Suomalainen kansanedustaja on mahdoton lahjoa

Vaikka kansanedustajat saavat kahmalokaupalla rahaa yrityksiltä ja erilaisilta yhdistyksiltä, heidän lahjomisensa on likipitäen mahdotonta.

Keskustan Timo Kallista lähtenyt vaalirahoitussotku on osoittanut, että kansanedustajille ennen vaaleja annetut "lahjat" ovat vaalirahoitusta. Vaalien jälkeen tilille tupsahtaneet tonnit taas ovat rahoitusta seuraavia vaaleja varten.

Järkähtämätön lahjomattomuus ei kuitenkaan johdu suomalaisten poliitikkojen suoraselkäisyydestä vaan siitä, että vaalirahoituslain tapaan kansanedustajien lahjonnan kieltävät pykälät ovat yhtä suurta porsaanreikää.

Rikoslakiin lisättiin vuonna 2002 pykälät, jotka kieltävät kansanedustajien lahjomisen ja kansanedustajilta lahjuksien vastaanottamisen. Aikaisemmin Suomessa oli kiellettyä vain ulkomaisten kansanedustajien lahjominen.

Lain muuttamista edellytti lahjontaa koskeva Euroopan neuvoston rikosoikeudellinen yleissopimus. Monissa muissa maissa kansanedustajien lahjominen oli kielletty jo aiemmin.

Suomessa pykälät muotoiltiin kuitenkin niin ympäripyöreiksi, ettei kansanedustajaa käytännössä voida tuomita lahjuksien vastaanottamisesta. Lakimuutosta vastustaneen perustuslakivaliokunnan mukaankin uudistuksella oli lähinnä "symbolinen vaikutus".

Lain mukaan kun ei riitä, että kansanedustaja ottaa vastaan lahjuksen, lupaa lahjan antajalle tehdä jotakin ja tekee niin. Pitäisi vielä löytyä näyttöä siitä, että kansanedustaja antoi lupauksensa nimenomaan saamansa lahjuksen vuoksi.

"Käytännössä tällaisen näytön löytäminen olisi mahdotonta", Turun yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Pekka Viljanen toteaa.

Virkamiesten osalta laki on tiukempi. Riittää, että annettu lahja on "omiaan heikentämään luottamusta viranomaistoiminnan tasapuolisuuteen". Pelkkä kestitys elokuisilla rapujuhlilla riittää lahjonnaksi.

"Kansanedustajien saamat kymmenettuhannet eurot olisivat virkamiehille ilmiselvää lahjontaa", Viljanen sanoo.

Valtiosääntöoikeuden emeritusprofessorin Mikael Hidénin mukaan lain säätäjät eivät halunneet, että eduskunnan asioita käsiteltäisiin oikeudessa. Tiukempi pykälä olisi tuonut lukuisia rikosilmoituksia.

"Eduskunnassa keskusteltiin pitkään, tarvitaanko lakia ylipäätään."

Kansanedustajan lahjomista vaikeuttaa entisestään se, että lahjontakielto koskee vain yksittäiseen äänestykseen tai esimerkiksi valiokuntakäsittelyyn vaikuttamista. Kansanedustajan ostamista "kaveriksi" ei ole kielletty.

"Lahjontaan liittyvät käytännöt jäävät periaatteellisiksi julkilausumiksi. En silti näe perusasetelmassa virhettä, sillä kaikki on kiinni poliittisesta kulttuurista. Kansanedustajiin kohdistuu poliittinen valvonta", Hidén sanoo.

Vaalirahoitusta ei oikeastaan koskaan voida pitää lahjontana. Rikoslaki kun lähtee siitä, että lahjottava on jo kansanedustaja ja että eduskunnassa on meneillään konkreettinen asia, josta tämä hakee taloudellista hyötyä.

"Periaatteessa lahjontapykälä voisi tulla kyseeseen, jos kansanedustaja lupaa tulevaa vaalirahoitusta vastaan äänestää tietyllä tavalla", Hidén pohtii.

Ministerin lahjominen sen sijaan on helpompaa, ainakin periaatteessa. Ministereihin kun sovelletaan virkamiehiä koskevia pykäliä. Niiden tiukoilta muotoiluilta heitä kuitenkin suojelee perustuslaki ja siinä määritelty ministerivastuu, jonka rikkominen edellyttää, että ministeri on toiminut selvästi lainvastaisesti.

Esimerkiksi pääministeri Matti Vanhasen (kesk) saama vaalirahoitus voi hyvinkin "olla omiaan heikentämään" hänen luottamustaan ainakin Vihdin Ideapark-ostoskeskukseen liittyvässä päätöksenteossa. Selvästi lainvastaista se ei ilmeisesti kuitenkaan ole.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi