Yksityistä kulutusta tulisi leikata verotuksen keinoin

Isovanhempamme muistavat kuinka järvet haisivat ja työläisten lapsilla ei ollut varaa oppikouluun. Sitten ongelmiin puututtiin poliittisin keinoin: säädettiin lakeja, rakennettiin vedenpuhdistamoita sekä kehitettiin hyvinvointivaltiota, joka loi tasa-arvoa kansalaisten keskuuteen ja pyrki takaamaan kaikille kohtuullisen elintason.

Nyt hyvinvointivaltio on uudenlaisten haasteiden edessä. Uusiutumattomiin energiavaroihin perustunut elintason nousu on saanut aikaan riskiyhteiskunnan, jonka suurimpina uhkina ovat ilmastonmuutos ja sen seuraukset.

Jatkuvalle kulutuksen kasvulle perustuva järjestelmä on kestämätön paitsi ympäristön, myös ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta. Tuotannon lisäämisen ja tehokkuuden nimissä leikataan palveluita, kiristetään tahtia työpaikoilla ja vähennetään ihmisten vapaa-aikaa.

Nyt vaaditaankin uudenlaista yhteiskuntapolitiikkaa, jotta ekologinen kestävyys ja ihmisten hyvinvointi voidaan sovittaa yhteen. Enää ei pitäisi pyrkiä kasvattamaan materiaalista elintasoa, vaan turvaamaan kohtuullisuus.

Yksilöllisessä kulutusyhteiskunnassamme rakenteiden tulee suunnata elämäntapaamme kestävän kehityksen suuntaan. Useat meistä tietävät, miten toimia ympäristöä säästävästi ja sosiaalisesti vastuuntuntoisesti, mutta kuluttajaa ohjaa monesti lyhyen tähtäimen hyöty: hän valitsee hinnaltaan edullisen tuotteen, vaikka se olisi ongelmallinen sekä ympäristön että esimerkiksi ihmisoikeuksien kannalta.

Jos valta jätetään vain yksittäisille kuluttajille, voi muutos tapahtua liian hitaasti. Tarvitsemme sitovia säädöksiä ja julkista hintaohjausta esimerkiksi energiankäytön rajoittamiseksi.

Verotuksella on keskeinen rooli kestävää elämäntapaa tuettaessa. Ensinnäkin yksityistä kulutusta voitaisiin leikata lisäämällä verotuksen progressiota, sillä lisääntyvä vauraus mahdollistaa turhan kulutuksen. Lisäksi voitaisiin säätää haittaveroja sellaisille tuotteille, joiden elinkaaren aikana kuluu runsaasti raakaaineita, ja lakata tukemasta julkisin varoin ympäristön kannalta haitallista tuotantoa.

Toisaalta julkista kulutusta voitaisiin lisätä verottamalla ansiotuloja ja pääomatuloja nykyistä progressiivisemmin. Kasvaneilla verotuloilla olisi tuettava ympäristöä säästävän tuotannon kehittämistä, luonnontilaisen ympäristön suojelua ja julkisia palveluita.

Tutkimukset suomalaisten suhtautumisesta sosiaaliturvaan osoittavat, että kansalaiset olisivat valmiita maksamaan enemmän veroja, jos näin parannettaisiin terveyspalveluja ja koulutusta. Korkeammat verot hyödyttäisivät myös suurituloisia, sillä yhteinen etu on mahdollisimman vakaa ja turvallinen hyvinvointivaltio, jossa taataan toimivat julkiset palvelut kaikille.

Julkiset palvelut edistävät kestävyyttä monin tavoin. Kun kansantuloa ohjataan materian sijaan koulutukseen, kulttuuriin sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin, säästetään ensinnäkin luonnonvaroja. Toiseksi, hyvinvointipalveluja tukemalla ihmisiä rohkaistaan valitsemaan vaatimattomampi elämäntapa. Kun terveys- ja sosiaalipalvelut sekä koulutus ovat ilmaisia ja kirjastoja ja kulttuuria tuetaan, tulevat ihmiset toimeen pienemmilläkin tuloilla.

Rikkauden ja köyhyyden suhde hyvinvointiin on määriteltävä uudelleen. Kulutusyhteiskunnassa tuotannon kasvu sekä kilpavarustelu naapureiden välillä ja toisaalta kilpailukyvyn nimissä tehdyt palkankorotukset korottavat elintasoa jatkuvasti. Samalla nousee suhteellisen köyhyyden raja eli elintaso, joka katsotaan sosiaalisesti hyväksytyksi.

Kuitenkin esimerkiksi Worldwatch-instituutin esittämien tutkimustulosten mukaan tulojen kasvu ei enää lisää yksilöiden tyytyväisyyttä elämäänsä sen jälkeen, kun kohtuullinen peruselintaso on saavutettu.

Suhteellinen köyhyys ja kohtuullinen elintaso tulisikin kääntää positiiviseksi, eettisesti hyväksyttäväksi elämäntapavalinnaksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että tavoitetasoksi ajateltaisiin elämäntapa, jossa esimerkiksi asutaan ahtaammin, matkustetaan vain lähialueilla eikä korvata toimivia laitteita uudemmilla malleilla.

Yhteiskuntapolitiikalla olisi monia keinoja tukea kohtuullista elämäntapaa. Absoluuttista köyhyyttä voitaisiin poistaa tehokkaasti takaamalla riittävä perusturva. Minimitoimeentulon rinnalle voitaisiin tuoda maksimielintason käsite, jolla kuvataan aineellisen elintason kattoa. Se määriteltäisiin ekologisen jalanjäljen tai muun vastaavan mittarin avulla, ja siinä pyrittäisiin huomioimaan myös globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulma.

Yleisesti tiedossa ja mitattavissa oleva maksimielintaso tekisi kestävyyden rajat näkyviksi ja ohjaisi kuluttajia elämään kohtuullisesti. Tällöin kohtuullisuuden ylittävää kulutusta pyrittäisiin rajoittamaan esimerkiksi veroilla ja säädöksillä.

Kestävä kehitys pitää sisällään ympäristöllisen, sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden. Sosiaalisessa ulottuvuudessa on keskeistä ihmisten hyvinvointi ja sosiaalinen tasa-arvo, mikä on tärkeää, jotta muut ulottuvuudet toteutuisivat.

Ympäristönsuojelulla ja hyvinvointivaltiolla onkin ratkaiseva yhteys, joka tulisi ymmärtää nykyistä paremmin poliittisessa päätöksenteossa.

Hirvilammi on sosiaalipolitiikan jatko-opiskelija ja Turunen valtio-opin opiskelija Helsingin yliopistossa. He ovat toimineet ympäristöjärjestöissä ja osallistuneet kansalaisjärjestöjen kestävän kehityksen hankkeeseen.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi