Vajaakuntoiset on unohdettu työmarkkinoilla

Huoltosuhteen heikkeneminen enteilee tulevaisuudessa vaikeuksia Suomen kansantaloudelle. Tekeviä käsiä suhteessa ruokittaviin suihin on jo hetken päästä aivan liian vähän.

Työn tuottavuuden kasvu ei yksin ratkaise krooniseksi muuttuvaa työvoimapulaa. Lääkkeeksi on ehdotettu myös työvoiman tuontia ulkomailta sekä eläkeiän nostamista ja muita työuria pidentäviä toimia.

Varsin vähän huomiota on sen sijaan kiinnitetty vajaakuntoisiin työntekijöihin. Ammatillisessa koulutuksessa ja koko työelämän ohjausjärjestelmässä niin sanotun normaaliuden ulkopuolelle jääville ihmisille on vähän tilaa. Joko olet täysi työntekijä tai et ole oikea työntekijä lainkaan, näyttää olevan vallitseva ajattelutapa.

Vielä muutama vuosi sitten vajaakuntoiset pyrittiin siirtämään erilaisille eläkkeille pian peruskoulun päättymisen jälkeen. Tätä pidettiin sosiaalisesti kehittyneen hyvinvointiyhteiskunnan toimintamallina. Tähän malliin meillä ei ole tulevaisuudessa enää varaa.

Maamme koulutusjärjestelmässä ei ole otettu huomioon sitä, että kaikissa yhteiskunnissa on ja tulee aina olemaan alhaisen vaatimustason ja pienen tuottavuuden työtehtäviä, joita ei saada tehdyksi pelkästään lisäämällä ja kehittämällä koulutusta. Ylikoulutus päinvastoin johtaa siihen, että kyseisiin tehtäviin on mahdotonta saada motivoitunutta työvoimaa.

Myös vajaakuntoisilla työntekijöillä on paljon annettavaa yhteiskunnalle. Kysymys on siitä, haluammeko ja osaammeko hyödyntää tätä piilossa olevaa reserviä. Samalla kysymys on jokaisen yksilön oman elämän mielekkyydestä suoritustasosta riippumatta.

Suomessa yhteisöön integroituminen tapahtuu käytännössä aina työn kautta. Ilman mielekästä työtä ja siihen liittyvää identiteettiä on vaikea tulla osaksi yhteisöä. Tietty työidentiteetti on yksilön elämänkaaren kannalta koulutustakin merkittävämpi asia. Koulutodistuksilla ja tutkinnoilla ei ole merkitystä, jos vajaakuntoinen syrjäytyy työelämästä.

Tutkintotavoitteinen ammattikoulutusjärjestelmä perustuu myös erityisopetuksen osalta malliin, jonka mukaan koulutuksen keskeisin tavoite on tutkinto. Tämä malli voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Voi kysyä, missä määrin ammatillista koulutusta järjestetään koulutuksen itsensä vuoksi ja missä määrin yksilön ja yhteiskunnan vuoksi.

Ainakaan vajaakuntoisten koulutuksessa nykyinen järjestelmä ei vastaa tarkoitustaan. Sen tavoitteena on, että myös jokaisella vajaakuntoisella nuorella on koulun jälkeen mapissaan ammatillisen koulutuksen tutkintotodistus, vaikka todistuksella ei olisi mitään mahdollisuutta saada tutkintoa vastaavaa työtä.

Koulutuksen ammatillista luonnetta tulisi terävöittää. Kolme neljä vuotta kestävän ammatillisen koulutuksen aikana mahdollisimman monille nuorille olisi pystyttävä antamaan valmiudet selviytyä edes yksinkertaisista työtehtävistä oikeassa työssä.

Tämä valmius syntyy vain, jos ammatillisessa erityisopetuksessa lisätään selvästi käytännön työssäoppimista.

Jos kolmivuotinen etsikkoaika menetetään, nuorilla on useimmiten edessään elinikäinen vieraantuminen työelämästä. Yhteiskunnalle tämä merkitsee merkittävän työvoimaresurssin menettämistä.

Ammatillisen erityisopetuksen on perustuttava yksilön omiin lähtökohtiin. Jokaisen vajaakuntoisen nuoren osalta on selvitettävä, mitä hän voi oppia ja miten hänestä voi kehittyä mahdollisimman itsenäinen ihminen ja samalla yhteiskunnan hyödyllinen jäsen. Tarkastelun tulee lähteä yksilöstä, ei systeemistä tai suunnitelmista.

Huoltosuhteen parantamistalkoissa tarvitaan kaikkia, niin korkean koulutuksen hankkineita huippuammattilaisia kuin vaatimattomia työtehtäviä tekeviä vajaakuntoisiakin. Yksilön ihmisarvoa ei ole syytä sekoittaa oppiarvoon, koulutukseen tai suoritustasoon. Hyvässä yhteisössä kaikilla on oma tehtävänsä ja paikkansa, josta jokaisen tulee voida olla terveellä tavalla ylpeä.

Kirjoittaja on vajaakuntoisille työpainotteista ammatillista koulutusta järjestävän S. ja A. Bovalliuksen säätiön toimitusjohtaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi