Yhteiskunta ymmärtää ja tukee vain tietynlaista vanhenemista

Ikääntymisen tavoitteena pidetään nykyään niin sanottujen harmaiden panttereiden aktiivista itseohjautuvuutta. Monien toiveena on pitkä ja aktiivinen elämä, jonka modernit terveyden- ja sairaanhoidon tekniikat usein tekevätkin mahdolliseksi.

Ikäihmisten aktiivisuutta pidetään yhteiskunnallisesti tärkeänä, koska se säästää yhteiskunnan kustannuksia.

Aktiivisuutta on painotettu myös sen vuoksi, että gerontologisessa eli vanhenemisen ja vanhuuden tutkimuksessa on todettu, että vanhenemiseen kohdistuu pelkoja, kuten huoli yksinäisyydestä, oman merkityksen katoamisesta ja sairauksista.

Vanheneminen asettaa kuitenkin meidät ja kasvuhakuisen kulttuurimme kasvokkain inhimillisen olemassaolon rajoitusten kanssa: emme ole haavoittumattomia emmekä elä ikuisesti.

Vanhuutta ja vanhenemista on monenlaista, kuten ihmisiäkin. Työiän jälkeisestä elämästä puhutaan joskus kolmantena tai neljäntenä ikänä, mutta todellisuudessa vanhenemisessa ei aina voida erottaa selkeitä vaiheita.

Vaikka ikäpoliittisissa ohjelmissa puhutaan aktiivisesta ikääntymisestä, voi kuusikymppisenkin elämään liittyä mielenterveysongelmien tai muistisairauksien kaltaisia vaikeuksia, jotka haittaavat aktiivista osallistumista ja itsenäistä selviytymistä.

Sekä ammattilaiset että kansalaiset ovat kuitenkin epävarmoja avun saatavuudesta ja tasosta.

Kognition eli muistin ja tiedonkäsittelyn ongelmat sekä mielenterveyden järkkyminen ovat myös kulttuurikysymyksiä. Ihmisestä voi yhteiskunnassamme tulla "toinen", jos hän ei ikäänny ihanteellisella tavalla.

Toiseudella viitataan sellaisten ihmisten sivuuttamiseen ja jopa sulkemiseen pois yhteiskunnasta tai yhteisöstä, joita ei pidetä haluttavina.

Toiseus etäännyttää ihmisen kuvitellusta keskivertokansalaisesta ja yhteiseksi ajatellusta kokemusmaailmasta. Tällaisesta ihmisestä tulee yhteisössään epähenkilö tai vain yhteisön puolivaltainen jäsen.

Toiseus ei useinkaan ole tarkoituksellista syrjintää, vaan se voi rakentua lähes huomaamatta ja joskus jopa hyvää tarkoittavan holhoamisen seurauksena osaksi erilaisia toimintakäytäntöjä.

Apua tarvitsevien ihmisten osalta toiseuden rakentuminen mahdollistaa esimerkiksi kyseenalaisia hoitokäytäntöjä ja hoitamatta jättämistä.

Toiseutta voi nähdä rakentuvan esimerkiksi silloin, kun mielialaongelmainen yli 65-vuotias ihminen ei saa samantasoista hoitoa kuin nuorempi potilas, koska alakuloisuutta pidetään vanhenemiseen kuuluvana ilmiönä. Joskus iäkäs ei samasta syystä saa lainkaan hoitoa .

Toiseutta rakentuu myös silloin, kun iäkkäästä muistisairaasta ihmisestä puhutaan hoitokodissa kuin hän ei olisi paikalla. Sama ilmiö näkyy, kun muistisairas istuu useita tunteja yksin tuoliin sidottuna.

Muistisairaiden hoitoa on viime vuosina kehitetty paljon, mutta hoidon puitteet ja osaaminen eivät edelleenkään aina huomioi ihmisyyden kaikkia ulottuvuuksia.

Kun hoitolaitoksissa taloudellisen niukkuuden nimissä karsitaan esimerkiksi virkistävää tai elämyksiä tuottavaa toimintaa, muistisairaille viestitetään, ettei tällaisen toiminnan järjestäminen heille ole tärkeää.

Muistisairaiden ja mielenterveysongelmaisten ikäihmisten toiseus tekee mahdolliseksi sen, että heidän hoitonsa ja sen kehittäminen laiminlyödään.

Esimerkiksi mielialaongelmainen ikäihminen on palvelujärjestelmässä helposti kahdella tapaa marginaalissa: ensinnäkin ikäihmisten palveluissa ei useinkaan ole mielenterveysosaamista, ja toiseksi mielenterveyspalvelut suunnataan yleensä nuoremmille.

Marginaali voi olla jopa kolminkertainen, silloin kun iäkkäällä ihmisellä on sekä muistin että mielenterveyden ongelmia: hänen koko ihmisyytensä voi tulla kiistetyksi.

Ympäristön kielteisillä asenteilla ja hylkivillä käytännöillä voi olla ikäviä seurauksia: elämä alkaa tuntua merkityksettömämmältä, mieliala laskee ja kognitio heikentyy.

Ikäihmisten mielenterveysongelmilla voi usein olla yhteiskunnallinen tausta. Usein on kyse ikääntyvän elämäntilanteen ja yhteiskunnan asennoitumisen yhteisvaikutuksista.

Miten iäkkäiden ihmisten mielenterveysongelmiin tai muistisairauksiin liittyviin psyykkisiin oireisiin sitten tulisi suhtautua?

Ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen: kaikki ihmiset tarvitsevat sitä, että heidän asiansa otetaan vakavasti. Heidän tulee myös saada riittävästi sopivaa henkistä ja käytännön apua.

Muiden ikäkausien tapaan vanhuuteen liittyy omanlaisiaan haasteita. Jokainen meistä on kuitenkin ikääntyessämmekin ainutkertainen yksilö, ja ihmisarvoinen elämä on kaikkien perusoikeus.

minna.pietila@vtkl.fi

Kirjoittaja on tutkija Vanhustyön keskusliiton MielenMuutos

2007–2010 -hankkeessa.

Sarja alkaa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi