Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Ravintolarauhasta parkuvat puhuvat omasta tärkeydestään – iloinen puheensorina kuuluu ravintolaan

Ruoka
 
Emmi-Liia Sjöholm
Kirjoittaja on toimittaja, ruokakirjailija ja itseoppinut kokki, jonka keittiössä vallitsee aina viljaton kaaos

Kun olin pikkutyttö, isoisoäitini kaappasi minut usein istumaan keittiön isolle leivinpöydälle, jotta voisin ”auttaa” häntä ruoanlaitossa. Yhtenä kesäpäivänä perkasimme omasta puutarhasta poimittuja salaatteja, ja puuhan lopuksi mummi kietaisi salaatinlehden varpaani ympärille. Tapausta todistanut kesävieras ryntäsi ulos itkemään – mistä tuollaisia leikkisiä mummoja tulee? Hänen lapsuutensa oli ollut täynnä Herran pelkoa, ruoalla leikkiminen oli ollut syntiä ja aikuiset vaativat ehdotonta tottelemista.

Tarina tulee aina mieleeni, kun joku yleisönosastossa parkuu ravintolarauhan perään. Toisten kakarat pilaavat hienon elämyksen. Tuskin he puhuvat ruoan kunnioituksesta, vaan ihan omasta tärkeydestään.

Meidän perheessä ruoanlaitto on aina ollut iloinen tapahtuma, jossa lapset ovat saaneet olla osallisina. Olemme päässeet myös pienestä pitäen mukaan ravintoloihin. Osasyy voi olla se, että olemme matkustelleet paljon. Etelä-Euroopassa lapset ja vanhukset ovat illallispöydän kunniavieraita, ja sinisimpukoita tyytyväisenä mutusteleva kaksivuotias tarjoilijoiden suosikki.

Luin viime viikolla aiheesta virkistävän blogikirjoituksen. Lastentarhanopettaja kertoi, kuinka hän oli ollut työhaastattelussa eräässä päiväkodissa. Sinä päivänä tarhassa oli harjoiteltu ravintolakäyttäytymistä, mistä kollega mainitsi hänelle käytävällä.

Kysyin siinä sitten [lapsilta], mitä he ovat oppineet. Miten ollaan ravintolassa? Kaikki vastasivat, että ravintolassa ollaan hiljaa. Kuinka niinkin kivasta asiasta, kuin ravintolakäynti saadaan näin masentava? Kuinka moni aikuinen on täysin hiljaa ravintolassa?”

Mielestäni parasta on nimenomaan iloinen puheensorina. Olen yrittänyt opettaa veljentytöilleni, ettei ravintolasta tarvitse pyrkiä kiireen vilkkaa ulos. Ettei ruoka ole aina vain ruumiin ravintoa – sillä voi ruokkia myös sielua. Ruokailu merkitsee minulle myös yhdessäoloa oli kyse sitten aamiaispuurosta mieheni kanssa tai runsaasta illallisesta ystävien kesken.

Lukemastani blogitekstistä intoutuneena vein vanhemman veljentyttöni kahvilaan, sillä hän oli haaveillut Starbucks-amerikkalaisketjussa käyntiä jo pitkään. Vaikka itse juon kahvini mieluiten ilman siirappia ja kermavaahtoa, soin hänelle mieluusti ällömakean kaakaoelämyksen.

Minun olisi pitänyt tehdä koko päivä rästitöitä, mutta onneksi nipistin aikaa kahvihetkelle. Siitä on nyt muistona pari nauruntäyteistä yhteisselfietä. Vain salaatinlehdet varpaista puuttuivat. Kesällä sitten.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Hae reseptejä

Reseptit