Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Leipuri sairastui keliakiaan – se oli miljoonabisneksen alku

Pirkko Hämäläinen on omin käsin kasvattanut leipomostaan menestyvän yrityksen. Se on vaatinut tolkuttoman pitkiä työpäiviä ja kovia riskejä. Menestyksellä on ollut hintansa.

Raha
 
Leipuri Pirkko Hämäläinen: Työ ja ahkeruus johtaa menestykseen
Leipuri Pirkko Hämäläinen: Työ ja ahkeruus johtaa menestykseen
Pirkko Hämäläinen on kasvattanut kotileipomostaan mittavan bisneksen. Hänen elämäänsä on mahtunut paljon vastoinkäymisiä, mutta myös onnen hetkiä.
Kuka?

Pirkko Hämäläinen

 58-vuotias toimitusjohtaja. Syntynyt Joutsassa, asuu Hartolassa.

Mitä tekee?

 Johtaa perustamaansa ja omistamaansa Vuohelan Herkku -leipomoa, joka on Suomen johtava gluteenittomien tuoretuotteiden valmistaja.

Koulutus

 Kauppakoulu, karjatalouskoulu, johtamisen erikoisammattitutkinto.

Perhe

 Miesystävä, neljä lasta ja kuusi lastenlasta.

Pirkko Hämäläinen pukee ylleen valkoisen takin ja kenkiensä päälle siniset suojat.

Hän astelee varastoon, jonka hyllyt notkuvat tavaraa: 700 kilon tattarijauhosäkkejä, 360 kilon perunahiutalesäkkejä, voita viiden kilon rasioissa, rypsiöljyä kymmenen litran kanistereissa, munalaatikoita. Säkkikaupalla soodaa, ämpäreittäin rahkaa.

Kaikki tarvikkeet liittyvät leipomiseen.

Aamuvuorolaiset ovat täydessä touhussa tattaripuolen tehdassalissa. Yhdessä pisteessä kaneliässät saavat pintaansa sokeri-kaneli-seoksen ennen paistamista. Toisaalla valmistetaan mustikkarahkapullia pakastettavaksi.

Kiertoilmauunissa pyörii pinnavaunu, joka on lastattu Mini Revityillä. Ne näyttävät tavallisilta reissumiehiltä, mutta ovat gluteenittomia – kuten kaikki muutkin tuotteet.

Paistaja Timo Hakala vetää pyörillä kulkevan pinnavaunun kiertoilmauunista. Hän ottaa käteensä yhden leivän, kopauttaa pohjaa, katselee väriä. Kelpaa.

Vuohelan Herkun toimitusjohtaja ja omistaja Pirkko Hämäläinen katselee vilinää tyytyväisenä. Hän on perustanut tämän leipomon ja kasvattanut siitä seitsemän miljoonan euron liikevaihtoa ja satojentuhansien liikevoittoa tekevän yrityksen.

Tehdas sijaitsee Nelostien tuntumassa pienessä Hartolan kunnassa Itä-Hämeessä. Tämä on hänen tehtaansa. Tai hänen lapsensa, kuten hän itse sanoo.

Omat lapset ovat jo aikuisia, mutta leipomostaan Hämäläinen ei pääse irti. Ei vaikka hän on vähitellen luovuttanut vastuuta muille. On ollut pakko. Kahdesta syystä.

Pirkko Hämäläisen ja Vuohelan Herkun tarina on kuin suomalaissovitus amerikkalaisesta menestysyrityksestä, joka aloittaa autotallista ja päätyy maailmanvalloitukseen.

Kotimainen versio alkaa pientilalta ja päättyy Suomen valloitukseen.

Hämäläinen kasvoi Joutsassa Vuohelan tilalla, jonka hänen siirtokarjalainen sukunsa oli hankkinut sodan jälkeen.

Vuonna 1958 syntynyt Pirkko oli vanhin viidestä lapsesta. Hän lähti 15-vuotiaana kauppakouluun mutta palasi kotitilalle kymmenen vuotta myöhemmin, kun vanhemmat joutuivat jäämään sairauseläkkeelle.

Pirkolla oli jo oma perhe: kaksi alle kouluikäistä pikkulasta ja mies, joka oli hitsaaja. Talossa asuivat oman perheen lisäksi Pirkon vanhemmat ja nuorimmat sisarukset.

Neljästä lehmästä ei herunut kummoista toimeentuloa, joten nuori emäntä kävi siivoamassa ja kaupassa töissä.

”Jos olisin arvannut, kuinka raskasta ja vaikeaa toimeentulo pienellä tilalla on, en olisi ikinä mennyt”, Hämäläinen sanoo.

Hän sai miehensä kanssa 1980-luvun lopussa vielä kaksi lasta lisää. Nuorimmainen oli vasta sylivauva, kun leipomon tarina sai alkunsa.

Lauri Rotko
Pirkko Hämäläinen on menestyvän yrityksen johtaja ja omistaja. Siihen päästäkseen hän on tehnyt töitä 40 vuotta lähes tauotta.
Pirkko Hämäläinen on menestyvän yrityksen johtaja ja omistaja. Siihen päästäkseen hän on tehnyt töitä 40 vuotta lähes tauotta.

Tehtaan yhteydessä sijaitseva toimitusjohtajan työhuone paljastaa ensisilmäyksellä, ettei huoneen haltija ole mikään toimistoihminen. Seinällä on vielä vuosien 2014 ja 2015 kalenterit. Sivupöydällä on konjakkipullo ja suklaalevy.

”Joululahjoja”, Pirkko Hämäläinen sanoo.

Nurkassa odottavat soljilla koristellut hopeanväriset korkokengät.

”Käytän niitä välillä töissä.”

Pirkko Hämäläinen siemaisee vissypullosta ja jatkaa Vuohelan Herkun tarinaa. Olimme päässeet siihen, kun vaatimattomalla tilalla eleli kolme sukupolvea ja jostain piti saada lisää rahaa.

Karjalaisen suvun perintöön kuului leipominen. Pirkon äiti Aune teki karjalanpiirakoiden lisäksi niin hyvää leipää, että tutut ostivat sitä.

Äiti ja tytär päättivät ryhtyä tosissaan leipomaan.

Syksyllä 1989 Vuohelan tuvan leivinuunissa paistettiin karjalanpiirakoita, leipiä, pullia, kakkuja ja pikkuleipiä. Apuna oli sähköuuni.

Eräänä lokakuisena lauantaina äiti vei tuotteet myytäväksi Joutsan torille. Tytär ei uskaltanut tulla mukaan.

Peloista huolimatta kaikki meni kaupaksi. Kaksikko jatkoi leipomista. He alkoivat myydä myös munia ja vihanneksia, jos niitä jäi yli perheen oman tarpeen.

Äidin ja tyttären työtahti oli niin kiihkeä, että Piilaakson autotalliyrittäjät tuupertuisivat pelkästä ajatuksesta.

Alkuviikosta kaksikko leipoi kakut ja pikkuleivät. Toripäivän lähestyessä uunissa paistuivat piirakat ja leivät.

”Leipominen aloitettiin välillä jo puolenyön aikaan. Oli öitä, ettei nukuttu ollenkaan”, Pirkko Hämäläinen kertoo.

Hän päätti kasvattaa myös kotitilaa. Navettaa laajennettiin ja lehmien lisäksi hankittiin sonneja ja sikoja.

Elämä oli tauotonta työntekoa. Leipomista, navettatöitä, lastenhoitoa. Raskaat työt lankesivat naisille.

Pirkko Hämäläisen terveys alkoi pettää ensimmäisen kerran jo kolmikymppisenä. Kovien kipujen syyksi selvisi lopulta reumasairaus fibromyalgia. Lisäksi hänellä todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta.

Kun lääkkeet auttoivat, meno jatkui entisellään.

Vuonna 1995 Vuohelan tilalle rakennettiin uusi päärakennus. Sen yhteyteen tehtiin myös yhdeksän neliön kokoinen kotileipomo, johon ostettiin kaksiosainen leipomouuni. Nyt kaksikko saattoi paistaa kuusi pellillistä kerralla.

Tahti kiihtyi, kun sana Vuohelan tilan herkullisista leivonnaisista kiiri Keski-Suomessa.

Joutsan paikallinen kauppias otti Vuohelan tilan tuotteita myyntiin, samoin Jyväskylän kauppahalli ja muut lähiseudun torit.

Vähitellen oli pakko luopua kotitilan sonneista ja sioista. Vain lehmät jäivät.

Piirakoiden kysyntä suorastaan räjähti, kun Pirkko Hämäläinen voitti karjalaiset piirakantekokilpailut useampaan kertaan.

Syksyllä 2000 Hämäläinen alkoi kärsiä kovista vatsakivuista. Ne yltyivät seuraavana talvena niin rajuiksi, että hän joutui sairaalaan tiputukseen.

Pitkien tutkimusten jälkeen syy selvisi: keliakia.

Hän romahti.

Voinko käsitellä enää vehnäjauhoja? Mitä nyt tapahtuu?

Diagnoosin jälkeen leipominen väheni merkittävästi ja kotitilan tulot putosivat kolmanneksella.

Hämäläisen keliakia ei kuitenkaan estänyt vehnäjauhojen käyttöä tai leipomista. Päästyään tolpilleen hän kuuli Hankasalmen erikoisruokavaliohankkeesta, joka kesti vuoden. Hän pääsi kurssille, jossa opeteltiin leipomaan gluteenittomia tuotteita.

”Olin kauhuissani. Tällaisiako nämä ovat. Taikinat olivat kaiken lisäksi vaikeita tehdä”, Hämäläinen sanoo.

Piirakkamestari jynssäsi kotitilan pikkuleipomon ja alkoi tehdä omia gluteenittomia kokeilujaan. Hän sekoitteli jauhoja ja vaihteli mittasuhteita.

Ensin hän kokeili karjalanpiirakoita. Nyt niitä piti tosin kutsua riisipiirakoiksi, sillä ruisjauhot vaihtuivat gluteenittomiin jauhoihin.

Seuraavaksi hän testasi kauraleipiä, sitten pikkuleipiä. Lopulta syntyi tattarilimppu. Sen oli tarkoitus muistuttaa perinteistä hapatettua ruisleipää, jonka leipominen gluteenittomilla jauhoilla vaikutti lähes mahdottomalta.

Mutta tämä limppu muistutti hämmästyttävästi oikeaa hapanleipää.

Alkuvuodesta 2003 television Kamera kiertää -ajankohtaisohjelmassa Ylellä oli pitkä juttu ”piirakkamestari Pirkko Hämäläisestä, joka leipoo rukiilta maistuvia tattarilimppuja ja piirakoita Joutsassa”.

Se oli iso käänne.

”Kun ohjelma loppui, puhelimet alkoivat soida. Ne soivat seuraavat kaksi viikkoa yhteen putkeen. Mistä näitä leipiä saa, ihmiset kyselivät”, Hämäläinen kertoo.

Seuraavaksi alkoivat soitella kauppiaat.

Lauri Rotko
Leipomotyöntekijät Katri Orpana ja Anna Tamminen tekevät tattarileipää.
Leipomotyöntekijät Katri Orpana ja Anna Tamminen tekevät tattarileipää.

Laadukkaista gluteenittomista tuotteista oli huutava pula. Keliakiaan sairastuneille oli alettu maksaa ruokavaliokorvausta vuonna 2002. Sitä sai alkuun noin 13 000 suomalaista.

Tyttären ja äidin kahden naisen leipomo lähti lentoon. He vuokrasivat kunnan leipomohallin, putsasivat sen ja alkoivat valmistaa toisella puolella perinteisiä, toisella gluteenittomia tuotteita.

Pian leipomisesta tuli pääelinkeino ja tilan eläimet pantiin pois. Ensimmäinen ulkopuolinen työntekijä palkattiin 2004.

Työnteko oli taas tauotonta.

”Siinä vaiheessa ei paljon nukuttu”, Hämäläinen sanoo.

Miten voimat riittivät?

”Sitä jaksoi, koska ei pysähtynyt. Niin kauan kuin olet käynnissä, et huomaa väsymystä.”

Pysähdys tuli myöhemmin.

Nyt tarinassa tullaan kohtaan, jossa alkoivat todelliset vaikeudet.

Hämäläinen vakavoituu ja hakee sanojaan. Hän kertoi elämäntarinansa kirjassa Yrittäjän taivas + helvetti.

Kirjan haastattelussa hän puhui myös vaikeasta avioliitostaan, joka päättyi eroon. Miehen piti hoitaa kotitilaa, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Puolisolla oli paheneva alkoholiongelma.

Kun leipomo alkoi toden teolla kasvaa, Pirkon välit Aune -äidin kanssa menivät poikki. Se johtui näkemyserosta. Tytär päätti keskittyä pelkästään gluteenittomiin tuotteisiin vuonna 2005. Mykkäkoulu kesti yli vuoden.

Mutta tytär oli oikeassa. Televisio-ohjelman jälkeen gluteenittomiin tuotteisiin keskittynyt Vuohelan Herkku kasvoi parissa vuodessa parinkymmenen työntekijän leipomoksi.

Hämäläinen yritti saada pankeista rahoitusta laajentaakseen tiloja. Pankit eivät luottaneet yrittäjään.

”Kun perustin Vuohelan Herkun, minulle sanottiin suoraan, että et sinä tule pärjäämään. Menet konkurssiin.”

Rahoitusvaikeudet meinasivat nujertaa Hämäläisen, joka kertoo kärsineensä heikosta itsetunnosta. Sen vastapainona oli valtava tahdonvoima.

Pari pankinjohtajaa ei pysäyttänyt tätä naista.

Sopivat tilat uudelle leipomolle löytyivät Hartolasta 2007. Siellä oli tarjolla 3 000 neliön halli. Lopulta leipomoyrittäjä löysi myös pankin, joka suostui rahoittamaan investoinnin.

Mutta raju kasvu johti vaikeuksiin. Hämäläinen oli yhtäkkiä aivan uudessa tilanteessa. Hänellä oli kymmeniä työntekijöitä, iso leipätehdas ja tilauskanta täynnä.

Hämäläinen ei halunnut myydä ei-oota, joten kaikki tilaukset otettiin ja hoidettiin päiviä venyttämällä.

”Pitkäjänteiseen suunnitteluun ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksia, kun piti miettiä, miten seuraavan päivän tilauksista selvitään”, hän sanoo.

Vuonna 2008 hän oli loppuunpalamisen partaalla. Hän johti rajusti kasvavaa yritystä ja paiski sen ohessa töitä leipomon puolella aamuisin, iltaisin ja sunnuntaisin.

”Sitten otin yhteyttä yrityskummeihin.”

Yrityskummit ovat konkareita, jotka auttavat korvauksetta yrittäjiä. Hämäläinen sai avukseen kaksi kummia, joista toinen oli aikoinaan ollut isossa leipomossa tuotantojohtajana.

Heidän avullaan toiminta muuttui vähitellen järkevämmäksi. Tehtaanjohtajaksi palkattiin Jari Kallunki, josta tuli Hämäläisen tärkein työpari.

Rajun kasvun tuomat haasteet eivät vielä ratkenneet. Vuonna 2009 yrityksen oli pakko karsia tuotteitaan ja nostaa hintojaan. Saneeraus tepsi.

Vuohelan Herkku muutettiin osakeyhtiöksi 2011. Ensimmäisellä tilikaudella liikevaihto oli viisi miljoonaa ja tulos lähes kahdeksansataatuhatta euroa.

Leipuri Hämäläinen saattoi vihdoin hengähtää. Ja tarttua seuraavaan unelmaansa.

Pirkko Hämäläinen pukee ylleen minkkiturkin. Se on kuulemma heräteostos hulluttelureissulta toisen naisyrittäjän kanssa.

Hän nousee työsuhdeautonsa rattiin. Se on kirkkaanpunainen Range Rover, jonka etupenkillä on tyhjä lakritsipussi (gluteenitonta tietysti) ja vissypullo.

Vuohelan Herkun liikevaihto on kasvanut jo seitsemään miljoonaan euroon. Firma on tehnyt 2010-luvulla yhteensä yli kolme miljoonaa euroa voittoa.

Rahat on pantu takaisin yritykseen. ”Olen ottanut itselleni vain sen, mitä olen tarvinnut”, Hämäläinen sanoo.

Hänen mukaansa menestys on sitä, että firma pystyy pitämään kaikesta tärkeästä huolta. ”Työntekijöistä, investoinneista, velvollisuuksista. Se on lähtökohta, ei rikastuminen.”

Vuohelan Herkku käyttää kotimaisia raaka-aineita ja pakkausmateriaaleja aina kun mahdollista. Se vaikuttaa hintoihin.

Gluteenittomien tuotteiden menekkiin voi vaikuttaa myös valtion päätös lakkauttaa Kelan maksama keliaakikkojen ruokavaliokorvaus tämän vuoden alussa.

Hämäläinen ei käytä sellaisia bisnestermejä kuin brändi tai strategia. Hän hämmentyy jo kysymyksistä, jotka koskevat Vuohelan Herkun arvoja.

”Niistä pitäisi kysyä Jarilta.”

Omistajan näkökulmasta arvot ovat yksinkertaiset. Laatu, kotimaisuus, turvallisuus.

Hämäläinen ajaa pari kilometriä Nelostietä etelään ja kaartaa entisen Shellin huoltamon pihaan. Tainionvirta välkehtii auringonpaisteessa. Sen partaalla toimii La Kar De Mumma, kahvila-ravintola-leipomo.

Se on Hämäläisen unelma, josta tulikin uusi stressitekijä.

Kolme vuotta sitten hän päätti vuokrata huoltoaseman ja kunnostaa sen. Rakennuksessa toimii myös pieni leipomo, joka valmistaa perinteisiä leivonnaisia. Alakerrassa on baari ja saunaosasto.

Ravintola on toistaiseksi tuottanut tappiota. Nyt paikkaa vetää Hämäläisen tytär Minna Niemi, joka on saanut äidiltään tiukan määräajan, mihin mennessä paikka pitää saada plussalle.

Tarjoilija tuo pöytään haukimurekkeet röstiperunoilla.

”Olen ottanut melkoisia riskejä. Olen päättänyt paljon asioita tunnepohjalta. Pitää siellä faktaa olla, mutta tunne ratkaisee”, Hämäläinen sanoo ja hymyilee silmät sirrillään.

Hän puhuu varovaisesti yrityksen tulevaisuudesta. Toistaiseksi kaikki toiminta on kotimaassa, mutta muutakin on mielessä.

Firmalla on suomen-, ruotsin- ja englanninkielisten verkkosivujen lisäksi myös saksan- ja venäjänkieliset sivut. Vienti Venäjälle piti jo aloittaa, mutta se tyssäsi toistaiseksi kauppapakotteisiin.

Vuohelan Herkun tuotteita myydään nyt kaikkialla Suomessa. Perustaja on saanut tunnustuksia. Hänet on valittu muun muassa Vuoden yrittäjänaiseksi.

Hän on oppinut luottamaan muihin. Jopa tuotekehitykseen on palkattu oma ihminen.

Silti viimeinen sana on perustajalla, joka on itse kehittänyt suurimman osan tuotteista. Hänen suunsa ratkaisee edelleen, pääseekö uusi gluteeniton tuote tuotantoon.

Viimeksi kauppoihin on tullut Suomen ensimmäinen gluteeniton jälkiuunileipä.

Keliakiaa sairastavat kehuvat sitä. Eräs sanoo suorastaan himoitsevansa leipää. Se maistuu gluteenittomista kuulemma eniten hapatetulta ruisleivältä.

Vastaavankaltaisia keliaakikkojen kommentteja Hämäläinen on oppinut kuuntelemaan hyvin tarkasti. Alussa hän postitti tattarilimppujaan Matkahuollon kautta asiakkaille ympäri Suomea. Nyt niitä saa useimmista lähikaupoista.

37 000 suomalaisella on todettu keliakia. Todellisuudessa tämä autoimmuunisairaus on luultavasti yli sadallatuhannella suomalaisella, joista useimmat eivät tiedä sairastavansa sitä.

Gluteenittomien tuotteiden markkinat ovat noin neljäkymmentä miljoonaa euroa. Kasvu on ollut viime vuosina hillitöntä.

Gluteenitonta ruokavaliota noudattavat nykyään monet muutkin kuin keliakiaan sairastuneet. Vuohelan lisäksi markkinoilla on muutama isompi tekijä, kuten Moilas Oy, ja runsaasti pieniä paikallisia yrittäjiä.

Tähän asti Vuohelan Herkku on menestynyt lähes ilman mainontaa tai myyntiponnisteluita. Firma on vasta viime vuosina alkanut markkinoida tuotteitaan.

Lauri Rotko
”Kun perustin Vuohelan Herkun, minulle sanottiin suoraan, että et sinä tule pärjäämään”, Pirkko Hämäläinen kertoo.
”Kun perustin Vuohelan Herkun, minulle sanottiin suoraan, että et sinä tule pärjäämään”, Pirkko Hämäläinen kertoo.

Hämäläinen täyttää tänä vuonna 58 vuotta. Hän on tehnyt neljäkymmentä vuotta töitä lähes tauotta. Hinta on ollut terveys. Se on toinen syistä, joiden takia hän on luovuttanut vastuuta muille.

Reumasairauden ja kilpirauhasen lisäksi hänellä on kakkostyypin diabetes. Hänelle on tehty sappileikkaus. Pari vuotta sitten hän joutui neljän kuukauden sairauslomalle stressin takia. Se johtui osaltaan ravintolan vaikeuksista.

Sen jälkeen Hämäläinen on yrittänyt huolehtia itsestään paremmin. Liikkua ja syödä oikein. Stressata vähemmän.

”Matkan varrelle on mahtunut loppuunpalamisia. Voisi sanoa, että se on melkein luontaista. Se on sellainen kehä.”

Toinen syy vähittäiseen vetäytymiseen oli se, että Hämäläinen tajusi viimein, ettei firma voi kasvaa loputtomasti hänen omissa käsissään.

Hänen elämässään on vaikeuksien jälkeen vihdoin myös onnea. Iloa tuovat kuusi lastenlasta. Ja uusi rakkaus, jonka hän löysi runsaat viisi vuotta sitten yrittäjien pikkujouluista.

Hienojen visioiden ja korulauseiden sijasta Hämäläisellä on hyvin yksinkertainen salaisuus.

”Olen täyttänyt päiväni työllä.”

Heidi Rosten
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!