Ylen on aika irtautua puoluevallan kaudesta

Kun Ylen rahoittaminen on meille kaikille pakollista huvia, yhtiön toiminnan ja päätöksenteon tulisi olla erityisen läpinäkyvää.

Yleisradion toimituspolitiikka nousi otsikoihin jälleen viime viikon lopulla (HS 21. 5.), kun TV1:ssä yritettiin estää Urho Kekkosen kompuroinnin näyttäminen Pressiklubi-ohjelmassa. Vuonna 1980 kuvatulla nauhalla silloinen tasavallan presidentti kaatuu astuessaan lentokoneesta.

Nauhoite oli esitetty pari päivää aiemmin TV1:n A-studiossa, minkä jälkeen keskustan äänenkannattaja Suomenmaa kritisoi kuvien näyttämistä tiukasti. Pressiklubissa nauhaa oli tarkoitus käyttää pohjana keskustelulle Kekkosen ajasta. Aikoinaan episodi oli jätetty televisiossa näyttämättä. Tämän voi ajatella symboloivan Kekkosen loppukautta, jolloin suomalaisille ei kerrottu, missä tilassa valtionpäämies oli.

Pressiklubin sinänsä pieni tapaus kuvaa niitä paineita, joissa Yle nykyisin elää. Kekkosen aikaan julkisuus oli pitkälti presidentin ja puolueiden kontrollissa. Journalismi oli politiikalle alisteista: journalistit ja poliitikot päättivät yhdessä, mitä kansalle oli hyvä kertoa ja mitä oli hyvä jättää kertomatta. Näin tehtiin erityisesti Yleisradiossa, jossa toimittajien paikat oli jaettu puolueiden kesken.

Nyt puolueiden valta on vähentynyt ja eliitteihin kohdistuu paljon suurempia läpinäkyvyyden paineita kuin aikaisemmin. Kuitenkin näyttää siltä, että puolueet eivät ole tähän heränneet ja pyrkivät käyttämään valtaa Yleisradion sisällä.

Edellinen toimitusjohtaja sai väistyä, kun keskusta sydämistyi yhtiön uutisointiin, joka kohteli puolueen johtoa kovin käsin. Viime vuonna kohuttiin myös tapauksesta, jossa kokoomusjohdon painostuksen väitettiin vaikuttaneen Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajan työsuhteen päättymiseen. Sittemmin Yleisradion sisällä on oltu huolissaan rahoituksen jatkuvuudesta ja siitä, miten säilyttää hyvät suhteet puolueisiin, jotka kohta tekevät rahoituspäätöksiä.

Ylessä tuntuu vallitsevan kova huoli siitä, miten yrityksen brändi säilyy siloisena joka suuntaan. Viime syksynä potkut sai englanninkielisten uutisten ankkuri, joka uskalsi loppukevennyksenä väläyttää ruudussa olutpulloa. Varoitus olisi varmasti riittänyt – lopputili tuntui kohtuuttomalta ja lähetti henkilöstölle tylyn viestin, että turhia riskejä ei kannata ottaa.

Tuoreessa Pressiklubin tapauksessa ohjelman kulkuun puuttumista perusteltiin yleisöltä tulleilla kymmenillä yhteydenotoilla. Entä me sadattuhannet muut katsojat? Suurin osa meistä odottaa journalismia, joka ei ole puolueiden tai niiden aktiivien talutusnuorassa.

Poliittinen varovaisuus ja yrityselämästä tuttu brändin varjelu ei välttämättä tuota hyvää kriittistä journalismia, jonka peruspiirteitä ovat haastaminen ja vallitsevien totuuksia kyseenalaistaminen.

Nykyisin kansalaiset ja yleisöt vaihtavat puoluetta ja mediaa nopeasti, ovat entistä kriittisempiä ja vaativat politiikalta läpinäkyvyyttä. Tämä vaatimus koskee varsinkin Yleisradiota. Kun Ylen rahoittaminen on meille kaikille pakollista huvia, yhtiön toiminnan ja päätöksenteon tulisi olla erityisen läpinäkyvää.

Sen, että Kekkosen kompastelu saa muutaman kymmenen ihmisen tarttumaan puhelimeen, ei pitäisi vaikuttaa journalismiin millään tavalla. Menneisyydellä on aina puolustajansa. Kekkosen neljännesvuosisatainen kausi poikkeuslakeineen oli poikkeuksellinen länsimaisessa yhteiskunnassa. On selvää, että senaikainen historia kirjoitetaan uudelleen ja että etäisyyden ottaminen on vielä kesken. Olen itsekin kasvanut tasavallassa, jossa kevyesti lenkkeilevä 75-vuotias Kekkonen roikkui suurena kuvana uimahallin katossa ja kehotti kansaa liikkumaan.

Journalismi ei tietenkään ole koskaan täydellistä. Jokaisella ajalla on pyhät lehmänsä, joiden ylläpitoon journalismikin osallistuu. Aina tulee myös virheitä ja ylilyöntejä, joita on oikaistava ja pyydettävä anteeksi. Mutta on tärkeää, että journalismi on riippumatonta politiikan valtaeliiteistä.

Alkujaan puolueiden sananvalta Yleisradiossa perustui demokraattisuuteen: valtionyhtiön piti olla tasapuolinen eri suuntiin. Demokraattisuuden ihanne kääntyy käytännössä helposti puolue-eliittien suojeluksi, jos puolueet vahtivat vain sitä, kuinka niiden johtohenkilöitä kohdellaan. Medioiden tehtävänä on olla neljäs valtiomahti eikä puolueiden edunvalvoja.

Yleisradiolla on suurempiakin murheita. Perinteiset kanavat alkavat hävitä, eivätkä ihmiset enää istu kuuliaisesti uutisten ääressä iltayhdeksältä. Kun jokainen voi katsoa omat mieliohjelmansa netistä milloin tahansa, vanhat mediat ovat ongelmissa.

Median seuraaminen on ollut paljolti myös rutiinia: uutiset on katsottu ja lehti luettu, koska ne ovat rytmittäneet päivää ja kertoneet myös, ettei mitään kovin vaarallista ole tapahtunut. Nyt yleisöt ovat aktivoituneet. Ihmisistä on tullut yksilöllisempiä, eikä kansallisen yhtenäiskulttuurin päiväjärjestystä enää kaivata niin kuin ennen.

Kun suuret ikäluokat väistyvät, suurilla medioilla on kohtalon hetki. Osoittautuvatko ne savijaloilla seisoviksi jättiläisiksi, joita nuoremmat eivät enää seuraa? Samalla herää myös kysymys, mitä virkaa on journalismilla. Kiinnostaako se enää, ja minkä yhteisten asioiden varaan se rakentuu?

Tässä tilanteessa Yleisradion pitäisi keksiä itsensä uudelleen. Yle on tähän mennessä vastannut monista kansallisista tehtävistä, mutta ne pitäisi nopeasti päivittää nykyaikaan.

Nyt pitäisi löytyä rohkeutta ja luovuutta kertoa kirkkaasti, miksi meidän kaikkien kannattaisi maksaa Ylen toiminnasta.

Valtapuolueita varova ja yllätyksettömäksi yritysbrändiksi siistitty Yle ei pärjää maailmassa, joka on pullollaan vaihtoehtoja ja jossa ihmiset tulevat mainiosti toimeen ilman valtiollista yleisradioyhtiötä.

Olisi erinomaista, jos myös poliitikot ymmärtäisivät tämän nyt, kun päätökset yhtiön rahoituksesta lähestyvät.

Päättäjien pitäisi miettiä, mikä on Ylen tehtävä nyky-yhteiskunnassa, sen sijaan että he syynäävät päivänkohtaista journalismia ja vaativat sitä ruotuun.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi