Vanhanakin oikeus mielenterveyteen

Vaikka vanhustenhuollosta ja sen ongelmista on keskusteltu paljon, ikäihmisten mielenterveyskysymykset ovat harvoin nousseet otsikoihin.

Kuitenkin jopa runsaat kymmenen prosenttia yli 65-vuotiaista suomalaisista potee selvitysten mukaan masennusta ja miltei kaksinkertainen joukko kokee tulevaisuutensa toivottomaksi.

Helmikuussa julkistetussa kansallisessa mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassa iäkkäät mainitaan erityisenä palveluita tarvitsevana ryhmänä. Ikäihmisten mielenterveyshäiriöiden ja päihdeongelmien ehkäisyyn ja hoitoon luvataan panostaa. Avainsanoja ovat varhainen tunnistaminen ja tehokas hoito.

Suunnitelman linjaukset kuulostavat hyviltä mutta melko ympäripyöreiltä.

Parantamisen varaa on, sillä iäkkäiden asema mielenterveyspalveluissa on surkea. Avohoitona annettavat aikuisten mielenterveyspalvelut on tarkoitettu kaikille täysi-ikäisille, mutta käytännössä ne on kohdennettu työikäisiin.

Puheissakaan iäkäs ei aina mahdu aikuisten kategoriaan. Aktiivinen seniori saattaa vielä sopia joukkoon, mutta raihnainen ja masentunut ikäihminen – puhumattakaan muistisairaasta – jää auttamatta ulkopuolelle.

Usein ajatellaan, että vanhuspalveluiden tulisi hoitaa asia. Vanhuspalveluissa kysytään kuitenkin oikeutetusti, millä resursseilla ja millä koulutuksella tähän tulisi ryhtyä.

Tilanne ei näytä olevan kenenkään vastuulla. Erikoissairaanhoidon vanhuspsykiatrian palvelut on keskitetty yliopisto- ja keskussairaaloihin. Vanhuspsykiatrisen osaamisen tulevaisuudesta ei ole huolehdittu riittävästi. Lääkäreiden, psykologien ja muun hoitohenkilökunnan erikoistuminen ikäihmisten psyykkisiin ongelmiin on toistaiseksi järjestämättä.

Tulisi vähintäänkin tietää, mistä puhutaan, silloin kun puhutaan ikäihmisten mielenterveydestä. Jopa terveydenhuollon ammattilaiset saattavat ajatella, että koska vanhojen ihmisten masennus on yleistä, se on myös väistämätöntä ja luonnollista. Tämä johtaa helposti ajatukseen, ettei vanhusten masennusta tarvitse erityisemmin hoitaa.

Masennuslääkkeitä määrätään iäkkäille herkemmin kuin muille aikuisille. Yli 65-vuotiaat käyttävät huomattavasti enemmän mielialalääkkeitä kuin muut aikuisryhmät, vaikka lääkehoidon teho on esimerkiksi lievissä masennustiloissa kiistanalainen.

Edellä kuvattu asenne näkyy erityisen selvästi muistisairaiden ikäihmisten kohdalla. Muistisairaan ihmisen masennusta tai ahdistuneisuutta ei useimmiten osata edes hahmottaa mielenterveyskysymykseksi, vaan se mielletään pikemminkin muita häiritseväksi käyttäytymiseksi.

Hyvä mielenterveys ei ole vain häiriöiden puuttumista vaan käsittää erilaisia mielialaan, elämänhallintaan, osallisuuteen ja elämän tarkoituksellisuuteen liittyviä ulottuvuuksia. Hyvän yhteiskunnan tulisi luoda mahdollisuuksia näiden ulottuvuuksien toteutumiselle.

Miksi yhteiskunnan pitäisi kustantaa vaikkapa 80-vuotiaille mielenterveyspalveluita tai mielenterveyttä edistävää toimintaa, kun monet nuoret ja työikäisetkin tarvitsevat niitä?

Syy on siinä, että sivistynyt yhteiskunta on tasa-arvoinen eikä pudota iäkkäitä jonosta vain sen takia, että he ovat vanhoja eivätkä enää kuntoudu tuottavaan työhön.

Hyvällä hoidolla vanha ihminen kuntoutuu arvokkaaseen elämään ja aikanaan arvokkaaseen kuolemaan.

Tarvitaan osaavia tekijöitä, hyviä johtajia ja taitavasti koordinoitua yhteistyötä. Kyse ei ole vain rahasta, sillä myös huono hoito tai hoitamatta jättäminen voi tulla kalliiksi ja se on myös eettisesti arveluttavaa.

Vanhustyön keskusliiton nelivuotisessa tutkimus- ja kehittämishankkeessa kehitetään tukimuotoja iäkkäiden ihmisten psyykkisen hyvinvoinnin edistämiseen ja mielenterveysongelmien hoitoon.

Kehittämisalueet liittyvät masennukseen sekä muistisairaiden psykologisiin ja käytösoireisiin.

marja.saarenheimo@vtkl.fi

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Vanhustyön keskusliiton MielenMuutos 2007–2010 -hankkeessa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi