Vähäkalorista, teollista ja halpaa

Puhumme lähiruuasta – ja silti ostamme halpaa ja säilyvää, huonoa ja teollista ruokaa, sanoo ruotsalainen Mats-Eric Nilsson. Pahinta on se, mitä syötämme laitoksissa lapsille ja vanhuksille.

Tukholma. Suhde ruokaan on vähän kuin suhde urheiluun.

Toiset veivaavat sykemittari ranteessa intervalliharjoitusta minuuttiaikataululla – ja tarkkailevat kevyttuotteiden rasvaprosentteja rouskutellessaan vitaminoituja riisikakkuja.

Toiset löhöävät sohvalla ja katsovat matsia – tai kokkausohjelmaa – ja lapioivat surutta suuhunsa nachoja ja guacamolea.

Suhde ruokaan on – outo. Näin sanoo ruotsalainen ruokakirjailija ja toimittaja Mats-Eric Nilsson.

"Koskaan aiemmin emme ole käyttäneet näin vähän aikaa ruoan ostamiseen ja valmistamiseen. Ja koskaan aikaisemmin emme ole käyttäneet ruokaan näin vähän rahaa", Nilsson sanoo tukholmalaisessa Urban Delissä, ravintolan ja luomukaupan yhdistelmässä.

Oudointa Nilssonin mukaan on kuitenkin se, että tiedämme hämmentävän vähän siitä, mitä syömme. Nilsson pohti tätä vastikään suomennetussa oppaassaan Aitoa ruokaa.

Otetaan esimerkiksi vaikka guacamoledippi ja riisikakut.

Riisikakkua pidetään ilmavana mahantäytteenä, ruokana, jonka syömisellä voisi yrittää välttää sen, ettei käsi kävisi nachopussilla ja dippikupilla.

Kuiva riisikiekko koostuu kuitenkin 22 valmistusaineesta, joita ovat muun muassa arominvahventeet E621 ja E635, muunnettu hiilihydraatti maltodekstriini, muunnettu tärkkelys ja aromit.

Mitä sitten on esimerkiksi tämä muunnettu tärkkelys?

Muunnettu tärkkelys on siitä kätevää, että se pitää ruuan koossa, kun valmistaja korvaa jollain muulla sellaiset kalliit ja hankalat raaka-aineet kuin nyt vaikka munan ja kerman.

Kun sitä valmistetaan esimerkiksi maissista, käytetään muun muassa propyleenioksidia – joka on maakaasusta, kloorista ja lipeästä tai suolahaposta valmistettu öljytuote. Tarvitaan myös fosforioksikloridia, jota käytetään myös rikkaruohomyrkkyjen valmistukseen.

Entä sitten guacamole? Ainakin siihen tarvitaan avokadoa. Mutta aika vähän. Esimerkiksi Pirkan guacamoledipissä on avokadojauhetta 0,7 prosenttia.

Oudolla ruokasuhteellamme ja oudolla tietämättömyydellämme on paljon seurauksia, Nilsson sanoo. Esimerkiksi se, että emme hahmota, kuka käyttää ruokaan valtaa.

"On outoa, ettei syömistä pidetä sen suurempana poliittisena kysymyksenä", Mats-Eric Nilsson sanoo.

Valta ruokaan on annettu pitkälti elintarviketeollisuudelle ja myymäläketjuille.

Mutta valtaa on tietenkin myös kuluttajilla.

Valinta olisi valtaa. Samalla hyllyllä kaupassa on vierekkäin mustia oliiveja, joista toiset ovat värjättyjä ja toiset ihan aitoa tavaraa.

Mutta kaikki eivät voi edes valita, syödäkö vai jättää syömättä.

Sairaalaruoka, päiväkotien ja koulujen ruoka, vanhusten ja laitosten ruoka on mitä poliittisinta ruokaa – mutta miten niistä puhutaan?

"Poliitikon ruokapuhe on lähiruuan, luomun ja terveysvaikutusten ylistystä. Mutta mitä on todellisuus: koulujen keittiöt lakkautetaan, ruoka kilpailutetaan ja laitosten on pakko valita ne halvimmat tuotteet", Nilsson sanoo.

Vanhusten ruokinta-automaattien sijaan pitäisi puhua siitä, onko ihmisillä ylipäätään perusoikeus kunnolliseen ruokaan.

Nyt ei siltä vaikuta.

"Ruotsissa joka neljäs vanhus on aliravittu", Nilsson sanoo.

"Heidän pitäisi syödä enemmän, mutta tarjolla oleva ruoka on niin mautonta ja epämiellyttävää, etteivät he halua. Vanhusten ruuan pitäisi olla erityisen maistuvaa, sillä moni menettää muutoinkin ruokahalunsa."

Tehdasruokaa syödään koko ajan enemmän, vaikka saisimme itse valita, mitä syömme. Kaikkien kokkiohjelmien keskellä ja reseptitulvassa moni sanoo, ettei edes osaa laittaa ruokaa.

"Kun korvaa kotiruuan eineksillä, häviää tunne ruokaan, maut, ruokaelämys", Nilsson sanoo.

Tilalla on ruokaa, jonka tärkein ominaisuus on säilyvyys ja halpuus ja joka on täynnä lisäaineita, jotta se kestää nopean pakastuksen ja sulatuksen.

Jos tietäisimme, mitä oikeastaan syömme, moni menettäisi ruokahalunsa.

Ruoka kiertää hirvittäviä matkoja, muka tehokkuuden nimissä.

Esimerkiksi Findusin lohifilee on Norjan vuonoissa kasvatettua lohta. Noston jälkeen se pakastetaan ja kuljetetaan Thaimaahan. Siellä sitä sulatetaan hieman, jotta se voidaan fileoida. Paloina ja pakattuna se kuljetetaan sitten takaisin Pohjolaan.

Suomessa ja Ruotsissa on vielä yksi oma ruokavitsaus, Nilsson sanoo. Se on se tunnollisuus, jolla haluamme noudattaa kaikkia ruokaturvallisuuteen ja -varmuuteen liittyviä EU-sääntöjä.

Se saa aikaan ylilyöntejä. Ruokakulttuurin tilalle on tullut hygienismi: lapset eivät saa enää leipoa päiväkodeissa pipareita tai koululaiset paistaa retkellä makkaraa – koska se ei täytä säädöksiä.

Suunta on surullinen, Nilsson sanoo.

Mutta onneksi myös vastatrendi on voimistumassa.

"Ja se on siitä kiintoisa, että siihen on tarttunut ensin vanhempi väki. Nuoret seuraavat perässä."

Megatrendejä ovat tietoisuus hyvästä ruuasta ja terve epäily siitä, mitä teollisuusruoka sisältää.

"Anonyymiä ruokaa ei enää haluta. Eikä enää riitä, että tiedetään alkuperämaa. Täytyy saada tietää myös maatila ja se, miten siellä toimitaan", Nilsson sanoo.

"Meitä on monia, jotka haluavat tietää, mitä ja missä maito on saanut syödä."

Mats-Eric Nilsson Helsingin kirjamessuilla lauantaina 30.11.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi