Ydinvoima on riski hyvinvoinnille

Jos Suomi haluaa olla osaamisen eturintamassa, vanhoja rakenteita ei pidä pönkittää.

Hallituksen esitystä kahden uuden ydinvoimaluvan myöntämiseksi on perusteltu muun muassa talouskasvun turvaamisella ja hyvinvoinnin edistämisellä. Koska kukaan ei halua leimautua taloudellisen hyvinvoinnin vastustajaksi, ydinvoimasta on kiistelty julkisuudessa lähinnä energia- ja ympäristökysymyksenä. Keskustelun harhaanjohtavuudesta kertoo se, että ydinvoimasta on puhuttu päästöttömänä energiamuotona.

Ydinvoiman lisärakentamisen salliminen on tärkeä talouspoliittinen päätös, jolla linjataan Suomen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että ydinvoima lisäisi kaikkien kansalaisten hyvinvointia.

Näyttöä ei ole edes siitä, miten juuri ydinvoima lisäisi hyvinvointia, eikä siitä, miten ydinvoiman toisille tuoma hyöty korvataan niille, jotka kärsivät sen haitoista. Tämän vuoksi koko kansaan vaikuttavasta ydinvoimapäätöksestä on käytävä myös talouspoliittista keskustelua.

Investointia ydinvoimaan puolustellaan usein sanomalla, että koska investointi toteutetaan yksityisellä pääomalla, ilman valtion tukia, se on kannattavaa. Mutta jos näin olisi, miksi valtiovalta ylipäänsä edellyttäisi voimalahankkeelta lupaa?

Ydinvoimapäätöksellä on huomattavia taloudellisia vaikutuksia, joita ei ole esitetty veronmaksajille. Osittain tämä johtuu siitä, että niistä vallitsee suuri epävarmuus.

Voimalaonnettomuuden – tahattoman tai tahallisen – ja ydinjätteen varastoinnin haittojen todennäköisyys voi olla äärettömän pieni, mutta toteutuessaan niiden aiheuttamat vahingot olisivat suunnattomat. Kaikessa tuotannossa on riskejä, mutta ydinvoiman riskit ovat niin erityiset, ettei niitä voi jättää markkinoiden hinnoiteltaviksi.

Ydinvoimassa piilee muitakin talouspoliittisia riskejä. Kahden voimalan hanke on valtava investointi. Kun pääomia on rajallisesti, ydinvoimahanke syrjäyttää muita yksityisiä ja joustavampia investointeja.

Ydinvoiman lisärakentaminen ankkuroi tuotantorakenteen puoleksi vuosisadaksi yhdenlaiseen teknologiaan. Pääoma sidotaan tuotantotapaan, jonka riskit on ulkoistettu yhteiskunnalle. Tällaisella liiketoimintaosaamisella pystytään mahdollisesti myös Suomessa tuottamaan energiaa edullisesti.

Voimalan tarvitseman raaka-aineen tuotantoon, uraanin louhintaan, tarvitaan kuitenkin valtio rakentamaan infrastruktuuri. Louhittu uraani viedään ensin ulkomaille jatkojalostettavaksi ja tuodaan sitten takaisin Suomeen ydinvoimalan polttoaineeksi. Lopulta edullinen ydinenergia viedään joko sellaisenaan tai energiaintensiivisinä tuotteina ulkomaille.

Jos kansainvälisessä kilpailussa ei kuitenkaan pärjätä runsaan energian turvin, yritykset suuntaavat ponnistelunsa halvan työvoiman turvaamiseen. Keinotekoisen halpa energia johtaa kierteeseen kohti tuotantorakennetta, johon Suomella ei ole edellytyksiä muutoin kuin tukitoimin.

Tällainen skenaario Suomen kilpailukykystrategiaksi ei edistä hyvinvointia. Jos merkittävät suomalaiset yritykset kopioivat ranskalaista teknologiaa ja käyttävät puolalaisia ammattimiehiä, Suomen on epätoivoista yrittää houkutella samanaikaisesti kansainvälisiä osaajia uuden teknologian tutkimusryhmiin, joiden sovelluksista edes kotimaa ei ole kiinnostunut.

Itsenäinen ajattelu on vaativaa työtä, ja siksi henkinen pääoma on arvokasta. Investoiminen osaamiseen on pitkäjänteistä toimintaa. Jos Suomi haluaa olla osaamisen eturintamassa, ei voida lähteä siitä, että 30 vuoden kuluttua käytetään 50 vuotta vanhaa teknologiaa. Tuottavuus kasvaa usein nopeimmin sellaisissa yrityksissä, jotka käyttävät tuoretta pääomaa investoimalla jatkuvasti teknologian kehittämiseen.

Mikäli päätöksentekijöiden tavoitteena on kehittää innovaatioyhteiskuntaa, joka rakentuu älylliselle ajattelulle, sen ei tule pönkittää vanhoja rakenteita vaan kannustaa aktiiviseen muutokseen. Innovaatiot eivät yleensä synny tuotantopanosten halpuuden ansioista vaan pikemminkin siksi, että resurssien niukkuus kannustaa keksimään uudenlaisia ratkaisuja.

Jos ydinvoimalan omistajille säädettäisiin rajaton vahingonkorvausvastuu ja ne ottaisivat tämän vastuun huomioon kannattuvuuslaskelmissaan, niille syntyisi kannustin investoida riskittömämpään energiateknologiaan. Päättäjät ovat kuitenkin olleet haluttomia käyttämään taloudellisia kannustimia ydinvoiman säätelyssä, koska kansainvälinen yhteisö ei ole sitoutunut panemaan ydinvoimaloiden vahingonkorvausvastuuta koskevia sopimuksia täytäntöön.

Ydinvoiman yhteiskunnalle aiheuttamat haitat voidaan silti ottaa huomioon veropolitiikassa, josta EU-maat päättävät yhä itsenäisesti. Radioaktiiviselle jätteelle tulisi asettaa riittävän suuri haittavero. Näin valtio ei antaisi ydinvoiman tuottajille suhteetonta kilpailuetua muihin yrityksiin ja energiantuotantotapoihin nähden.

Tämä korjaisi kilpailua heikentävän markkinoiden vääristymän ja kannustaisi samalla yrityksiä investoimaan puhtaampaan teknologiaan. Haittaverosta saatavalla tulolla voitaisiin valtion budjettia rasittamatta tukea uuden, puhtaan teknologian kehittämistä. Tuen maksajia olisivat siis ydinsähkön käyttäjät, eivät kaikki veronmaksajat.

Talouskasvun laatuun ja suuntaan voi vaikuttaa. Poliittisia päätöksentekijöitä syytetään usein siitä, että he keskittyvät jakopolitiikkaan, eivät kakun kasvattamiseen. Talouden kasvumallit osoittavat, että päättämällä, miten kakkua kasvatetaan, lyödään pitkälti lukkoon, kenelle kasvun hedelmät jaetaan.

Jos halutaan ajaa koko kansakunnan etua ja hyvinvointia, tarvitaan talouspolitiikkaa, joka tunnistaa muutostarpeet ja kannustaa uudistumiseen myös käytännössä.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi