keskiviikko 23.4.2014 | Yrjö, Jyrki  Onnittele e-kortilla
KUUKAUSILIITE 09/2007

Ruokolahden leijona

29.5.2008 16:49

Kimmo Tiilikainen on kepulainen luomuviljelijä. Tänä syksynä hänestä tulee ympäristöministeri. Siinä tehtävässä joutuu vastaamaan outoihin kysymyksiin, kuten siihen, mikä oli se luonnonihme, joka nähtiin hänen kotikunnassaan kesällä 1992.

Se vain tuntui oikealta ratkaisulta. Kimmo Tiilikainen istuu kotitalonsa tuvan pöydän ääressä ja muistelee elämänsä suurta päätöstä: vuonna 1991 vastavalmistunut 25-vuotias metsänhoitaja muutti takaisin maalle ja rakensi kodin vanhan kotitalon pihapiiriin.

"Asuinpaikka on tärkein asia elämässä", hän sanoo niin painokkaasti, että on pakko katsoa ympärilleen.

Ikkunasta näkyy tyypillinen suomalainen maalaismaisema: pieniä vihreitä peltotilkkuja, tummaa metsää ja kimalteleva järvi, Saimaa. Olemme sen saaressa, Äitsaaren perimmäisessä nurkassa. Kylä sijaitsee Ruokolahden kunnassa, Imatran kaupungin takana ja aivan itärajan pinnassa.

Pihalta kuuluu traktorin pörinää. Vanhaisäntä siellä silppuaa perunanvarsia.

On aurinkoinen elokuun aamupäivä. Olo on niin kotoisan leppoisa, että tuntuu vaikealta ryhtyä puhumaan vakavaa politiikkaa, vaikka isäntä on kansanedustaja ja hänestä tulee syksyllä ministeri. Haastattelupäivän jälkeen hän täyttää 41 vuotta ja on horoskooppimerkiltään leijona.

Muistellaan ensin koulun alkua syksyllä 1973. "Taisin olla aika hyvä oppilas. Osasin valmiiksi kertotaulunkin kouluun mennessä."

Oppivaisuus merkitsi paljon. Siihen aikaan vain hyvä oppilas kannatti lähettää Äitsaaresta matkain päähän Imatralle lukioon, josta Tiilikainen kirjoittikin laudaturylioppilaaksi 1985.

Tiilikainen muistelee, että oli jo pienenä viihtynyt luonnossa ja tarkkaillut sitä. Hän taisi olla vaistonvarainen luonnonsuojelija, joka pienviljelijän poikana ymmärsi myös sen, että perheen niukka toimeentulo riippui luonnon antimien käytöstä.

Ehkä nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän valitsi metsänhoitajan opinnot ja teki tutkielmansa metsätalouden kannattavuudesta maatiloilla.

"Siinä yhdistyy kaksi tieteenalaa. Täytyy hallita luonnontiede ja taloustiede."

Tällä tutkinnolla olisi päässyt hyville palkoille metsäyhtiöihin tai voinut jatkaa tutkijana. Mutta Tiilikainen teki radikaalin ratkaisun: hän tuli takaisin kotiin ja ryhtyi – luomuviljelijäksi.

"Nuorempana täytyy olla idealisti. Kyllä minä sen arvaan, että kyläläiset ihmettelivät, kun minä möyrin pelloilla ja kiersin pakettiautolla jakamassa vihanneksia pitkin Imatran seudun marketteja. Siellä kuljin pullakuskien seassa."

Kimmo Tiilikainen ei tyytynyt viljelemään vain itse, vaan ryhtyi 1990-luvun alussa innostamaan muitakin luomuviljelijöiksi. Hänestä tuli Luomuliiton puheenjohtaja.

Pioneerin oli osattava myydä sama aate kahdelle puolelle. Maanviljelijät piti saada uskomaan, että luomuviljelylläkin voisi pärjätä, vaikka maaseudulla oli jo vuosikymmeniä totuttu kylvämään keinolannoitteita paremman sadon toivossa. Kuluttajia täytyi houkutella maksamaan puhtaista luomutuotteista hieman enemmän kuin niistä muista.

Valistus lankesi otolliseen maaperään. Kun Tiilikainen aloitti, tuotettiin Suomessa vain yksi prosentti elintarvikkeista ilman lannoitteita. Pian luomun osuus suomalaisessa ruuassa nousi kuuteen seitsemään prosenttiin. Siinä se on pysynyt.

Sanasta luomu tulee mieleen tietysti toinen luonnonmukainen sana – vihreä. Vihreät huomasivat nuoren luomuviljelijän, ja syksyllä 1994 Kimmo Tiilikaista kysyttiin kansanedustajaehdokkaaksi Kymen vaalipiiriin.

"Vihreät olivat ensimmäinen taho, joka tuli kysymään. Oli hienoa lähteä sitoutumattomaksi vihreiden listalle."

Vihreät olivat Etelä-Karjalassa – keskustan ja demarien valta-alueella – vain mitätön ryhmä, joka vuoden 1995 vaaleissa tavoitteli yhtä kansanedustajapaikkaa. Tiilikainen oli 27-vuotias ja pienestä kunnasta, kaukaa alueen suurten keskusten Imatran ja Lappeenrannan takaa.

Uskoitko tosissasi pääseväsi läpi?

"Kyllä minä olin aivan vakavissani. Tein niin hyvän vaalikampanjan, kuin niissä oloissa pystyin, ja uskoin saavani 1?500 -2?000 ääntä. Sillä olisi voinut päästä edustajaksi."

Sellainen äänimäärä osoittautui haaveeksi, mutta runsas tuhat sentään tuli.

"Tappio oli kova juttu. Minulta meni muutama päivä sulatellessa, että miten tässä näin kävi."

Tiilikainen jatkoi viljelijänä, teki pätkätöitä tutkijana ja osallistui paikallisiin kansanliikkeisiin muun muassa kyläkoulujen säilyttämisen puolesta. Onneksi Sirpa-vaimolla oli opettajantyönsä, muuten idealisteille olisi voinut tulla paha rahapula.

Syksyllä 1996 kunnallisvaalien alla ovella oli jonoa: keskusta, kokoomus ja tietysti vihreät pyysivät ehdokkaaksi. Hän vastasi ei. Piti miettiä rauhassa.

Kymmenen vuotta sitten Kimmo Tiilikainen teki toisen suuren ratkaisun elämässään: hän liittyi Suomen keskustan jäseneksi.

Tiilikainen pystyy – itselleen ominaiseen tapaan – perustelemaan erkaantumisen vihreistä järkiperusteilla. Luonnontieteilijälle vihreät eivät olleet enää "riittävän ekologisia". Mukaan oli tullut kaikenlaista muutakin. Yrittäjänä hän vierasti myös vihreiden vasemmistosiiven ajatuksia.

"Suhteet vihreisiin säilyivät kunnossa, eikä minun tarvinnut vaihtaa mielipiteitäni. Keskustaan liittyminen antoi minulle aivan toisenlaisen vaikutuskanavan viedä ajatuksiani eteenpäin."

Uskotaan, uskotaan – mutta katsotaanpa, minkä ikäinen Tiilikainen 1997 oli. Hän oli silloin 30-vuotias. Siinä iässä on monen muunkin ollut pakko tinkiä idealismista realismin, elämän karujen tosiasioiden edessä. Vihreät taisi sittenkin olla liian pieni ryhmä, jos halusi lähteä tosissaan politiikkaan.

Helppoa se ei ollut suuressakaan ryhmässä. Keskusta on Etelä-Karjalan maakunnan vahva puolue, jolla on paljon valtaa – ja paljon valtaan pyrkijöitä.

"Lähdin taas täysillä liikkeelle ja laskin, että voisin päästä vuoden 1999 vaaleissa läpi. Sain yli 3?800 ääntä, mutta jäin 500 äänen päähän paikasta."

Vaalikampanjan innostus oli kuitenkin niin valtava, että Tiilikainen päätti yrittää vielä kerran. Se kannatti: vuoden 2003 vaaleissa hän keräsi yli 7?800 ääntä ja meni kirkkaasti läpi.

Keskusta sai suurvoiton, ja sen ryhmään tuli paljon uusia kansanedustajia. Eduskunnassa on tapana katsella tulokkaita sillä silmällä, että olisiko heistä joskus ministeriksi.

Siihen syyniin Tiilikainenkin joutui. Hän muistelee, miten demarien Matti Ahde kerran veikkaili Tiilikaista tulevaksi ympäristöministeriksi ja kokoomuksen Jyri Häkämies arveli, että Tiilikainen nousisi vielä joskus maa- ja metsätalousministeriksi.

Kokeneilla kollegoilla oli hyvä poliittinen vainu, sillä viime kevään eduskuntavaalien jälkeen Tiilikaista kaavailtiin molemmille paikoille.

Pääministeri Matti Vanhanen pyöritteli hallituslistalla monia nimiä, ja juuri ratkaisevan kokouksen alla Vanhanen soitti Tiilikaiselle.

"Se oli lyhyt puhelu, vain pari minuuttia. Vanhanen kertoi, että Paula Lehtomäestä tulee ympäristöministeri mutta Lehtomäki jää syksyllä äitiyslomalle. Vanhanen kysyi, ryhdynkö sijaisministeriksi. Vastasin heti kyllä."

Oli helppo suostua. Tiilikainen oli uusinut kansanedustajanpaikkansa vaivattomasti, ja nyt ääniä oli tullut yli 6?500.

Myös uusi hallitus oli hänelle mieleinen. Hän oli ennen vaaleja toivonut keskustan, kokoomuksen ja vihreiden yhteistyötä, ja nämä puolueet olivat nyt tulossa Vanhasen toiseen hallitukseen.

Seuraavan kerran hän sai kuohuttavan puhelinsoiton kesäkuun alussa. Soittaja oli kouvolalainen konstaapeli.

Kimmo Tiilikainen määrättiin kuulusteluihin epäiltynä konkurssirikoksesta. Hän oli ennen kansanedustaja-aikaa ollut osakkaana imatralaisessa pienessä pitopalvelussa, josta hän oli jo 2003 jäänyt pois. Pari vuotta myöhemmin yritys joutui konkurssiin, ja kirjanpito oli tekemättä kahdelta viimeiseltä toimintavuodelta.

Rikosepäily tuli julkisuuteen kesäkuun alussa, ja heinäkuun puolivälissä syyttäjä päätti olla syyttämättä.

"Elämää rikastuttava kokemus", Tiilikainen kuittaa hymyillen, mutta hänen olemuksensa paljastaa, että epäily ja sitä seurannut suuri julkisuus sattui.

Tuvassa on muutaman hetken hiljaista. Kuusi viikkoa oli pitkä aika odottaa. Jos syyte olisi tullut, oikeudenkäynti olisi ehkä alkanut syksyllä.

Tiilikainen ei halua spekuloida, mitä olisi tehnyt, jos syyte olisi nostettu. "Olin niin varma syyttömyydestäni."

Jos syyte olisi nostettu, häntä olisi ehkä yritetty kammeta ministerinpaikalta.

Sitä olisi yritetty "puolueen edun" nimissä, mutta vaihtopuheissa oli takana muutakin. Tiilikaisen ympäristölinja ei kaikkia keskustalaisia miellytä. Vanhemmat edustajatoverit tuntuvat pitävän Tiilikaista liian "vihreänä" tai "pehmeänä". Heidän mielestään keskustaministerin pitäisi panna ministeriö kuriin. Ympäristöministeriö on monelle maalaiselle kirosana: suojelua ja rajoituksia on aivan liikaa.

Pitää muistaa, että puolueen 51 edustajasta 32 on myös Maatataloustuottajien Keskusliiton MTK:n jäseniä.

Taustalla vaikuttaa MTK:n ja ympäristöministeriön vanha riita. Kun ministeriö 1982 perustettiin, MTK harasi vastaan. Jännite on pysynyt, kun ympäristöministereinä ovat olleet demarien Matti Ahde, Kaj Bärlund ja Jouni Backman, vihreiden Pekka Haavisto ja Satu Hassi, kokoomuksen Sirpa Pietikäinen ja Rkp:n Jan-Erik Enestam.

Lehtomäki ja Tiilikainen ovat ensimmäisiä keskustalaisia ympäristöministereitä.

Keskustan päälehti Suomenmaa sanoi suoraan, mitä puolue toivoo, kun – taas kerran – virisi keskustelu maatalouden päästöjen vaikutuksista Itämeren ja muiden vesistöjen huonoon kuntoon: "Suurten ympäristötavoitteiden puolesta puhuu ja toimii nyt oma ministeri eikä joku vihreä, jota ei oikein osaa ottaa todesta."

Jotain vanhasta vihanpidosta kertoo Suomen luonnonsuojeluliiton entisen pääsihteerin Esko Joutsamon kirjoitus Nyt-liitteen kirjepalstalla: "Oman työelämäni aikana törmäsin jatkuvasti kepun ja MTK:n vastustukseen kaikkia luonnonsuojelutoimia kohtaan." Joutsamolle oli kertynyt melkoisesti kokemusta, sillä hän oli luotsannut järjestöä peräti 30 vuotta.

Vanhasta riidasta voi syntyä paineita Kimmo Tiilikaista kohtaan, joka on MTK:n jäsen ja entinen luonnonsuojeluliiton paikallisjohtaja.

Pelottaako ottaa salkku vastaan?

"Ei pelota. Tiedän osaavani asiat, ja tunnen eri osapuolten ajattelun."

Onko Itämeren ja muiden vesien suojelu keskustalle hankala asia?

"On se. Siitä puhuttaessa on varottava kahta asiaa: syyllistämästä maataloutta muita ryhmiä enemmän ja vähättelemästä maatalouden osuutta kuormituksessa. On kuitenkin sitouduttava siihen, että maatalouden päästöjä vähennetään."

Syksyllä MTK ja monet muut tahot saavat kutsuja uuden ministerin palavereihin. Tiilikainen lupaa esitellä oman mallinsa. Siinä on keppiä (tavoiteohjelmia saastumisen vähentämiseksi) ja tietysti – kuten viljelijälle sopiikin – porkkanoita (luvataan kannustimia ja innostetaan vapaaehtoisiin suojelutoimiin).

Eri asia on, saako hän puheilleen vastakaikua, mutta ainakin hän osaa käyttää maanviljelijöiden omaa kieltä, sitä kuuluisaa talonpoikaisjärkeä. Ymmärtämistä voi auttaa oma esimerkki: Tiilikaisen pelloilta ei valu ravinteita Saimaaseen. Sen estävät peltojen ja rannan väliin kaivetut kosteikot.

Seuraavat vuodet, ehkä vuosikymmenet, Tiilikainen aikoo ajaa suurta ideaansa. Hän haluaisi koota vahvan luonnonvarainministeriön, jolta kysyttäisiin mielipidettä kaikissa tärkeissä päätöksissä samaan tapaan kuin nyt kysytään valtiovarainministeriöltä, onko rahaa vai ei.

"Tarvitaan yhtä aikaa ekologiaa ja ekonomiaa, joista ekologia on kuitenkin vahvempi tiede."

Isäntä Tiilikainen oikein innostuu, mutta jätetään suurten suunnitelmien esittely myöhemmälle syksylle. Meitä jo huudellaan pihalle, mutta on pakko kysyä vielä yksi luontokysymys, kun maassa on kohta ruokolahtelainen ympäristöministeri.

Uskotko, että täällä kävi leijona kesällä 1992?

"Uskon, että se oli täällä. Niin moni tolkun ihminen oli sen havainnut. Ei ruokolahtelainen voi muuta vastata."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi

RSS
Osoite Töölönlahdenkatu 2
PL 18, 00089 SANOMA
Puhelin +358 9 1221
© Helsingin Sanomat, a Sanoma company - aineiston luvaton käyttö toisen palvelun osana kielletty

Etkö löytänyt etsimääsi?

Kokeile hakua.

--%>