Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Ex-suurlähettiläs haukkuu nykyisen kehitysavun: Auttaa enemmän rikkaita kuin köyhiä

Matti Kääriäinen työskenteli 40 vuotta ulkoministeriössä kehitysavun parissa. Uudessa kirjassaan hän kertoo, mikä kaikki kehitysavussa on vikana.

Politiikka
 
Tapio Vanhatalo
Matti Kääriäinen on nyt eläkeläinen. Hän asuu Vihdissä hirsitalossa kukkulan laella. Juuri ennen kirjan julkaisua hän oli lomalla Intiassa. ”Siellä on äärimmäisessä köyhyydessä eläviä niin paljon, että oikeastaan Intian hallitus voisi ratkaista maailman köyhyysongelman.”
Matti Kääriäinen on nyt eläkeläinen. Hän asuu Vihdissä hirsitalossa kukkulan laella. Juuri ennen kirjan julkaisua hän oli lomalla Intiassa. ”Siellä on äärimmäisessä köyhyydessä eläviä niin paljon, että oikeastaan Intian hallitus voisi ratkaista maailman köyhyysongelman.” Kuva: Tapio Vanhatalo

Entinen Suomen Mosambikin- ja Kenian-suurlähettiläs Matti Kääriäinen on diplomaatiksi aikamoinen suorasuu. Puolentoista tunnin haastattelun aikana hän laukoo esimerkiksi seuraavaa:

"Jos Suomi lopettaisi kehitysapunsa Mosambikiin heti huomenna, mikään ei Mosambikissa muuttuisi."

Kääriäinen rikkoo kehitysavun myytit

Myytti 1: Kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä

"Mosambikissa, jonka Afrikan maista parhaiten tunnen ja joka on myös Suomen pitkäaikainen yhteistyökumppani, äärimmäinen köyhyys ei ole vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana lainkaan huolimatta siitä, että talous on ollut prosentuaalisesti yksi nopeimmin kasvaneita koko maailmassa. Hyvin kehitysapuriippuvaisessa maassa kehitysavulla on tuettu sellaista talouspolitiikkaa, joka on jopa estänyt köyhyyttä vähenemästä."

Myytti 2: Kehitysyhteistyö edistää demokratiaa

"Tämä johtuu siitä, että köyhimmissä maissa ei ole toimivan demokratian kannalta tarpeellisia rakenteita, kuten toimivaa oikeuslaitosta tai poliisia, vapaata mediaa eikä koulutettua väestöä. Näin ollen pyrkimykset demokratian rakentamiseksi johtavat näennäisdemokraattisten, toimimattomien rakenteiden pystyttämiseen ja jatkuvaan resursseja vaativaan valtataisteluun. Se johtaa huonon hallinnon lisääntymiseen."

Myytti 3: Kehitysyhteistyö on yhteistyötä

"Todellisuus on juuri päinvastainen. Tämä johtuu siitä, että kaikista puheista huolimatta avunantajille on mahdotonta hyväksyä kehitysmaiden analyyseja omasta tilanteestaan ja tarpeistaan. Kehitysyhteistyöhön juurtunut lähtökohta on, että kehitysmaat ovat kehitysmaita juuri siksi, että ne eivät tiedä, mikä niille olisi hyväksi."

Sitaatit Matti Kääriäisen kirjasta Kehitysavun kirous.

"Ulkoministeriön keskivertovirkamiestä kiinnostaa vain oma urakehityksensä."

"Lehmät vaikuttavat olevan hirveän paljon tärkeämpiä kuin köyhät ihmiset."

Kääriäinen on nyt eläkkeellä tehtyään 40 vuoden uran ulkoministeriössä, missä hän sai omien sanojensa mukaan hankalan miehen maineen. Läksiäispuheessa ministeriön valtiosihteeri kertoi ihmettelevänsä, ettei Kääriäinen saanut urallaan aikaan yhtään diplomaattista selkkausta. Kääriäinen sanoo ihmettelevänsä sitä itsekin. Hänellä oli tapana kokeilla rajoja.

"En voinut ymmärtää, että täysin korruptoituneet valtionpäämiehet siellä vain porskuttaa kaikessa rauhassa ja siitä ei saanut puhua."

Kääriäinen teki liki koko uransa ajan töitä kehitysavun parissa. Hän julkaisi tiistaina uransa summaavan kirjan Kehitysavun kirous.

Kirja on kriittinen sekä koko globaalia kehitysapujärjestelmää että Suomen ulkoministeriötä kohtaan. Eilen maanantaina kirja nousi Iltalehden kanteen väitteellä, jonka mukaan silloinen europarlamentaarikko Paavo Väyrynen olisi junaillut itselleen huvimatkan Keniaan Euroopan parlamentin rahoilla. Väyrynen kiisti Kääriäisen kertomuksen.

Mutta Kääriäinen on kriittinen myös itseään kohtaan.

"Jos joku kysyy, olenko saanut elämässäni mitään hyödyllistä aikaan, niin en pysty siihen vastaamaan."

Kääriäisen mukaan on itsestään selvää, että myös Suomen antamaa apua hukkuu korruptioon. Mikään muu ei ole mahdollista, kun apua annetaan maailman korruptoituneimmille maille.

"Se, joka sanoo, ettei raha mene korruptioon, voisi kertoa, mihin se sitten menee."

Kirjassa Kääriäinen kertoo, kuinka Mosambikin-lähetystön tekemä maastrategia joutui Suomessa ulkoministeriön hampaisiin. Kääriäisen johdolla tehty riskianalyysi kuvasi Mosambikin riskit niin korkeiksi, että ainoa vaihtoehto olisi ollut kehitysavun lopettaminen. Sitä Kääriäinen ehdottikin.

Kehitysapu Mosambikiin pysyi kuitenkin ennallaan. Sen sijaan arvioita muutettiin Suomesta käsin maltillisemmiksi.

Kääriäinen hakee kritiikkinsä pohjaksi eteläafrikkalaisen tutkimusinstituutin grafiikan, joka näyttää, mitä äärimmäiselle köyhyydelle on maailmassa tapahtunut. Juhlapuheissahan sen sanotaan puolittuneen. Tämä on totta, mutta tosiasiassa köyhyys ei ole juuri vähentynyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eli juuri niissä maissa, jotka ovat saaneet eniten kehitysapua. Koska väestönkasvu on voimakasta, on äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä näissä maissa lisääntynyt vuosikymmenien kehitysavusta huolimatta. Kehitysapu ei siis vähennä köyhyyttä.

"Siinä on selittämisen paikka."

Kirjassa Kääriäinen toteaa, että kiitos köyhyyden vähenemisestä maailmassa kuuluu melkein kokonaan Kiinalle, joka on onnistunut nostamaan satoja miljoonia omia kansalaisiaan köyhyydestä. Läntiset kehitysavun antajamaat eivät kuitenkaan pidä tästä meteliä. Kiinan tarina ei sovi kehitysliturgiaan. Maassa ei ole demokratiaa, eikä siellä kunnioiteta ihmisoikeuksia.

Kehitysyhteistyö syntyi kylmän sodan maailmaan. Yhdysvallat halusi tuoda kehitysmaat länsimaiden piiriin ja markkinoiden kohdealueiksi. Neuvostoliiton ei haluttu löytävän niistä uusia liittolaisia. Lisäksi pelkona oli, että epävakaista kehitysmaista olisi voinut syttyä kolmas maailmansota. Alkuaikoina kehitysapua kritisoitiinkin Kääriäisen mukaan ennen muuta poliittisen kentän vasemmalta laidalta, joka piti apua kolonialismin uutena muotona.

Urallaan Kääriäinen ehti nähdä kehitysavun liki koko tähänastisen historian. Suomen ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto perustettiin vuonna 1972. Kääriäinen tuli sinne töihin, äitiyslomansijaiseksi, kaksi vuotta myöhemmin.

Alkuaikoina sanottiin suoraan, että myös Suomen haluttiin hyötyvän kehitysavusta. Laki määräsi, että kehitysyhteistyöhankinnat tuli tehdä 70-prosenttisesti Suomessa. Niinpä Kääriäinen juoksenteli Elannon myymälöissä etsimässä suomalaisia tuotteita, joita voitaisiin lähettää kehitysapuna Afrikkaan.

"Hullun hommaa."

Aluksi rikkaat maat hankkiutuivat myös surutta eroon oman maataloutensa ylijäämästä dumppaamalla sen kehitysmaihin ruoka-apuna. Tämä esti kehitysmaiden omaa maataloutta kehittymästä.

"Siitä puhuttiin jo silloin, että hei, hei, eihän niiden ihmisten vatsa edes kestä ruista. Mutta silti, jos meille tuli ruisvuori, se vietiin kehitysapuna. Se oli näppärää. Ei tarvinnut ottaa rahaa kassasta."

Kääriäisen mielestä myös nykyiset maataloustuet ovat "härski juttu". Rikkaat maat pakottavat kehitysmaita avaamaan markkinoitaan samalla kun suojaavat omiaan.

"Suomen 50 000:ntä maanviljelijää tuetaan vuodessa kahdella miljardilla eurolla. Kaikille maailman köyhille me jaetaan kehitysapua puolet vähemmän."

Tämän perusteella Euroopan lehmät voivat tosiaan vaikuttaa tärkeämmiltä kuin Afrikan köyhät.

Kehitysavun alkutaipaleen jälkeen alettiin kyseenalaistaa, millaista apua se sellainen on, josta avunsaaja itse hyötyy eniten. Sitä ovat seuranneet lukuisat eri doktriinit, joiden vaikuttavuudesta on vähän näyttöä. Iso osa Kääriäisen kritiikistä kohdistuu siihen, että tehtyä kehitystyötä harvoin arvioidaan kunnolla. Niinpä uudet ideat eivät perustu siihen, mitä aiemmista on opittu. Eivätkä siihen, mitä köyhät ihmiset itse kaipaavat.

Kääriäinen siteeraa William Easterlyn kirjaa The White Man's Burden, jonka mukaan kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta kehitysavun toimivuudesta.

"Maailman köyhät, joita pitäisi tällä rahalla palvella ja auttaa, eivät saa suunvuoroa. He eivät ole edes niissä pöydissä, joissa puhutaan asioista."

Kehitysavun vastuuttomuus näkyy Kääriäisen mielestä paljonpuhutussa 0,7-tavoitteessa. YK:n tavoitteen mukaan rikkaiden maiden pitäisi antaa kehitysapua 0,7 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Suomi on yltänyt tähän vain kerran 1990-luvun laman aikana, kun bruttokansantuote äkkiä sukelsi.

Kääriäisen mukaan Suomen kunnottomuus voi olla hyväkin. Rahaa on mennyt hukkaan vähemmän.

"Nyt kehitysavun tavoitteena ei ole saada aikaan tuloksia, vaan saada menemään tietty määrä rahaa."

Suomi korostaa kehitysavussa koulutuksen tärkeyttä. Se on usein perusteltua, mutta käytännön toteutus voi olla vaikeampaa.

"Sambiassa oli nerokas koulutushanke aikoinaan. Suomi rakensi käsityöluokkia kouluihin ja koulutti tuhansittain opettajia käsityöaineisiin. Ajateltiin, että ihmiset oppivat tekemään itse jotakin, pitämään ruuvimeisseliä kädessään."

Tätä työtä tehtiin 17 vuotta. Kun hanketta mentiin arvioimaan, siitä ei ollut mitään jäljellä.

"Kaikki koulutetut opettajat olivat muuttaneet Botswanaan, mistä he saivat hyväpalkkaisen työn."

Suomalaisen kehitysavun menestystarinoita Kääriäisestä on vaikea saada irti.

"Inhimilliseltä kannalta katsoen monet asiat ovat olleet hirveän oikeita. Olen ollut meidän rakentamissa sairaaloissa, joissa on pelastettu solkenaan ihmisiä. Kuka voi sanoa, että se on väärin?"

Mutta tällainen apu on humanitääristä apua. Se ei vielä johda kehitykseen.

Pitäisikö maailman köyhät siis jättää oman onnensa nojaan? Kääriäisen mielestä ei missään nimessä. Kehitys vain vaatii muita keinoja kuin perinteistä kehitysapua.

Hän kipaisee taas työhuoneessaan hakemassa pylväskaavion. Siinä maailman kaikki kehitysapu (89 miljardia dollaria) on pieni pylväs. Kehitysmaihin suunnatut suorat sijoitukset (789 miljardia dollaria) muodostavat paljon korkeamman pylvään. Mutta korkeampi kuin nämä molemmat yhteensä on laiton pääomapako kehitysmaista kehittyviin maihin (991 miljardia dollaria).

"Tämä on rakenteellinen juttu, joka pitää kehitysmaat kurimuksessa. Kun katsotaan tätä kokonaisuutta, niin kehitysmaat antavatkin kehitysapua meille! Me saamme sieltä enemmän pääomia kuin annamme."

Pääomapaosta suuri osa on kansainvälisten yritysten sisäisiä pääomasiirtoja. Kääriäisen mukaan yritykset pystyvät esimerkiksi siirtohinnoittelun avulla osoittamaan, etteivät kehitysmaiden tehtaat ja tuotantolaitokset tuota koskaan voittoa. Voitto siirretään veroparatiiseihin tai toisinaan yrityksen kotimaahan.

"Joka tapauksessa voittoa ei näytetä kehitysmaassa, joka olisi siitä perittäviä veroja eniten tarvinnut."

Kääriäisen entisen asemamaan Mosambikin talous kasvaa huimaa 7–8 prosentin vuosivauhtia. Luku on komea, mutta se ei kerro, paljonko talouskasvu hyödyttää köyhiä mosambikilaisia. Ei välttämättä kovin paljon.

Köyhyyttä vastaan taisteleva Oxfam-järjestö on juuri haastattelupäivänä kertonut, että jos tuloerojen kasvu jatkuu nykyisenlaisena omistaa maailman rikkain prosentti koko maailman varallisuudesta ensi vuoteen mennessä yhtä paljon kuin loput yhteensä.

Kääriäisestä tämä liittyy olennaisesti myös kehitysapuun.

"Globaali talousjärjestelmä toimii niin, että se todella hyödyttää sitä yhtä prosenttia aivan jumalattomasti. Meidän tavoite on äärimmäisen köyhyyden poistaminen. Fiksumpi tavoite olisi äärimmäisen rikkauden poistaminen. Pitäisi analysoida sitä, mistä äärimmäinen rikkaus syntyy ja kuinka meidän järjestelmä sen sietää ja sallii."

Kirjassaan Kääriäinen ehdottaa maailmaan talousneuvostoa, joka päättäisi asioista YK:n turvallisuusneuvoston tapaan.

"En usko, että mikään demokratia on halunnut sellaista järjestelmää, jossa yksi prosentti ihmisistä omistaa yhtä paljon kuin 99 prosenttia. Jos demokratiassa enemmistön tahto on laki, niin tällainen järjestelmä pitäisi tietenkin muuttaa. Toinen johtopäätös on, ettei meillä ole mitään demokratiaa."

Kääriäisen mielestä kehitysavun rahoja ja osaamista pitäisi käyttää pääomapaon taltuttamiseen. Jotkin maat tekevät niin jo. Esimerkiksi Norja on lähtenyt luomaan uusia malleja kehitysmaiden kaivosten ja öljyteollisuuden verotukseen. Norjalaiset neuvovat maita siitä, miten yritysten kanssa kannattaa toimia ja miten luonnonvaroista saatavia tuloja voi hallinnoida. He kertovat, ettei maiden kannata uskoa yritysten uhkauksia siitä, että ne lähtevät maasta, jos niiden pitää maksaa veroja.

"Norjalaiset kertovat, etteivät yritykset verojen vuoksi minnekään lähde, jos maassa on tarjolla hyvää bisnestä. Sitten he lisäävät, kuinka paljon samat yritykset maksavat veroja Norjassa. Silloin kehitysmaiden ihmiset ymmärtävät, että helkkari, heitä on huijattu."

Norjalaiset tuntevat öljybisneksen. Kääriäisen mielestä Suomella olisi vastaavaa osaamista vaikka metsäteollisuudesta.

Kun Kääriäinen katsoo ottamiaan kuvia afrikkalaisesta maaseudusta, mikään ei näytä 40 vuodessa muuttuneen. Joku voisi sanoa, että hänen elämäntyönsä on valunut hiekkaan. Tästä huolimatta Kääriäinen ei vaikuta katkeralta. Hän haluaa yhä muuttaa maailmaa paremmaksi. Siksi kai hän kirjoitti kirjankin.

"Olen luonteeltani maailmanparantaja. Se ei häviä minnekään."

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat