Vanhaa taloa ei pidä kunnostaa pilalle

Uudisrakennuksia koskevien energiavaatimusten ulottaminen vanhoihin rakennuksiin uhkaa tuhota talojen rakenteet ja kulttuurihistoriallisen arvon.

Vanhojen rakennusten kunnostaminen on viimeisten kymmenen vuoden aikana edennyt huimasti. Tietoa on jo saatavilla paljon. Silti konservaattorit ja restauroijat joutuvat jatkuvasti kertomaan ihmisille, myös rakennusalan ammattilaisille, miksi vanhaa ei ole tarkoituksenmukaista kunnostaa uudeksi.

Perinnerakentamisen vaalijat joutuvat kamppailemaan suomalaiseen korjausrakentamiseen syntynyttä helppouden, halpuuden ja nopeuden kulttuuria vastaan.

Uusin ongelmien lähde on lainsäädäntö. Ympäristöministeriö on esimerkiksi vahvistamassa uudisrakentamiselle energiatehokkuusvaatimuksia, jotka lisäävät paineita myös vanhojen rakennusten korjaamiseen.

Rakennusalalla huomio kohdistuu nyt siihen, kuinka paljon rakennus kuluttaa lämmitysenergiaa. Asuinneliöiden määrä tai asuintottumukset nähdään toissijaisina tekijöinä energiankulutuksessa.

Suomen rakennuskanta on hyvin nuorta: yli 1,4 miljoonasta rakennuksesta 70 prosenttia on rakennettu vuoden 1960 jälkeen. Yli satavuotiaita on alle kaksi prosenttia kaikista rakennuksista.

Näiden lukujen valossa pitäisi olla itsestään selvää, että jokainen yli 50 vuotta vanha rakennus vaarinpirtistä kartanoon on antiikkiesine, joka ansaitsee arvoisensa kohtelun. Rakennusperintö ja siitä huolehtiminen on yksi sivistyksen mittari.

Vanhojen rakennusten kunnostus vaatii malttia: mitä vähemmän teet, sitä enemmän jälkipolvet sinua kiittävät. Malttia tarvitaan muun muassa lämmöneristyksessä.

Vanhoja rakennuksia pidetään yleensä energiasyöppöinä. Monet haluavat uusia ikkunat ja lisätä seinien eristystä pienentääkseen sähkölaskuaan ja parantaakseen talonsa energialuokitusta.

Matala- ja passiivienergiatalot ovat hyvä suuntaus uudisrakentamisessa: rakennus pitäisi muuttaa energiaa kuluttavasta pikemminkin energiaa tuottavaksi yksiköksi.

Vanhaa puutaloa sen sijaan ei ole järkevää muuttaa passiivitaloksi. Lisäeristäminen tuhoaa helposti vanhan rakennuksen esteettisen ja historiallisen arvon. Se ei ole myöskään taloudellisesti eikä ympäristön kannalta aiheellista. Esimerkiksi hirsitalon seinien lisäeristäminen tai ikkunoiden uusiminen ei koskaan maksa itseään takaisin. Yleensä vanhan korjaus tulee kalliiksi juuri sen vuoksi, että korjaustoimet ylimitoitetaan.

Lisäeriste kannattaa panna vain silloin, jos seinärakenteet ovat jo jostain muusta syystä paljaina. Silloinkin eristeen paksuus on pidettävä kohtuullisena, jottei rakennus altistu lahovauriolle.

Lämpövuotoa ei tulisi pitää rakennevirheenä vaan rakennuksen ominaisuutena: hirsi- tai purutäytteisen seinän kuuluukin päästää läpi jonkin verran lämpöä. Kyse ei ole vetona tuntuvasta ilmavuodosta, vaan lämpö kulkeutuu materiaalin läpi. Talon rakenteet pysyvät kuivina, sillä lämmön mukana ulos kulkeutuu myös kosteutta.

Lämmitysenergian kulutus saadaan pidettyä kurissa huolehtimalla ilmatiiviydestä ja yläpohjan riittävästä eristyksestä, sillä lämpö kulkeutuu ensisijaisesti ylös.

Kohtuullinen lämpövuoto on pieni hinta siitä, että talon rakenne on kestävä ja terve. Tällöin ei tarvita myöskään monimutkaista talotekniikkaa, joka vaatii huoltoa, uusimista ja energiaa. Hengittävien rakenteiden tukema painovoimainen ilmanvaihto ei vaadi huoltoa eikä kuluta energiaa.

Uudisrakennusten energiatehokkuutta koskeva lakiehdotus on parhaillaan lausuntokierroksella. Päätöksentekoon tulisi varata riittävästi aikaa, jotta varmistetaan, että kehitys vie todella parempaan suuntaan. Kuka haluaa, että 2010-luvun rakennukset muistetaan myöhemmin surullisena passiivihometaloilmiönä?

Energialainsäädännöllä ei tulisi puuttua vanhaan rakennuskantaan. On kyseenalaista lähteä ohjaamaan koko pientalokantaa yhteen suuntaan varsinkin, kun perinteinen ja uusi rakentamistapa poikkeavat täysin toisistaan. Esimerkiksi hirsirakentamisesta on Suomessa yli tuhatvuotinen perinne. Tähän hyväksi todettuun rakentamistapaan ei pidä puuttua lyhytnäköisellä politiikalla.

Suunnitteilla on esimerkiksi ollut, että kiinteistövero porrastettaisiin rakennuksen energiatehokkuuden ja lämmitystavan mukaan. Miksi energiankulutukseen kohdistuva vero ei riitä? Miksi vanhan rakennuksen asukasta rangaistaan siitä, että hänen talonsa "mahdollisesti" kuluttaa paljon lämmitysenergiaa?

Käytännössä moni vanhan rakennuksen asukas pitää eteisen ja jopa osan asuintiloista talvella pelkällä peruslämmöllä. Ei ole tavatonta, että oleskelutilojenkin lämpötila pidetään 16–17 asteessa.

Rakennuksen vaatimasta lämmitysenergiasta jopa yli 40 prosenttia karkaa ilmanvaihdon ja lämpimän käyttöveden mukana. Jos energiankulutusta halutaan vähentää nopeasti, kannattaakin kiinnittää huomiota asumistottumuksiin, ei eristepaksuuksien kymmenyksiin. Paljonko käytetään lämmintä vettä? Kuinka pitkään tuuletusikkunoita pidetään raollaan? Jätetäänkö takan pellit auki? Näissä asioissa saadaan helposti säästöjä ilman yhtäkään investointia.

Nykyisestä energiakeskustelusta puuttuu kokonaisvaltainen ajattelu. Rakennusten lämmitysenergian laskennallinen tarve on kuin puu, jota tuijotetaan näkemättä metsää.

On harhaanjohtavaa kiinnittää huomiota pelkästään energiankulutusmittarin lukemaan ja sivuuttaa lisäeristyksen vaatiman uuden materiaalin valmistuksen ja kuljetuksen sekä purku- ja pakkausjätteen aiheuttama kuorma ympäristölle. Yhtä harhauttavaa on uskoa loputtomasti ihmisen kykyyn ja haluun huolehtia yhä monimutkaisemmasta talotekniikasta.

Vanha rakennus ei sovi kaikille, mutta se on säilytettävä tasaveroisena asumismuotona. Osa ihmisistä haluaa asua mahdollisimman yksinkertaisesti ilman ylimääräistä huoltoa vaativaa sekä tyylillisesti ja teknisesti nopeasti vanhenevaa talotekniikkaa saati uudistuksia, jotka pilaavat alkuperäisen miljöön. Niin uudiskohteissa kuin vanhoissa rakennuksissakin voidaan asua ympäristöä säästäen.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi