Vihan verkosto

Pääministeri Matti Vanhanen oli varmaankin oikeassa sanoessaan eduskunnassa hallituksen kyselytunnilla, että Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhiin ei voida hakea selitystä vain perinteisen nuorisokäyttäytymisen näkökulmasta.

"Me olemme ilmiön kanssa tekemisissä, jossa ihmisviha esiintyy. Kyse on murhasta, väkivallasta, suunnitelmallisesta teosta", Vanhanen sanoi.

"Ei se ole vain nuorison häiriökäyttäytymistä, vaan uudentyyppinen ilmiö, jolle ei oikein ole termiä edes vielä olemassa."

Akatemiatutkija Mika Aaltola kiinnitti samaan asiaan huomiota Vieraskynä-artikkelissaan (HS 25. 9.). Kyseessä on eräänlainen vihan verkosto. Näitä tekoja tehdään yhteiskunnan terrorisoimiseksi. Siinä mielessä Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhilla on yhteys terrorismiin.

Aaltola muistutti, että Jokelan ja Kauhajoen tekijät eivät olleet niin syrjäytyneitä kuin väitetään. Merkillepantavaa sen sijaan on tekijöiden ulkopuolisuus, heidän kokemansa ylemmyys ja vihamielisyys valtakulttuuria kohtaan. Olennaista on heidän verkottumisensa. "He kommunikoivat vilkkaasti samanmielisten kanssa. Heidät tunnistaa tietyn marginaalisen yhteisön omaksumista arvoista ja ihanteista."

Olemme siis kohdanneet Suomessa uudenlaisen verkottuneen ja kaavaa toistavan väkivallan. Sen torjuminen on ensisijaisesti poliisityötä, ja sille työlle pitää turvata tarvittavat edellytykset. Viranomaisten välistä tiedonsaantia pitää helpottaa ja poliisin mahdollisuuksia liikkua verkkomaailmassa lisätä. Tarvitaan kylmäpäistä ja analyyttistä poliisityötä.

Olikin hämmästyttävää, että suojelupoliisi kiirehti heti Kauhajoen joukkomurhan jälkeen korostamaan, että tämänkaltaisen uhan torjuminen ei ole heidän työtään. Mikä sitten on?

Virkakoneiston tekemän suojelutyön rinnalla kannattaa kuitenkin myös pohtia, mistä tällainen ihmisviha syntyy.

Turvallisen ja rauhallisen lapsuuden merkitystä ei asiantuntijoiden mukaan voi liikaa korostaa. "Ehdottomasti tärkein turvallisuuden muoto on sisäinen turvallisuus, hyvä ja rauhallinen olo", kirjoittaa Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Kari Uusikylä.

Jokainen lapsi tarvitsee tukea ja turvaa ja tilaa kasvaa. Ja jokainen lapsi tarvitsee aikuisen auktoriteettia. Aiemmin vanhempia moitittiin liian jyrkästä kasvatuksesta, joka alisti ja vei lapselta itsetunnon. Nyt asiantuntijat puhuvat päinvastaisesta ongelmasta: kodeissa ei ole yhtään vanhempaa vaan vain joukko lapsia, jotka kaikki ovat toistensa kavereita ja joiden halut ja näkemykset ovat samanarvoisia.

Työelämän mallit ja haasteet heijastuvat koteihin. "Isät ja äidit kulkevat Brysselissä ja lapset missä milloinkin", kirjoitti nimimerkki Irma muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien nuortensivulla.

Turvallinen lapsuus ei vielä takaa tasapainoisen persoonallisuuden kehitystä.

Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että persoonallisuuden kehityksessä varhaislapsuuden ohella toinen olennainen ajanjakso on murrosikä. Uusimman tutkimuksen mukaan murrosikä on nuorelle eräänlainen aivomyrsky, jossa vanhat kytkennät katoavat ja uusia syntyy. Erityisen herkkä tämä murrosaika on pojille.

Jos tässä kehityksen vaiheessa nuori sysätään ryhmästä syrjään, häntä kiusataan ja hänet leimataan, seuraukset voivat olla elinikäiset.

"Vasta kun tajusin, miten riemuissani olin pari vuotta sitten kuultuani pahimman kiusaajani kuolleen, ymmärsin miten voimakas kiusaamisesta aiheutunut viha sisälläni yhä oli", keski-ikäinen mies kertoo.

Aiemmin kiusatut kätkivät vihansa, purkivat sen lähipiiriinsä tai tuhosivat oman elämänsä. Nyt tämä viha on löytänyt aivan uudenlaisen kaikupohjan verkkoavaruudessa.

Kiusaaminen on arjen väkivaltaa, johon puuttuminen on koettu vaikeaksi.

Kiusatun lapsen on vaikea kertoa kokemastaan, koska siihen liittyy häpeä. Kiusatun lapsen vanhempien on raskasta ottaa asia esiin. Kiusaaja ja hänen vanhempansa reagoivat usein vihamielisesti ja sanovat, että syytä on molemmissa. Opettajasta tulee välimies, ja hän saattaa usein itse joutua oppilaidensa vanhempien kiusaamaksi. Lapsen kiusaaja voi olla myös opettaja.

Turun yliopistossa on professori Christina Salmivallin johdolla kehitetty tapoja vastata koulukiusaamiseen. Opetusministeriön rahoittamassa hankkeessa koekouluissa on yritetty tehdä kiusaamisesta yhteisön, koulun ja luokan, yhteinen asia.

Usein kiusaaminen saa jatkua luokan tai kaveripiirin enemmistön hiljaisella suostumuksella. Kuinka moni onkaan ollut tässä mielessä hiljainen kiusaaja?

Kiusattu lapsi kokee, että kukaan ei välitä, että kaikki inhoavat, että kaikista muista tämä on hauskaa. Hiljainen enemmistö elää puolestaan siinä harhassa, että vaikka itseä kaverin kiusaaminen saattaa ahdistaa ja hävettää, muut suhtautuvat kiusaamiseen hyväksyvästi.

Kokeiluun osallistuneissa kouluissa on etsitty keinoja vaikuttaa juuri tähän hiljaiseen enemmistöön. Tähän mennessä tulokset ovat olleet hyviä. Kun koulukiusaaminen koko maassa on tutkimusten mukaan kasvussa, kokeilukouluissa kiusaaminen on saatu vähenemään.

Opetus on, että vastuu on yhteinen.

Yhteinen vastuu myös maksaa.

Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen, myös valtiovarainministeriössä.

Tarvitaan rahaa, luultavasti aika paljon. Perheet ja koulut tarvitsevat asiantuntevaa ammattilaisten apua ja tukea. Se merkitsee ihmisten palkkaamista, ja se maksaa.

Sitäkin voi kutsua välittämisen ryhtiliikkeeksi.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi