Venäjä pyrkii lujittamaan suurvalta-asemaansa

Kevään aikana uutisotsikoissa ovat olleet terrori-iskut Moskovassa, Kirgisian vallankumous sekä Venäjän ja Yhdysvaltain presidenttien tapaaminen Prahassa. Näillä kaikilla on yksi yhteinen nimittäjä: Venäjän kansallinen turvallisuus.

Venäjä on kautta historian pyrkinyt raivokkaasti turvaamaan rajansa. Epäluulo kaikkea ulkoista kohtaan on ollut ja on yhä suuri. Epäluulo on pohjautunut niin todellisuuteen kuin luotuun viholliskuvaankin. Neuvostoliiton hajoaminen oli turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Venäjälle iso tragedia, kuten Vladimir Putin presidenttinä ollessaan totesi.

Neuvostoliitto oli rakentanut imperiuminsa niin, että varmistusta oli joka ilmansuunnassa. Venäjän emämaan ympärille rakennettu turvallisuusvyöhyke katosi Neuvostoliiton hajottua. Vielä 1990-luvun alussa Venäjällä kuviteltiin, että maalle automaattisesti kuuluisi suurvalta-asema. Todellisuus osoittautui toiseksi.

Länsimaisesta näkökulmasta olisi hyvä, jos Venäjä olisi demokraattinen valtio ja federaatio. Silloin päästäisiin eroon kahdesta Venäjän historian möröstä: autokraattisesta valtiomuodosta ja vahvasta keskushallinnosta.

Turvallisuuspolitiikka on antanut lännelle aiheen ajatella, että Venäjän ympärillä olisi hyvä olla maita, joissa noudatettaisiin demokratian periaatteita ja suhtauduttaisiin vähintään epäluuloisesti Venäjän toimiin.

Naton laajentumiset vuosina 1997 ja 2004 olivat osa tätä ajattelua. Kuvaan sopivat myös niin sanotut värivallankumoukset Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa. Venäjälle tämä kehitys ei kuitenkaan sopinut.

Venäjän suurvaltailluusion haastoi ensin 1990-luvun alussa Tšetšenia. Ensimmäisessä Tšetšenian sodassa oli enemmän kyse Venäjän selviytymisestä suurvaltana kuin Tšetšenian itsenäisyydestä. Tarvittiin toinen sota, jotta Venäjä saisi määritellä Tšetšenian tulevaisuuden. Näin osittain kävikin, kun Venäjä sai väännetyksi Tšetšeniaan uuden perustuslain ja Putinin politiikka nosti valtaan Ramzan Kadyrovin.

Tämän politiikan seurauksista Venäjä maksaa edelleen, mikä nähtiin esimerkiksi Moskovan pommi-iskuissa. Tšetšenia on kuitenkin osoitus siitä, että Venäjän kansalliset rajat on vedetty eikä niihin saa koskea.

Venäjän suurvalta-aseman haastoivat myös entiset itäblokin maat ja Neuvostoliittoon ennen kuuluneet kansat. 1990-luvulla Venäjä oli liian heikko ajaakseen etupiiripolitiikkaa, mutta retorisesti se piti vahvasti kiinni siitä, että entisen Neuvostoliiton alue kuului sen vaikutuspiiriin. Kyseiset maat olivat kuitenkin asiasta eri mieltä.

Venäjän strategiaan tuli vuosina 2003-2005 muutos: se ei enää tyytynyt vain sanoihin, vaan kapasiteettia alkoi riittää myös tekoihin.

Georgian, Ukrainan ja Kirgisian värivallankumoukset eivät saaneet Venäjän johtoa pelkäämään, että vastaavaa tapahtuisi myös Venäjällä. Vallankumoukset olivat kuitenkin ristiriidassa Venäjän kansallisen turvallisuusajattelun kanssa, joten niihin oli puututtava. Suurvallan kanssa ei ole leikkimistä.

Lännessä päin Venäjällä on "tukikohtina" Kaliningrad, Valko-Venäjä ja Transdnestria Moldovassa. Venäjän laivastotukikohdan tulevaisuus Krimin niemimaalla saatiin vahvistetuksi Ukrainan presidentinvaalien tuloksen ratkettua.

Etelässä Venäjän valtapiirissä ovat Etelä-Ossetia, Abhasia ja Armenia. Naton laajentuminen tällä alueella oli vielä muutama vuosi sitten mahdollista, mutta se on siirtynyt epämääräiseksi ajaksi.

Keski-Aasiassa Venäjä oli pyrkinyt varmistamaan asemiaan esimerkiksi Kollektiivisen turvallisuusjärjestön kautta. Sen avulla on muun muassa rakennettu yhteistä puolustusta. Keski-Aasian maat ovat kuitenkin aina olleet arvaamattomia.

Tärkeällä paikalla Keski-Aasiassa sijaitsevan Kirgisian äskettäinen vallankumous loksahti paikoilleen Venäjän vastustamatta. Ympyrä on sulkeutunut. Venäjällä on jälleen rajojensa ulkopuolella "tukikohtia", jotka varmistavat sen kansallista turvallisuutta.

Presidenttien Dmitri Medvedevin ja Barack Obaman tapaaminen Prahassa oli pisteenä i:n päällä Venäjän suurvalta-ajattelussa. Maailmanrauhaa ei voida rakentaa ilman Venäjää. Presidenttien allekirjoittama uusi Start-sopimus oli lähinnä symbolinen, mutta juuri tällaista symboliikkaa Venäjä tarvitsee turvatakseen suurvaltaidentiteettinsä. Venäjälle on äärimmäisen tärkeää, että Yhdysvallat ottaa sen vakavasti ja se kuuluu Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa eturivin valtioihin.

Venäjän ulkopoliittisen johdon sanoma Yhdysvalloille on ollut, että Yhdysvallat tarvitsee "uutta alkua" enemmän kuin Venäjä, sillä Venäjän politiikassa ei ole mitään korjattavaa. Uutta alkua tarvitsee kuitenkin nimenomaan Venäjä, jotta se voisi lujittaa suurvalta-asemaansa. Maailmanlaajuisen hyväksynnän saaminen Venäjän suurvalta-asemalle on tärkeää maan kansallisen turvallisuuden takaamiseksi. Suurvallan kanssa ei lähdetä helposti sotaan, eikä sen sisäisiin asioihin sotkeuduta.

Kevään tapahtumat kertovat siitä, että Venäjän sisäinen, alueellinen ja maailmanlaajuinen turvallisuus yhdistyy eri tavoin maan perinteiseen turvallisuuspoliittiseen ajatteluun.

Moskovan pommi-iskut osoittivat, ettei kovalla kädellä hoidettu sisäpolitiikka tuo kansallista turvallisuutta. Venäjän johdon reaktioista voi kuitenkin päätellä, ettei maan politiikkaan ole tulossa muutosta.

Kirgisian vallankumous kertoo siitä, että Venäjällä on käytössään kaikki keinot suurvallan rajojen turvaamiseksi. Prahan sopimus puolestaan osoittaa, että suurvallat voivat yhä sopia globaalista turvallisuudesta.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkija.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi