Uusi Tuntematon tappaa Suomen

teatteri

/kulttuuri

"Asenteen ala-aste, 3B", lukee koulukuvista tutussa kyltissä pyörillä kulkevan lavarakennelman helmassa. Ja alla: "Smeds-kuvaamo".

Siinä ainoa lukuohje, jonka

Väinö Linnan

Tuntemattoman sotilaan uusiksi tulkinnut

Kristian Smeds yleisölle antaa. Asennetta ei tästä Kansallisteatterin esityksestä puutukaan, ei totisesti.

Uuden sukupolven

Tuntematon on omaääninen, ketään kumartamaton, yhteiskunnallisesti melkeinpä vallankumouksellinen väite myyteillä ehostetusta ja meikkinsä alla tunnistamattomaksi muuttuneesta Suomi-neidosta, jonka runnellussa vartalossa ammottaa sukupolvien välinen kuilu.

Smedsin Tuntematon on monella tavalla merkittävä ja ainutlaatuinen esitys, vuoden teatteritapaukseksi jo etukäteen julistettu.

Ja katso: rintamalinja pitää. Esitys lunastaa lupaukset ja enemmänkin!

En muista, milloin viimeksi olisin tempautunut yhtä voimakkaasti mukaan näyttämötapahtumiin. Milloin olisin yhtä halukkaasti yhtynyt lavalta vyöryvään kollektiiviseen riemuun ja raivoon, toivoon ja kauhuun, epäuskoon ja lunastukseen, milloin kokenut itseni osaksi elämystä, joka panee kädet tärisemään vielä huonosti nukutun yön jälkeenkin.

Uusi Tuntematon iskee katsojan kanveesiin hengästyttävällä sykkeellä ja aseistariisuvalla (!) intensiteetillä, joka ensimmäisen puoliajan huikean testosteronikarnevaalin jälkeen hiljenee painavaksi puheeksi ihmisyydestä, syistä ja seurauksista sekä siitä, kuka täällä ottaa oikeuden käskeä muita.

"Ihanaa, leijonat, ihanaa!" estradilla uhotaan ja tehdään lekoin sekä kirvein selvää kasvottomista venäläisistä, joita esittävät kuhmuiset vanhat pesukoneet. Mitään pelkäämättä ja ketään häpeämättä

Tuntematon

sotilas valtaa koko suuren näyttämötilan lisäksi katsomon, parvet ja aitiot, vetää yleisön mukaan milloin riemukkaaseen yhteislauluun, milloin tanssiin, altistaa meidät maalitauluiksi sekä keskelle pahaenteistä väijytystä, jonka assosiaatiot ovat yhtä vahvat kuin ilmeisetkin.

Ravisuttavaa on tietenkin se, miten tosi muuttaa taiteen tulkintaa.

Yksi Smedsin esityksen otollisimmista kohderyhmistä lienevät yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneet tai mahdollisesti yhteiskunnan ulkopuolelle syystä taikka toisesta ajautuneet nuoret aikuiset, joilla on sekä tarve että keinot ottaa oikeus omiin käsiinsä seurauksista piittaamatta.

Kuri on sotilashyve, menneen maailman arvo. Mitä meillä on tarjota sen tilalle?

Vaikka Smeds tekee niin kuin tapaa eli kirjoittaa esityksen lähtökohtana olevan tekstin pitkälti uusiksi, näyttämötulkinta on omaehtoisuudessaankin uskollinen Linnan romaanin hengelle ja sanomalle.

Se ei rienaa vaan esittää syvästi moraalisen puheenvuoron kalliisti lunastetusta ja halvalla myydystä maasta, entisestä hyvinvointivaltiosta, joka on yksille yhden- ja toisille tyystin toisenlainen.

Inhimillisenä väitteenä löytyy jokaisesta näyttelijästä niin pelkonsa halvaannuttama Riitaoja kuin ohjesäännöllä onanoiva Lammiokin. Yhteiskunnallisena eleenä esitetään täydennysmies Honkajoki sairaalasta tykinruuaksi kärrättynä CP-vammaisena. Häntä Lammio, kaikkien auktoriteettitautisten keskijohtajien edusmies, katsoo oikeudekseen ja suoranaiseksi velvollisuudekseen nöyryyttää yhdessä esityksen hyytävimmistä kohtauksista.

Kansallisteatterin täysosuma on paitsi yhtenäisen työryhmän ja taiteellisen riskinoton myös visuaalisen ja teknisen onnistumisen juhlaa.

Kati Lukan pelkistetty, silti moneksi muuntuva lavastus, valkokankaille heijastetut videot, kartat ja rintamilta arkistoidut järkyttävät still-kuvat,

Ville Toikan kunnianhimoiset valot sekä

Ville Hyvösen kerrassaan loistokas videosuunnittelu luovat yhdessä henkeäsalpaavan hienoja kolmiulotteisia maisemia.

Kolme ja puoli tuntia kestävä esitys pursuaa yksityiskohtia, tehokkaita tunnelman leikkauksia, nerokkaita ohjauksellisia oivalluksia, itseironiaa sekä kiinnostavia dramaturgisia väistöjä, joissa hyödynnetään yleisön ulkoa osaamien Linna-sitaattien sijasta vähemmän kuultua hittipotentiaalia.

Eminem raikaa, kun tabut tulevat ryskyen alas, etulinjassa marsalkka

Mannerheim.

Monessa kohdassa taas soi

Sibelius, lainkaan ironisoimatta, ja merkittävä osansa on myös korsuorkesterilla, jonka solistina yhtä hyvin rintamalotaksi ja Suomi-Neidoksi kuin Venäjän Veeruskaksi sekä muiden märkien unien kohteeksi taipuva

Minttu Mustakallio laulaa kerrassaan sykähdyttävästi.

Koristehan nainen tässä kromosomihurmiossa on, mutta välttämätön vastavoima, jonka kautta maskuliinisuuden kritiikki uppoaa pehmenneeseen lihaan.

Entä miehet, nuo lakkaamattomasti toisilleen uhittelevat kukot?

14-päinen näyttelijäjoukko puhaltaa niin tiukasti yhteen hiileen, että ketään ei tekisi mieli vetää rivistä.

Ei edes jonkinlaiseksi desperado-cowboyksi tyyliteltyä Rokkaa (

Henry Hanikka), hillitöntä

Live@front -chattia vetävää Hauhiaa (

Heikki Pitkänen), hillitysti velmua Hietasta (

Kristo Salminen), tuikeaa Lehtoa (

Petri Manninen), vikkelää Rahikaista (

Juha Varis) tai vakaata Koskelaa (

Timo Tuominen).

Yksikään näkökulma ei dominoi, kun koko sota näyttäytyy yhteisenä vihollisena.

Kansallisteatteri voi olla varma siitä, että Linnan kansallisen ikonin spreijaaminen rajuksi graffitiksi herättää keskustelua. Eikä vain moraalista (mitä saa tehdä) tai taiteellista (tehdäänkö se hyvin) vaan aidosti yhteiskunnallista debattia (kuka täällä saa tehdä mitäkin ja millä perusteella).

Veteraanit loukkaantuvat tästä sukupolvipuheenvuorosta lähes varmasti, Linna-puristit todennäköisesti myös.

Suurten ikäluokkien edustajat tuskin ilahtuvat nähdessään itsensä tai ikätoverinsa provosoivassa loppukohtauksessa, jossa siniristilippua sekä taustakankaalle heijastettuja henkilökuvia -

Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Tarja Cronberg, Aatos Erkko, Kaj Chydenius, Jouko Turkka, Arto Paasilinna, Katri-Helena, Georg C. Ehrnrooth, osa kuvista kuulemma vaihtuu illoittain - tulitetaan lasin läpi. "Suomi on kuollut", laulaa solttubändi selin yleisöön.

Samaan alas ammuttavien galleriaan pääsevät myös Väinö Linna sekä teatterinjohtaja

Maria-Liisa Nevala, kun taas pahvinen

Sauli Niinistö paiskataan romuläjään yhdessä nyljetyn Muumimamman sekä muun rekvisiitan, koko kumottavan järjestyksen kanssa.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Suna Vuori

Esitys on syvästi moraalinen väite kalliisti lunastetusta ja halvalla myydystä maasta

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi