvun lopulla nujerrettiin vuosikymmeniä kehittyneitä kansantalouksia vaivannut nopea inflaatio. Sen jälkeen aina vuoteen 2008 saakka inflaatio on ollut alhainen ja suuret kansantaloudet ovat kasvaneet verraten vakaasti. Tämä aika tuotti rahoitusmarkkinat, joilta valtiot saivat helposti halpakorkoista lainaa velkatasojen noususta huolimatta.

Poikkeuksia toki oli, muun muassa Suomi, joka syöksyi 1990-luvun alussa lamaan ja sen jälkeen maksoi pois lamavelkaansa.

Kun finanssikriisin seurauksena kaikki maat joutuivat vielä rajusti kasvattamaan jo suurta velkaansa, onkin yhtäkkiä ajauduttu epävakauden tilaan. Kysymyksiä ovat herättäneet myös rahaliiton omat ratkaisut, joilla on yritetty sopeutua vaikeuksiin.

Rahaliiton jäsenmaat sitoutuivat vakaus- ja kasvusopimukseen, jossa valtioiden velkaantumisasteelle ja valtiontalouden alijäämälle asetettiin ylärajat. Sopimuksesta ei kuitenkaan pidetty kiinni. Kun rahaliiton suuret maat Ranska ja Saksa ylittivät alijäämärajan, ne eivät joutuneet vastuuseen vaan sopimusta muutettiin. Tämä tasoitti tietä moraalikatoon.

Rahaliiton toinen perusperiaate oli, että itsensä ahdinkoon ajanutta maata ei yhteisin varoin pelasteta liemestä. Nyt näin kuitenkin tehdään. Kolmas rahaliiton pyhä periaate oli, että Euroopan keskuspankki ei rahoita rahaliiton maita. Kreikan kohdalla keskuspankkirahoituksen vakuusmääräykset on muutettu niin väljiksi, että tämäkin periaate on vesitetty.

On turhaa raivota kreikkalaisille, ahneille pankeille tai rahoitusmarkkinoille. Kriisin opetus on, että sopimuksista on pidettävä kiinni, valtioiden julkisen talouden on oltava kestävällä pohjalla ja kansantalouden on oltava elinvoimainen. Päättäjien heikkouden ja välinpitämättömyyden maksaa lopulta aina tavallinen kansalainen.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi