Zimbabwen oppositio vahvistuu, mutta kunnia ei kuulu lännelle

Zimbabwe pitää hallussaan inflaation maailmanennätystä. Arviot ylittävät järjellä käsitettävät luvut: tätä nykyä ne liikkuvat miljoonissa prosenteissa.

Aidsin leviämisen vuoksi Zimbabwessa on maailman alhaisin eliniänodote, 35 vuotta. Luku on dramaattinen, kun ottaa huomioon, että vielä vuonna 1990 zimbabwelaisten keskimääräinen elinikä oli 60 vuotta. Dramaattista on myös uhkaava nälänhätä. Maissin tarve ylittää viisi kertaa maan oman tuotannon.

Vielä 1990-luvulla Zimbabwe oli Afrikan vilja-aitta ja vei viljaa naapurimaihin. Kehitysavun antajat ylistivät Zimbabwen saavutuksia köyhyyden vähentämisessä, peruskoulutuksessa ja terveydenhuollossa.

Maa nähtiin esimerkkinä Etelä-Afrikalle: Zimbabwe – entinen Etelä-Rhodesia – siirtyi vuonna 1980 afrikkalaiseen enemmistövaltaan ilman eurooppalaisperäisen väestön joukkopakoa tai kostonkierrettä.

Vastuu nykyisestä kriisistä kuuluu maan hallitukselle: presidentti Robert Mugabelle ja Zanu-PF-puolueelle. Kehitysapua antavia länsimaita voi arvostella siitä, että ne ovat seuranneet tilanteen pahenemista sivusta rangaistakseen näin Zimbabwen hallitusta demokratian puutteesta.

1990-luvun alkuun asti samat avunantajat tukivat kritiikittömästi mallioppilastaan, vaikka autoritaariset otteet oppositiota vastaan ja vakavat ihmisoikeusloukkaukset – erityisesti Matabelemaassa 1980-luvulla tapahtuneet joukkomurhat – olivat jo tiedossa.

Kansainvälisen valuuttarahaston ohjauksessa mallioppilas ryhtyi vuonna 1991 vapaaehtoisesti toteuttamaan talouden rakennesopeutusohjelmaa. Siitä hevoskuurista tuskin mikään hallitus olisi selvinnyt kunnialla.

Valuuttarahasto onkin myöntänyt, että jo Rhodesian ajoista lähtien suojattuna kehittyneen talouden yhtäkkinen avaaminen kansainväliselle kilpailulle oli virhe: sopeutuksessa olisi pitänyt edetä hitaammin.

Zimbabwen teollisuus romahti, koska se ei pystynyt kilpailemaan aasialaista halpatuontia vastaan eikä lainaamaan rahaa tuotannon muuttamista varten korkojen noustua jopa 30 prosenttiin. Hyvin hoidetut ja tuhansia työntekijöitä työllistäneet yritykset ajautuivat konkursseihin.

Työttömyys nousi jyrkästi, ja yhtä jyrkästi laski hallituksen suosio. Zanu-PF otti käyttöönsä kaikki mahdolliset lailliset ja laittomat keinot estääkseen opposition pääsyn valtaan. Se jopa rohkaisi kannattajiaan väkivaltaan.

Hallitus on myös taitavasti manipuloinut vaaleja omaksi edukseen. Tämä on näkynyt vaalipiirijaossa, äänestyspaikkojen määrässä, opposition kokoontumisen estämisenä sekä äänioikeuden epäämisenä ulkomailla asuvilta zimbabwelaisilta tai nuorilta äänestäjiltä jättämällä heidät ilman henkilöllisyystodistuksia.

Mikään näistä keinoista ei ole zimbabwelainen keksintö; vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta maailmasta – myös lännestä.

Länsimaat ovat kuitenkin halunneet vaikuttaa juuri vaalien järjestämiseen. Siinä epäonnistuttuaan EU jäädytti vuonna 2002 kehitysyhteistyön Zimbabwen hallituksen kanssa. Samaan aikaan se joutui aloittamaan massiivisen humanitaarisen avun.

Humanitaarisesta avusta, jonka on aina oltava epäpoliittista, on tullut EU:lle tärkein kanssakäymisen muoto hankalan hallituksen kanssa. Normaalia kanssakäymistä on estänyt sekin, että zimbabwelaiset ministerit ja muut silmäätekevät eivät saa matkustaa Eurooppaan.

Zimbabwen hallitus on tulkinnut länsimaiden kiinnostuksen vaalejaan kohtaan yritykseksi auttaa oppositio valtaan, mitä se pitää oman suvereenisuutensa loukkauksena.

Seurauksena on ollut avoin propagandasota, jossa Zimbabwen hallitus on panetellut länsimaita, etenkin entistä siirtomaaisäntäänsä Britanniaa, ja länsimainen media on demonisoinut Zimbabwen hallituksen.

Esimerkiksi kelpaa vaikkapa viimekeväisten parlamenttivaalien suorastaan virheellinen uutisointi, jossa toimittajien päätavoite eli Mugaben mielivaltaisuuden osoittaminen tuli hyvin selväksi.

Varsinaisen asian kannalta aiheellista olisi ollut todeta opposition voiton ja tarkistuslaskennan osoittaneen, että länsimaisessa mediassa esitetyistä epäilyistä huolimatta hallitus ei peukaloinutkaan parlamenttivaalien tuloksia.

Se, että Zimbabwessa ylipäätään ryhdyttiin tarkistuslaskentoihin, kertoo myös vaalijärjestelmän vahvuuksista. Todellisissa diktatuureissa hallitsevalle puolueelle sopiva vaalitulos julkistetaan melko nopeasti.

Presidentinvaaleissa Zanu-PF:n väkivaltainen kampanjointi sai opposition vetäytymään, ja Mugabe voitti vaalit. Parlamentissa oppositiolla on kuitenkin enemmistö.

Oppositio on osoittanut sitkeytensä, ja vanhan hallituksen keinot sen tukahduttamiseksi ovat loppumassa. Uudessa tilanteessa valtaa on pakko jakaa. Kunnia ei kuitenkaan kuulu lännelle. Jos Zimbabwen hallitus olisi ollut nöyrtyäkseen niin sanottujen täsmäpakotteiden edessä, se olisi tehnyt sen jo vuosia sitten.

Sisäinen eheytys, talouden tervehdyttäminen ja hyvinvointipalvelujen saaminen kuntoon vievät lähitulevaisuudessa aikaa ja voimia. Avaimet ovat zimbabwelaisten käsissä. Ulkopuolinen maailma voi vain tukea kestävien ratkaisujen löytämisessä.

Kirjoittaja toimii maailmanpolitiikan professorina Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi