Valuutanvaihtoverosta olisi ollut apua finanssikriisissä

Finanssikriisin syynä on pidetty valvonnan puutetta, tietämättömyyttä, viranomaisyhteistyön heikkoutta ja osaamattomuutta. Viime aikoina muun muassa johtavat talouslehdet The Economist ja Financial Times ovat ottaneet toisen näkökulman ja selittäneet kriisiä talouden epätasapainolla.

Lehtien esittämä näkemys on uskottava ja antaa hyvän pohjan toimenpide-ehdotuksille. Tarkastelutapa myös osoittaa yhtymäkohdan nykyisen kriisin ja valuutanvaihtoveron välillä. Helsingin Sanomat nosti veron esiin äskettäin kysyessään kolmen suuren puolueen puheenjohtajien visioita tulevaisuuden Suomesta.

Yhä useampi tarkkailija on kiinnittänyt huomiota siihen, mistä Yhdysvaltojen markkinoilla liikkunut raha alun perin oli peräisin. Suuri osa rahasta kumpusi dollarimääräisten arvopapereiden painamisesta ja yksityisistä eläkkeistä.

Ennen kriisin puhkeamista myös kehittyvät taloudet syytivät merkittäviä määriä rahaa Yhdysvaltoihin. Niiden valuuttavarannot kasvoivat kriisiä edeltäneen vuosikymmenen aikana moninkertaisiksi. Lokakuussa 2008 ne olivat yli neljä ja puoli biljoonaa dollaria.

Syitä valuuttavarantojen kasvuun on monia. Keskeisimpiä niistä ovat aidon sääntelyn puute ja varautuminen valuuttakeinotteluun.

Kehittyvien maiden valuuttavarantojen paisuminen lähti liikkeelle Kaakkois-Aasian talouskriisistä 1990-luvun lopulla. Maat näkivät, millaista tuhoa äkillinen pääomapako voi saada aikaan. Ne halusivat varautua huonoihin aikoihin ja ryhtyivät kasvattamaan valuuttareservejään.

Sivutuotteena ne pönkittivät dollarin johtoasemaa ja rahoittivat Yhdysvaltojen holtitonta talouspolitiikkaa, sillä niiden valuuttareservit ovat pääosin dollarimääräisiä.

Valuutanvaihtoverolla haluttiin 1990-luvulla puuttua valuuttakeinotteluun, joka oli tuolloisen kriisin taustalla. Lyhytaikainen spekulatiivinen pääoma heilutteli Kaakkois-Aasian talouksia ja jopa Britannian puntaa.

Valuutanvaihtovero kaventaa nopeiden pääomaliikkeiden voittomarginaaleja ja olisi siten vakauttanut talouksia. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.

Nykyinen kriisi ei siis johdu valuuttakeinottelusta, mutta valuuttakeinotteluun varautuminen selittää osan kriisistä. Valtiot hamstrasivat dollareita reserveihinsä voidakseen estää sen, että maan oma valuutta romahtaa, kun spekulatiivinen pääoma äkkiä vetäytyy maan taloudesta. Nämä samat dollarit paransivat rahan saatavuutta esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla.

Oikein toteutettuna valuutanvaihtovero tekisi tarpeettomaksi reservien haalimisen valuuttakeinottelun varalle, sillä vero tekisi keinottelusta kannattamatonta. Näin vapautuneet varat voitaisiin käyttää tuottaviin investointeihin, joita kehittyvät taloudet kipeästi tarvitsevat.

Valuuttareserveillä on toki muitakin tehtäviä kuin varautuminen pääomapakoon. Esimerkiksi Kiina on ostanut dollareita oman valuuttansa arvon alentamiseksi ja vientiteollisuuden tukemiseksi. Tämä selittää merkittävän osan reservien kasvusta mutta ei koko kuvaa.

Kehittyvissä talouksissa suhtaudutaan vakavasti valuuttakriisin uhkaan, joka saattaa euroalueelta katsottuna tuntua kaukaiselta. On hyvä muistaa, että maailmassa on muitakin valuuttoja kuin euro ja dollari.

Valuutanvaihtoveron toteuttamisesta on useita malleja, eivätkä ne kaikki suinkaan tähtää spekulaation kitkemiseen ja talouden vakauttamiseen. Osa malleista pyrkii vain keräämään varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin puuttumatta lainkaan valuuttamarkkinoiden toimintaan. Tuotto-odotukset ovat suuret: kehitysavun nykyinen taso saavutettaisiin jo 0,02 prosentin verolla.

Näistä malleista ei olisi kriisitilanteessa mitään hyötyä, sillä ne eivät poista valtioiden tarvetta varautua valuuttaspekulaatioon. Malleja kehitettiin tilanteessa, jossa sääntely ja markkinoiden vakauttaminen olivat täysin poissa muodista. Mallien taustalla on paitsi auttamisen halua myös poliittista opportunismia tilanteessa, jossa sääntelystä puhuminen oli rikkaissa teollisuusmaissa poliittinen itsemurha.

Talouden Nobelin saaneen James Tobinin alkuperäisen mallin, niin sanotun Tobinin veron, tarkoituksena on vain vakauttaa markkinoita. Tobinin vero on kiinteä, ja sillä pyritään kitkemään spekulatiivinen valuuttakauppa kokonaan.

Tobinin veron ongelmana on liiallinen markkinavihamielisyys, jonka takia se oli pitkään poliittisesti toteutuskelvoton. Tobiniahan eivät kiinnostaneet veron tuotot vaan ainoastaan valuuttamarkkinoiden vakauttaminen.

Talouskriisissä olisi ollut apua myös valuuttamarkkinoiden sääntelystä kaksiportaisella veromallilla. Tällaisessa mallissa vero on normaalioloissa alhainen, mutta se nousee esimerkiksi äkillisen pääomapaon sattuessa niin suureksi, että kaupankäynti kyseisellä valuutalla käytännössä pysähtyy.

Keskuspankki ei joudu kriisitilanteessa ostamaan omaa valuuttaansa estääkseen talouden romahduksen, joten keskuspankkivarantoja ei sitä varten tarvita. Samalla veron tuotot pysyvät suurina, eikä verolla ole ratkaisevaa vaikutusta valuuttamarkkinoiden toimintaan.

Finanssikriisillä ei ole yhtä selittävää syytä, ja monet erilaiset toimet ovat tarpeen tulevien kriisien estämiseksi. Tarvitaan avoimuutta, rahoitusinstrumentteihin puuttumista tai jopa niiden kieltämistä, uusia veroja ja viranomaiskoordinaatiota.

Tärkeää on oppia tästä kriisistä ja tähdätä siihen, ettei sama enää toistu. Tämä ei ole mahdollista ilman aitoja sääntelytoimia, joilla luodaan yhteistä hyvää palvelevat markkinat. Valuutanvaihtovero on näistä keinoista pisimmälle kehitetty.

mikko.sauli@gmail.com

Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi