Asunto on tyhjä ja hiljainen. Edes jääkaappi ei hurise. Olohuoneessa on alaston mies, joka tuijottaa ulos ikkunasta.

Yön pimeydessä mies avaa oven rappuun, juoksee alas ja ulos, nappaa lehtiroskiksesta Hesarin ja peittää sillä keskivartalonsa. Hän juoksee lumisilla kaduilla paljain jaloin kilometrin matkan. Nostaa varastokopin aaltopeltioven auki ja löytää etsimänsä: harmaan villakangastakin.

Näin alkoi Petri Luukkaisen vuosi 2011. Hän oli 26-vuotias mies, joka omisti paljon tavaraa. Niin paljon, että hän oli alkanut harkita isompaan asuntoon muuttamista, jotta kaikelle olisi tilaa. Tai ainakin Ikean säilytysjärjestelmän ostamista. Hän tarvitsi siis lisää tavaraa, jotta pystyisi elämään kaikkien tavaroidensa kanssa.

Se ei tuntunut hyvältä.

Luukkainen alkoi miettiä, mistä hän voisi luopua. Hän yritti tehdä tarpeellisista tavaroista listan. Se oli vaikeaa. Mitä jos luopuisi tammikuussa jostakin, jota tarvitsee kesäkuussa?

Hän päätyi radikaaliin vaihtoehtoon: viemään kaiken omaisuutensa varastoon. Sieltä saisi hakea yhden tavaran joka päivä. Uutta ei saisi ostaa. Ihmiskoe kestäisi vuoden, ja siitä tehtäisiin dokumenttielokuva.

Sen jälkeen Luukkainen tietäisi, mitä kannattaa omistaa.

Kun luopuu omaisuudestaan, voiko pitää kiinni elämästään? Usein tällaiset tarinat alkavat niin, että ihminen hylkää omaisuutensa, muuttaa maalle tai lähtee kiertämään maailmaa. Luukkainen aikoi jatkaa elämää kuten ennenkin.

Toimistotyöntekijälle se tarkoitti, että ensin piti hakea varastosta vaatteita. Loppiaisen jälkeen Luukkaisella oli takin lisäksi kengät, housut ja paita. Sitten hän palasi töihin tuotantoyhtiöön. Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut kalsareita tai sukkia jalassa.

Jos hän tekisi saman uudestaan, hän tosin ottaisi myös sukat.

"En ymmärtänyt niiden merkitystä. Olin käytännössä niin kauan kipeä, kun mulla ei ollut sukkia", hän kertoo.

Luukkainen huomasi, että ilman monia asioita pärjää. Hän ei kaivannut pyyhettä moneen viikkoon. Sormi kelpasi jonkin aikaa sekä tuorejuuston levittämiseen että hampaiden pesuun.

Mutta sitten hän näki unta henkarista. Ja alkoi unelmoida tiskirätistä ja vessaharjasta.

Kalevankadulla kävellessään Luukkainen osoittaa vastaantulijoita: "Montako esinettä pystyt laskemaan? Ehkä korkeintaan seitsemän. Niillä sulautuu jo täysin joukkoon."

Tavaroiden sosiaalinen arvo paljastui hänelle kokeilun myötä. Autiolle saarelle tai kesämökille otettaisiin erilaisia esineitä kuin urbaaniin elämään. Kattilalle tai kirveelle ei ole käyttöä, kun voi syödä ravintolassa. Mutta vaatteiden pitää olla sellaiset, että ravintolaan kehtaa mennä.

Tavarattomuus ei sulkenut Luukkaista kotiin. Päinvastoin. Kun kotona ei ollut virikkeitä, oli lähdettävä ihmisten ilmoille. Hän kävi elokuvissa, istui kahviloissa lukemassa lehtiä ja tapasi kavereita. Kaikkeen tähän meni tietysti rahaa, mutta tavaranostolakon ansiosta sitä jäi silti säästöön enemmän kuin ennen. Koe teki hyvää myös sosiaaliselle pääomalle.

"Joitakin etäisempiäkin kavereita näin niin paljon, että vuoden aikana heistä tuli ystäviä."

Toisaalta kokeilu vaati ystäviltä pitkää pinnaa. Varsinkin se, että Luukkainen päätti olla pitkään ilman puhelinta. Hänestä se sujui hienosti. Muut olivat eri mieltä.

"Olin kusipää, kun mua ei saanut kiinni. Pakotin muut sopeutumaan mun tavarattomuuteen."

Lisäksi hän oli jatkuvasti lainaamassa puhelinta muilta.

Perhokalastusta harrastava Luukkainen huomasi, että monia tavaroita ei tarvitsisi omistaa, ellei sosiaalinen paine ajaisi siihen. Kun hän lähti kavereiden kanssa kalareissulle, kaikilla oli kalastustarvikkeita niin paljon, että hän olisi hyvin voinut lainata kaiken tarvitsemansa. Paitsi ettei kuitenkaan.

"Jos ei olisi edes yhtä omaa vapaa, niin lainaaminen tuntuisi siipeilyltä."

Autosta luopuminen taas oli helppoa. Sitä hän tarvitsee niin harvoin, ettei lainaaminen haittaa. Kirjoja, levyjä tai elokuviakaan ei enää tarvitse omistaa, jos on tietokone ja nettiyhteys. Tai kirjastokortti.

Tavaroilla rakennetaan myös identiteettiä. Ne kertovat siitä, kuka ihminen on. Siksi Petri Luukkainen haki varastosta vinyylilevyjään takaisin, vaikka musiikin olisi saanut verkosta.

"Usein shoppailu on kuin tietokoneen päivittäminen. Vanhoissakaan tavaroissa ei ole mitään vikaa, mutta itsensä haluaa välillä päivittää."

Tämä tarve väheni vuoden aikana. Nyt Luukkainen ostaa hajonneiden kenkien tilalle toiset samanlaiset. Ne on hyväksi havaittu.

Ennen kokeilua Luukkainen käytti vaatekaapin kaikki vaatteet ennen kuin pesi pyykkiä.

"Sitten mulla oli kahdeksan koneellista pyykkiä odottamassa ja olin lähdössä jonnekin reissuun. Tuntui helpommalta ostaa H&M:stä uusia sukkia ja kalsareita kuin ryhtyä kiireessä pyykkäämään."

Syntistä.

Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ehtyminen leijuvat horisontissa niin, että yhä useampi selittelee kulutuskäyttäytymistään. Luukkainen ei missään vaiheessa saarnannut kuluttamista vastaan, mutta kokeilun aikana ihmiset silti avautuivat jatkuvasti hänelle suhteestaan tavaroihin.

Ostoksia pitää nykyään selitellä, koska turha kulutus on demonisoitu. Siksi emme enää halua uusia tavaroita, vaan tarvitsemme niitä.

Luukkaisen mielestä useimmilla ihmisillä menevät halu ja tarve iloisesti sekaisin. Hän huomasi sen jo kokeilun ensimmäisellä viikolla. Lämmin villapaita vai tyylikäs kauluspaita? Kumpaa hän tarvitsee? Kumpaa haluaa?

"Harva Suomessa ostaa oikeasti puutteeseen."

Dokumentissa on kohtaus, jossa Luukkainen laskee Kelan äitiyspakkauksen tavarat. Niitä on 57. Kenenkään ei Suomessa tarvitse tulla maailmaan ilman tavaroita.

26-vuotiaana niitä voi olla niin paljon, että ahdistaa. Ei maailman tila, vaan oma elämä.

Mitkä kymmenen tavaraa sinä valitsisit ensin? Vastaa kyselyyn osoitteessa hs.fi.
Dokumentti Tavarataivas saa ensi-iltansa DocPoint-festivaaleilla 23. tammikuuta ja elokuvateattereissa 1. helmikuuta.