Kesäpaikka Laatokalta

Toimittaja päätti seurata ulkoministeri Alexander Stubbin neuvoa ja hankkia kesämökille tontin menetetystä Karjalasta. Se oli niin kimuranttia, että hän alkoi ymmärtää venäläisiä, jotka ostavat maata Suomesta.

Mikä maisema!

Seison korkealla rantakalliolla. Edessäni avautuu vuonomainen lahti, jonka rannoilla kasvaa pylväsmäisiä katajia ja käppyräisiä mäntyjä.

Pieni pala tätä idylliä on nyt minun. Toivottavasti.

Olen hankkinut tontin Laatokalta, Venäjän Karjalasta. Haluaisin rakentaa tänne kesämökin.

Sain ajatuksen kesäpaikasta Karjalassa kaksi vuotta sitten, kun asuin Pietarissa.

Laatokka on järvi, jonka veroista Suomessa ei enää ole. Euroopan suurin, kuin meri: vettä horisonttiin asti. Ja kaunein: jylhiä kallioita, sokkeloista saaristoa, uhkeita kuusikoita.

Olen ollut Laatokalla melomassa ja hiihtämässä ja pyöräillyt sen rannoilla. Isoäitini oli kotoisin järven rannalta. Mikä parasta, jaan ihastukseni vaimoni kanssa. Hän on ollut Laatokalla useana kesänä soutamassa.

Haluaisin täältä tukikohdan. Piilopirtin, jonne voisi mennä jälkikasvun kanssa. Saunan. Ja laiturin, jolta voisi lähteä tutkimaan saariston sopukoita.

Koskematonta luontoa en halua tönölläni pilata. Tahdon rakentaa sen vanhaan kulttuurimaisemaan.

Minua on kannustanut ulkoministeri Alexander Stubb (kok). Viime heinäkuussa hän otti kantaa kuohuttavaan aiheeseen, venäläisten tonttikauppoihin Suomessa.

"Kyllä mä lähtisin niin sanotusti vastakauppoihin, että siitä vaan hakemaan maata toiselta puolelta. Molemminsuuntaista kiinteistökauppaa, antaa palaa vaan", Stubb sanoi.

Olen yrittänyt noudattaa ulkoministerin ohjetta, mutta se ei ole ollut helppoa.

Nyt

ymmärrän hyvin, miksi venäläiset hamuavat maata Suomesta. Siksi, että sitä on tsiljoona kertaa helpompi ostaa Suomesta kuin Venäjältä. Siksi, että kun ostaa Suomesta tontin, omistaa sen. Ja tietää, missä se sijaitsee.

Siksi, että kun on rakentanut tontille mökin, se seisoo siellä melko varmasti vielä seuraavanakin kesänä. Ja siksi, että maa alkaa olla Suomessa halvempaa kuin Venäjällä.

Asuessani Pietarissa ostin sieltä asunnon. Se oli lasten leikkiä verrattuna maakauppoihin Venäjällä.

Kun Neuvostoliitto hajosi, Karjalassakin alettiin yksityistää maata. Myös suomalaisten kaipuu Karjalaan alkoi näyttää realistiselta. Voisiko entiselle kotiseudulle palata vaikka kesämökkiläisenä?

Se ei kuitenkaan käy noin vain.

Venäjän lain mukaan ulkomaalainen voi nimittäin ostaa maata vain taajamasta. Tämäkin on kiellettyä "raja-alueella", joka on määritelty epämääräisesti. Valtaosa Venäjällä myytävistä mökkitonteista on maatalousmaata, jonka omistaminen on ulkomaalaiselta kielletty.

Maan osto Karjalasta on siten suomalaiselle useimmiten mahdotonta. Toteuta siinä sitten ulkoministerin toivetta.

Mutta palataan toissa talveen. Aloitimme katsastamalla ihanaisen Mantsinsaaren entisessä Salmin kunnassa. Meidän oli tilattava venekyyti rannassa asuvalta nuorelta mieheltä.

Iso saari oli autio, mutta pellot ja kylänraitit erottuivat yhä. Rannalta aukesi uhkea näkymä Laatokan ulapalle. Horisontissa kohosi unenomainen näky: Valamon valkoinen kellotorni.

Venäjällä suurin osa maasta kuuluu yhä viranomaisille, joilta sitä voi vuokrata tai ostaa. Tai ainakin yrittää.

Mantsinsaari on Pitkärannan piirihallinnon valtakuntaa. Kaupungintalossa minua alettiin pompotella viranomaiselta toiselle. Jotta maata voisi pyytää vuokralle, oli saatava maarekisteriote maanmittaustoimistosta. Siellä kuitenkin piiloteltiin karttoja.

"Jos pyydätte vielä kovin monta karttaa, minun taitaa olla parasta ottaa yhteyttä turvallisuuspalvelu FSB:hen!" naisvirkailija kimmastui.

Alkoi soitto- ja kirjerumba. Lopulta sain vastauksen, että vapaaksi ilmoitettu maa olikin myyty toiselle.

Kun näin kävi toisen ja kolmannenkin kerran, motivaationi asioida viranomaisten kanssa alkoi kärsiä.

Lahdenpohjassa tapasin naisen, joka ehdotti hoitavansa neuvottelut puolestani.

"Puhun suoraan. Kaikki toimii lahjuksella", hän sanoi.

Tapasin myös asianajajan, jonka mukaan kaikki on kaupan. Myös metsämaa, joka voi lain mukaan kuulua vain valtiolle.

"Kaikki on mahdollista. Järjestin juuri valtiolta 30 hehtaarin saaren asiakkaalleni", hän kertoi.

Lahjominen ei houkutellut minua. Venäjällä on helppo rikkoa lakia, mutta silloin on oltava valmis vastaamaan teoistaan. Voi käydä niin kuin Lahdenpohjan kaupunginjohtajalle, jota vastaan on aloitettu rikostutkinta maakeinottelusta.

Päätin, että ostan mieluummin yksityiseltä. Viime talvena kohdistimme katseemme datšaosuuskuntiin.

Ne ovat neuvostoaikana rakennettuja tiiviitä siirtolapuutarhakyliä.

Kuljimme luonnonkauniissa Haavuksen saaressa sijaitsevaan osuuskuntaan jäätä pitkin. Persoonalliset pikkumökit nukkuivat talviunta.

Ne olivat kaikki erinäköisiä: koristeellisia puuleikkauksia, jännittäviä mansardeja. Tonteilla kasvimaat ja kukkapenkit olivat tiukassa ojennuksessa. Näitä kesäpaikkoja hoidettiin rakkaudella.

Palattuamme Sortavalaan tapasin osuuskunnan puheenjohtajan Tamaran. Istuimme hänen keittiössään, ja hän soitteli potentiaalisille mökinmyyjille. Kukaan ei kuitenkaan ollut halukas luopumaan kesäidyllistään. Eikä ihme.

Mietimme myös, olisiko sosiaalinen venäläinen mökkielämä sittenkään meitä varten. Suomalainen on tottunut omaan rauhaan ja etäisyyteen. Datšathan ovat kylki kyljessä, eikä naapureita voi valita.

Ehkä olisi parempi etsiä hieman muista erillään olevaa paikkaa.

Käännyin kiinteistönvälittäjien puoleen. Karjalassa ei niinkään ole välitystoimistoja kuin "toimijoita".

Viidakkorumpu kertoi minulle heistä ja heille minusta. Sain tarjouksia tuntemattomilta ihmisiltä suoraan sähköpostiini.

Suuntasin autollani Laatokalle harva se viikonloppu. Opin ulkoa Sortavalaan johtavan tien kuopat. Kerran nostin lumimyrskyssä rekkakuskin kanssa tieltä kaatunutta sähkötolppaa.

Perillä oli jatkuva kiire, kun oli rampattava tonteilla ja tavattava välittäjiä. Lounaaksi nappasimme paikallisesta kahvilasta muovipussissa lämmitettyjä piirakoita. Illalla kömmimme mutaisina hotelliin.

Katselimme tontteja talvisaikaan. Olin nimittäin sitä mieltä, että oli parempi olla liikkeellä sesongin ulkopuolella. Tämä teki tonttien katsastamisesta kilpajuoksua pimeän kanssa lumihangessa.

Alan yrittäjät osoittautuivat suuriksi persooniksi. Luottomieheni oli Eduard, jonka tunsin jo ennen tonttiprojektiani. Hän on koulutukseltaan lääkäri, mutta ryhtyi yrittäjäksi. Hän pyöritti ensin avioliittotoimistoa, mutta havaitsi pian, että kiinteistöt ovat varmempaa välitystavaraa.

Suosikkejani oli myös ronski pienviljelijä Tanja. Hän hoiti aamulla lehmät ja vuohet ja lähti sitten Lada Nivallaan esittelemään tontteja.

Tontteihin tutustuminen ei sujunut seikkailuitta. Kun katselimme erästä kohdetta, naapurista päästettiin koirat irti. Sain onneksi tempaistuksi käteeni kepin, jolla torjuin verenhimoisten hurttien hyökkäyksen.

Karjalan mökkiteissä ei ollut kehumista. Onnistuin saamaan autoni jumiin joka reissulla. Pahin juuttuminen sattui runsas vuosi sitten, venäläisten suurimman juhlan aikaan eli uudenvuoden aattona.

Auto jäi kiinni jyrkkään mäkeen keskelle datšaosuuskuntaa. Kottero luisui mutaiselta tieltä kohti viereistä mökkiä. Tuhosimme pihapensaat ja suditimme mökin seinän rapaan.

Sitten paikalle ilmaantui datšan omistaja. Hän ei vaikuttanut ilahtuneelta, mutta auttoi silti auton työntämisessä.

Auto saatiin kuitenkin liikkeelle vasta, kun lähikylältä löydetty umpihumalainen neuvostomaasturin kuljettaja kävi nykäisemässä sen mudasta.

Viime keväänä naistenpäivän aamuna auto juuttui suoraan välittäjä Tanjan kotitalon eteen. Olin matkalla katsomaan kilpailijan myymää tonttia, mutta minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin herättää Tanja kesken juhlapäivän aamu-unien.

"Olet uskomaton!" hän räkätti ja kömpi miehensä kanssa pelastamaan autoani Lada Nivallaan.

Vähitellen kävi kuitenkin ilmi, että takana ovat ajat, jolloin maata sai Venäjällä votkapullolla. Pienet rantatontit maksavat Laatokalla useimmiten noin 20000 euroa. Korkeaan hintaan vaikuttaa tarjonnan vähäisyys. Hyvät tontit ovat harvassa. "Rantatontiksi" mainostettu paikka saattaa sijaita puolen kilometrin päässä järvestä.

Sama tontti voi olla myynnissä useammalla välittäjällä. Yhtä kohdetta tarjottiin minulle neljä kertaa - aina eri hinnalla.

"Maa on ostettu ja myyty täällä sataan kertaan. Kaikki vain keinottelevat maalla, mutta kukaan ei rakenna mitään!" valitti vanhempi mies eräässä Laatokan kylässä.

Ostajan kannalta pahinta on, että tonttien sijainnista on liki mahdotonta saada varmuutta. Venäjän maarekisteri on kaoottisessa tilassa.

1990-luvun alussa muodostetut tontit on merkitty summittaisille kartoille epämääräisinä läiskinä. Niitä ei ole lohkottu, eikä niillä ole rajoja tai pyykkejä.

Se, missä tontti on, selviää vasta maanmittaustoimituksessa, jolle on saatava naapureiden hyväksyntä.

Välittäjien tiedot tonteista osoittautuivat suurpiirteisiksi. Pikkukengissä tepasteleva välittäjä saattoi tyytyä astumaan ulos autosta ja osoittamaan pellolle sadan metrin päähän: tuolla.

Tosin sijainnilla ei ole välittäjien mukaan niin paljon merkitystä. Monet rikkaat pietarilaiset ja moskovalaiset kuulemma ostavat tontteja koskaan käymättä niillä. Heille vain lähetetään sähköpostissa valokuva, ja vot, kaupat tuli.

Minä olin krantumpi. Halusin nähdä paikan, ja vieläpä varmistua, että myyjä omistaa sen. Hyvää tonttia ei kuitenkaan tuntunut tulevan vastaan.

Kun suostuin yhden maanomistajan hintapyyntöön, hän nosti sitä puolella.

Sain myös kutsuja erilaisiin kommuuneihin. Pietarilainen kaverini etsi Laatokalta kimppatonttia, joka voisi kuulemma sijaita mahdollisimman vaikeapääsyisessä paikassa. Yhden kimppalaisen isä on nimittäin kenraali, ja tontille olisi kuljettu armeijan helikopterilla.

Kävin myös tapaamassa pariskuntaa, joka suunnitteli vuokraamalleen maalle pallonmuotoista lasirakennelmaa. Se edustaisi "bioniikka-arkkitehtuuria". Olin kuulemma tervetullut mukaan.

Minua eivät kuitenkaan kiinnostaneet kopterilennot tai pallohörhötykset, vaan oma pieni piilopirtti.

Vai pitäisikö sittenkin hankkia tontti Suomesta? Tai toimia kuin Tervun kylässä tapamaani mies. Hän oli rakentanut mökkinsä ponttonille, jota hilasi sinne, missä kulloinkin halusi kesänsä viettää.

Viime keväänä tuntui viimein siltä, että olin löytänyt sopivan tontin, joka olisi ostettavissakin.

Se sijaitsi Laatokan lahdella lähellä Niemelänhovin kartanoa.

Paikka oli hiljainen ja kaunis. Rantaniityllä kukki kulleroita. Vieressä oli pieni kallio, jolla kasvoi korkeita kuusia.

Tontin omistajaa luotettavampaa kauppakumppania oli Venäjällä vaikea kuvitella. Hän oli Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n entinen varajohtaja.

Moskovassa asuvan omistajan puolesta kauppoja hoiti kuitenkin valtakirjalla sortavalalainen liikemies Aleksei.

Aleksei olisi ollut innokas kauppoihin, mutta pyysi tuntuvaa käsirahaa.

"Häntä ei pidetä ihmisenä, joka aina pitää sanansa", varoitti välittäjätuttu Eduard.

"Mutta jos teemme kaupasta pitävän esisopimuksen, hän ei voi luistaa. Jos hän pimittää käsirahan eikä ryhdy kauppoihin, voit vaatia rahoja takaisin oikeudessa."

Oikeudenkäynti Sortavalassa ei minua kiehtonut, mutta ihana tontti kyllä.

Teimme Aleksein kanssa esisopimuksen, jossa hän lupautui hoitamaan tontin lohkomisen ja asiakirjat kuntoon ennen varsinaista kauppaa. Jätin käsirahan.

Sitten kului kuukausia, eivätkä asiat edistyneet. Lopulta selvisi, ettei tonttia voinutkaan saada. Kävi ilmi, että Sortavalan kaupunki oli vuokrannut jo kaksi vuotta aiemmin samalta alueelta useita hehtaareja eräälle Sortavalassa toimivalle suomalaisfirmalle. Vuokra-alueeseen sisältyivät myös entisen FSB-pomon tontti ja sen naapuritontti.

Naapuritontin puolestaan omistaa Sortavalan kaupunginjohtaja, mutta vuokrapäätös oli tehty hänen edeltäjänsä aikana.

Kaupunginjohtaja erotti maaosaston virkamiehet. Alkoi oikeusprosessi, joka voi kestää vuosia.

Aloitin Aleksein kanssa puhelinneuvottelut käsirahan palautuksesta. Hän vakuutti maksavansa, mutta on edistynyt lupauksen lunastamisessa kehnosti. Tähän on kuitenkin ollut aina hyvä syy.

"Odottelen rahaa velallisiltani, mutta he ovat Thaimaassa, eivätkä pääse lentämään sieltä pois", Aleksei kertoi Thaimaan mellakoiden aikana.

Sitten Aleksei muutti kotoaan ja rupesi vaihtamaan puhelinnumeroaan viikoittain. Sain hänen uudet numeronsa hänen sukulaisiltaan. Hän oli tainnut joutua pahempaan pulaan.

Tässä vaiheessa se Eduardin visioima oikeusjuttu alkaa näyttää todennäköiseltä.

Onneksi se Laatokan ihanin tontti oli minulta vielä löytämättä.

Se, joka on korkealla kalliolla kauniin etelään avautuvan lahden rannalla. Se, jolla kasvaa katajia ja käppyrämäntyjä.

Tontti on lähellä kylää, perinnemaisemassa, mutta silti omassa rauhassaan. Sellainen Laatokan unelma, jota olen etsinyt.

Tonttia myi sortavalalainen nainen. Hän oli ystävällinen - ja ehkä suulain koskaan tapaamani ihminen. Kuuntelimme naisen monologia autossa tunnin ja olimme pyörtyä hapen puutteeseen.

Ongelmana olivat - kuten ennenkin - ristiriitaiset dokumentit. Tontti on yksityisomaisuutta, mutta samalla se oli merkitty papereissa valtion metsämaaksi.

Nainen lupasi hoitaa paperit kuntoon. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli saanut tontille metsäviraston ja maarekisterin hyväksynnät. Tuttavani Eduardin mukaan tontin saattoi nyt ostaa, koska siitä oli kaikki vaadittavat asiakirjat ja sijainti oli määritelty tarkasti.

"Ja jos jotain epäselvyyksiä syntyisi, uskoisin, että sinulla olisi hyvät mahdollisuudet voittaa juttu oikeudessa."

Niinpä. Älytöntä.

Mutta tontti on mahtava. Ja jos olisin halunnut välttää riskejä, en olisi koskaan astunut jalallanikaan Venäjälle.

Antaa palaa vaan, olisi varmaan sanonut Stubbkin. Tiedänpähän sitten, ketä syyttää, jos kaikki menisi sittenkin pieleen.

Viime syyskuussa menin naimisiin. Kaksi päivää myöhemmin lähdimme häämatkalle Sortavalan romanttisiin virastoihin hieromaan tonttikauppoja.

Byrokratiaan tuhraantui päivä. Rahat menivät. Tilalle tuli paperia, joka toivottavasti merkitsee omistusoikeutta tonttiin.

Maksun otti vastaan myyjän poika, joka on autovarkauksiin erikoistunut miliisi. Hän aikoi ostaa rahoilla uuden ajoneuvon. Edellinen oli nimittäin varastettu.

"Jos teillä tulee joskus ongelmia Venäjällä, ottakaa yhteyttä minuun", hän tarjosi jalomielisesti.

Kun kaupasta oli kulunut viikko, Lehman Brothers meni konkurssiin Yhdysvalloissa. Myös Laatokan tonttimarkkinat puuroutuivat. Hinnat kääntyivät laskuun.

Olin maksanut tontistani kovan hinnan, mutta mitäs siitä. Tavarahan on hyvää.

Mutta entäs byrokratia? Kuinka ratkaisin sen, ettei ulkomaalainen saa ostaa maata?

Papereihin omistajaksi merkittiin pietarilainen ystäväni. Omistusoikeuteni on siis suhteellinen.

Olen kuullut epäilyjä, että mitäs se tällainen ystäviin ja vielä venäläisiin luottaminen on. Vastaus on minulle aivan selvä.

Minusta olisi paljon surullisempaa menettää ystävä kuin tontti.

Muutaman viikon kuluttua saimme viralliset lainhuutopaperit. Oli aika ruveta ajattelemaan piilopirtin rakentamista.

Tällä kertaa halusin pelata varmalta pohjalta. Rakennusmestarin piti olla luotettava henkilö. Onneksi vaimoni tunsi sellaisen. Saša asuu ekokylässä Sortavalan lähellä ja pyörittää pientä hirsitalofirmaa.

Hänen tekemänsä talot ovat kauniita, ja hän käyttää vain perinteisiä materiaaleja.

Menimme Sašan kanssa katsomaan tonttia. Hän oli paikasta innoissaan.

"Tämä on kuin runoilijan unelma!"

Kun lähdimme paluumatkalle, Sašan auto juuttui mökkitielle. Tutustuimme naapureihin, sillä auto saatiin irti vasta heidän vetoavullaan.

Lähin naapurini on seitsemänkymppinen Vjatšeslav. Hän muutti tänne jo vuonna 1947, heti suomalaisten lähdettyä.

Tontillani kasvavien marjapuskien ja syreenien arvoitus ratkesi.

"Vielä sodan jälkeen siinä oli vanha suomalainen talo", Vjatšeslav paljasti.

Ympäristössäni on siis mukavaa sakkia.

Tätä kirjoittaessani mökin suunnittelu on täydessä vauhdissa. Rakennuspuut on tarkoitus kaataa helmikuun aikana.

Tontilla ei ole sähköjä, mutta se ei haittaa. Puulämmitys ja kaasuhella riittävät.

Turvallisuus kuitenkin mietityttää. En haluaisi, että meille kävisi niin kuin miehelle, jonka tapasimme eräällä Laatokan niemellä. Hän asui jalasmökissä.

"Tuossa oli talomme", hän osoitti pihapiirissä olevaa kivijalkaa. "Olimme poissa kolme päivää. Kun palasimme, jäljellä oli vain savuavat rauniot."

Varakkaat pietarilaiset ja moskovalaiset pitävät huviloillaan ympärivuorokautisia vartijoita. Minulla ei ole sellaiseen varaa.

Mökin pitäisi olla niin vaatimaton, ettei se herätä huomiota. Ja ettei sapeta liikaa, jos se tuhotaan.

Vai mitä tähän sanoisi Stubb? Antaa palaa vaan?

Rakennushankkeen etenemistä seurataan Sunnuntaisivuilla myöhemmin tänä vuonna.

jatkuu seuraavalla sivulla

jatkoa edelliseltä sivulta

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi