Velkamaiden tukilainoista vaadittava vakuudet

Tulisiko Suomen vaatia Euroopan heikoille talousmaille suunnatuista lainoista reaalivakuudet, vai riittääkö symbolinen nimivakuus? Keskustelu aiheesta virisi äskettäin eduskuntakäsittelyssä.

Kreikalle tähän mennessä myönnetyt lainat ovat vakuudettomia, mutta Kreikan ja muiden velkaantuneiden euromaiden pelastamiseen tarkoitetun 750 miljardin euron tukipaketin ehdoista ei ole vielä päätetty. Pelkän nimivakuuden käyttö näissä takauksissa herättäisi hämmennystä, kun tavoitteeksi kuitenkin on asetettu euromaiden talouskurin lisääminen.

Reaalivakuudella tarkoitetaan lainanantajan oikeutta realisoida ulosottokelpoisesti lainanottajan omaisuutta. Jos lainanottaja taloudellisen reaalivakuuden sijaan antaa vaikkapa kirjallisen sitoumuksen käyttäytyä kunnolla ja asiallisesti, kyseessä on nimivakuus, jonka perusteella ei voi ulosmitata rahaa.

Arkielämässä lainojen reaalivakuudellisuus on Suomessa normaali käytäntö, kun taas nimivakuudellisia lainoja saavat vain poikkeuksellisen luottokelpoiset ihmiset ja hekin ainoastaan pienille summille. Jos Kreikka olisi luonnollinen henkilö, se ei saisi nimivakuudellista luottoa suomalaisesta pankista vaan joutuisi kiinnittämään omaisuuttaan luoton vakuudeksi.

Miksi Suomen valtio myöntäisi tulevat tukiluotot ja takuut nimivakuudella? Kysymyksen tekevät mielenkiintoiseksi niin Suomen kuin Kreikankin aiemmin itselleen nostamat vakuudelliset luotot. Suomen Fennica-lainoissa vakuutena olivat vanhat aravalainasaatavat ja Kreikan Hellenic-lainoissa valtion työntekijöiden asuntolainat. Fennica-lainoja nostettiin vuosina 1995-2001 ja Hellenic-lainoja vuonna 2004.

Nyt vakuuksiksi olisi tarjolla Kreikan valtion mittavaa omaisuutta: hotelleja, hiihtokeskuksia, kasinoja - kaikkea sitä liiketoimintaa, joka ei kuulu hyvinvointivaltion ydintoimintoihin vaan perustuu Kreikan poliitikkojen ja liikemiesten sumeisiin kytkentöihin. Jos tämä omaisuus otettaisiin vakuudeksi, Kreikalle muodostuisi vahva kannustin rajata toimintansa hyvinvointivaltion ydintehtäviin ja selvittää ongelmia aiheuttava sidonnaisuuksien vyyhti.

Mutta suostuisiko Kreikka ajamaan haitalliset liiketoiminnat alas, vai onnistuisiko niihin sitoutunut intressiryhmä puolustamaan asemiaan?

Tuore esimerkki reaalivakuuksien käytöstä löytyy Yhdysvalloista. Maan viranomaiset liittivät finanssikriisissä tekemiinsä tukitoimiin vakuudet ja järjestelyt, jotka turvasivat amerikkalaisten veronmaksajien saatavia. Dramaattisin turvaamistoimi liittyi pankkitukeen.

Valtiovarainministeri Hank Paulson kutsui suurimpien pankkien pääjohtajat luokseen päivän varoitusajalla ja antoi jokaiselle paperin allekirjoitettavaksi. Paperissa oli summa, jonka suuruisen osakeannin kukin pankki tekee valtiolle. Vastaan nikottelevalle pääjohtajalle kerrottiin hänen pankkinsa menettävän seuraavana päivänä lisenssinsä, ellei paperia allekirjoiteta. Nyt Yhdysvaltojen valtiovarainministeriö on myynyt nuo pankkiosakkeet jo voitolla, kriisi on ohitse ja veronmaksajien rahat ovat turvassa.

Eurooppa on toistaiseksi valinnut toisen tien, joka perustuu nimivakuuteen ja hallinnollisiin pakotteisiin. Ratkaisua on perusteltu monella tavalla. Uskottavin EU-piirien esittämä perustelu koskee markkinoiden kielteistä reaktiota. On ajateltu, että jos Kreikan uusista luotoista vaadittaisiin vakuudet, uudet lainat aiheuttaisivat vanhojen ja vakuudettomien lainojen arvon alenemisen, mikä olisi tukipaketin tavoitteen vastaista. Näitä lainoja ovat myöntäneet myös suomalaiset eläkevakuutusyhtiöt.

Tämän uhkan realistisuus riippuu siitä, mitä Kreikka tekisi uusilla lainoilla hankituilla varoilla. Mikäli uudet varat käytettäisiin menotalouden pyörittämiseen, uhka olisi todellinen. Jos varat sidottaisiin ensisijaisesti vanhojen lainojen takaisinmaksuun, markkinat suhtautuisivat menettelyyn myönteisesti.

Miksi Yhdysvallat menetteli toisin kuin Eurooppa nyt? Yhdysvalloissa ratkaisun toteuttivat pankki- ja rahoitusalan kovan ytimen ammattilaiset Goldman Sachsin entisen pääjohtajan Hank Paulsonin johdolla. Euroopassa ratkaisusta vastasivat makrotalouden osaajat eikä valtiovarainministerien joukossa ollut pankkitoiminnan kovan ytimen asiantuntijoita Paulsonin tapaan.

Vastaisuudessa poliitikkojen ja asiantuntijoiden välistä työnjakoa on aiheellista selkiyttää Euroopassakin. Poliitikkojen ammattitaidoksi riittää hyvän kysymyksen esittäminen sopivalle asiantuntijalle.

Tässä tapauksessa hyvä kysymys on varsin yksinkertainen: miten lainoista voidaan saada turvaava ja käytännössä realisoitava vakuus aiheuttamatta vanhojen lainojen arvon alenemista?

Koska ongelmamailla on runsaasti omaisuutta, on myös oikea ratkaisu sangen yksinkertainen: lainat pitäisi pankkiperinteiden mukaisesti myöntää turvaavaa vakuutta vastaan ja rahat käyttää vanhojen velkojen maksuun.

Erityistä huomiota tulisi kiinnittää vakuuksien realisoitavuuteen. Vakuuksiksi tulisi kelpuuttaa vain hyvinvointiyhteiskunnan ydintoimintojen ulkopuolista omaisuutta - ei siis sairaaloita ja kouluja vaan kasinoita ja hotelleja. Näin menetellen vakuudet olisivat uskottavat ja suomalaisten veronmaksajien rahat paremmin turvassa.

Kirjoittaja on Kuntien takauskeskuksen toimitusjohtaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi