Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Vaari oli natsi

Katarina Baer HS

Sama juttu joka kerran, kun seison Bahnhof Zoolla Berliinissä odottamassa paikallisjunaa.

Tähystän aseman töhryisten ikkunoiden läpi Hardenbergstrasselle. Aivan aseman vieressä oli yksi saksalaisten isovanhempieni Berliinin-kodeista.

Tässä kaupungissa he elivät elämänsä onnellisimman jakson 80 vuotta sitten. He olivat vastanaineita, heidän elämänsä täyttivät suuret visiot, ja he saivat lapsensa, isäni Gerhard Alfredin vuonna 1939 ja tätini Giselan vuonna 1941.

Katson tuota liikenteen likaamaa paikkaa Länsi-Berliinin ytimessä, mietin heitä ja sitä aikaa, ja kysyn aina uudelleen: miten minunkin isovanhemmistani tuli natseja?

Gerhard Baerin kotialbumi

Taloa ei enää ole. Paikalla on matala Amerika Haus, kylmän sodan aikainen Yhdysvaltain kulttuurikeskus.

Kylmää sotaakaan ei enää ole. Nyt on yhdistynyt Eurooppa, jossa talousahdinko ja työttömyys nostattavat rasistisia ja äärioikeistolaisia mielialoja esimerkiksi Kreikassa, Unkarissa ja Romaniassa. Mutta myös hyvin pärjäävissä maissa, kuten Suomessa, poliitikko voi sanoa, että Etelä-Afrikan rikollisuus on johdettavissa geneettisestä ominaispiirteestä.

Samoihin aikoihin kun Berliinistä tuli isovanhempieni kotikaupunki, Adolf Hitler nousi valtaan.

Hitlerin nimeämisestä valtakunnankansleriksi tuli keskiviikkona 80 vuotta.

Berliini oli siihen saakka avoin ja värikäs metropoli, jossa taiteilijat ja kosmopoliitit viihtyivät. Natsien pääsy valtaan hävitti sen kaiken. Antisemitismistä ja rotuvihasta tuli valtion oppi.

Ja kahdeksan vuotta myöhemmin, vuonna 1941, natsit aloittivat ihmiskunnan historian pahimman järjestelmällisen massamurhan, kuuden miljoonan juutalaisen tuhoamisen.

Gerhard Baerin kotialbumi
Baltiansaksalaiset Ortrud Schnee ja Gerhard Eduard Baer tapasivat toisensa opiskeluaikana 1920-luvulla Hannoverissa. Kuvassa pariskunta on lomamatkalla Itämeren rannalla vuonna 1934.
Baltiansaksalaiset Ortrud Schnee ja Gerhard Eduard Baer tapasivat toisensa opiskeluaikana 1920-luvulla Hannoverissa. Kuvassa pariskunta on lomamatkalla Itämeren rannalla vuonna 1934.

Isoisäni Gerhard Eduard Baer syntyi vuonna 1902 pienessä Rujienan kylässä Pohjois-Latviassa, isoäitini Ortrud Elisabeth Schnee neljä vuotta myöhemmin Tartossa. He olivat baltiansaksalaisia, Baltiassa pitkiä aikoja eläneiden sukujen jäseniä.

Baltiansaksalaiset olivat sen ajan ihmisiksi monikulttuurisia, usein lukenutta väkeä. Isoäidin ja isoisän suvuissa oli opiskeltu yliopistoissa sukupolvien ajan. Isoisä osasi saksan lisäksi venäjää, englantia ja ranskaa, isoäiti venäjää, latviaa ja ranskaa. Ehkä he ymmärsivät jiddišiäkin, sillä Latviassa asui paljon juutalaisia.

He tutustuivat Hannoverissa Pohjois-Saksassa, missä he kouluttautuivat 1920-luvulla. Naimisiin he menivät vuonna 1931. Heidät vihki Gerhardin isä, pastori Carl Baer.

Isoäidistä tuli sairaanhoitaja. Hän oli sydämellinen, auttamishaluinen ja avokätinen. Voi riemua 1970-luvulla Tampereella, kun Grossmamalta tuli paketti. Matkalla ruttaantuneissa pahvilaatikoissa oli karkkia ja lahjoja meille lapsenlapsille.

Isoisää en koskaan ehtinyt tavata. Kuvittelen hänet isäni kaltaiseksi: puheliaaksi, helposti innostuvaksi, puuhakkaaksi. Hänen kirjeensä rintamalta ovat rakastavan aviomiehen ja isän kirjeitä: "Voi sydänkäpyseni, ajattelen sinua rakastaen joka hetki – – lähetä sydämelliset terveiset pikku murusillemme, suukota heitä puolestani monta kertaa."

Mutta osasi hän ruikuttaakin: "Sinä työnnät aina yhtä lasta edelläsi tai vedät Tattaa [lastenhoitajaa] perässäsi – voisithan yksinkertaisesti kiepsahtaa joskus minunkin kaulaani", hän kirjoitti erään loman jälkeen.

Ortrud ja Gerhard olivat hartaita luterilaisia. He kävivät kirkossa, keskustelivat uskonnosta, lukivat teologista kirjallisuutta.

Nuoripari muutti pian häiden jälkeen Berliiniin. Asunnosta Hardenbergstrassella tuli heidän kotinsa 1. tammikuuta 1932. Samana päivänä 29-vuotias isoisäni liittyi natsipuolueeseen.

Päätin ottaa selvää isovanhempieni historiasta, koska asun Berliinissä kirjeenvaihtajan työni takia.

Olin tiennyt, että he ihailivat Hitleriä. Isäni oli kertonut heidän elämästään Berliinissä ne hajanaiset tiedot, jotka hänelle oli selvinnyt. Isoisä oli pitänyt jopa lukupiiriä Hitlerin kirjasta Taisteluni.

Lomake yllä: Gerhard Eduard Baerin puoluejäsenkirjaa ei ole tallella, mutta historianarkiston asiakirja paljastaa, että hän liittyi natseihin vuonna 1932. Puolue päivitti tilastojaan vuonna 1939. Baer on täyttänyt lomakkeeseen henkilötietojaan.
Lomake yllä: Gerhard Eduard Baerin puoluejäsenkirjaa ei ole tallella, mutta historianarkiston asiakirja paljastaa, että hän liittyi natseihin vuonna 1932. Puolue päivitti tilastojaan vuonna 1939. Baer on täyttänyt lomakkeeseen henkilötietojaan.

Saksan historianarkisto, Das Bundesarchiv, on matalien punatiilirakennusten kampus Etelä-Berliinissä. Siellä on kilometreittäin dokumentteja, myös natsipuolue NSDAP:n arkistot.

Hämmentävää: isoisästä löytyy tietoja. Hän oli kuin olikin puolueen jäsen.

"Isoisäsi liittyi jo varhain, ennen suuria massoja. Hänen jäsennumeronsa näkyy olevan 865974. Todellinen jäsenvyöry alkoi vasta vuonna 1933", tietokirjailija ja toimittaja Sven Felix Kellerhoff kertoo.

Berliinin johtaviin natsiajan tuntijoihin kuuluva Kellerhoff tutkii isoisän papereita kanssani.

Kaikkiaan natsipuolueeseen NSDAP:hen liittyi 9–10 miljoonaa saksalaista, käytännössä joka kolmas aikuinen mies. Harvat naiset kuuluivat puolueeseen, ei isoäitikään.

"Isoisäsi ei kuulunut SS:ään eikä SA:han, joten ei hän pahimpien joukossa ollut", Kellerhoff sanoo. SS oli puolueen eliittisiipi, joka organisoi juutalaisten joukkomurhan. SA taas oli natsien puolisotilaallinen, terroria kylvänyt järjestö.

Isoisä toimi kuitenkin natsien vapaaehtoisena puoluevirkailijana nimikkeellä Politischer Leiter, poliittinen johtaja.

Töissä diplomi-insinööri Baer oli Berliinin sähköyhtiössä Bewagissa. Työpaikallaan hän johti natsien ammattiliiton enintään 50 hengen ryhmää, Blockia, ja asuinalueellaan solua, parinsadan jäsenen Zelleä.

Isoisällä oli puolueen univormu: mustat saappaat, vaaleanruskeat virkahousut, vaaleanruskea paita, vaaleanruskea pikkutakki, virkahattu, vyö. Oliko hänellä myös punainen hihanauha, jossa oli hakaristi?

"Totta kai. Sellainen oli kiinnitetty neulalla tai ommeltu hihaan", Kellerhoff sanoo.

En tiedä, olivatko isovanhempani Hitlerin valtaannousun päivänä Berliinissä. Luultavasti eivät, sillä isoisä oli välillä töissä pikkupaikkakunnalla Pohjois-Saksassa voimajohtojen asennustöissä.

Saksa oli syöksynyt vuoden 1929 maailman talouskriisin myötä syvään kriisiin, ja työpaikoilla jaettiin potkuja. Yksin Berliinissä oli 580 000 työtöntä; melkoinen osuus 4,3 miljoonan asukkaan kaupungissa.

Isoisä oli pahimmat lamavuodet pätkätöissä. Palkka jäi välillä saamatta, isoäiti kirjoittaa ystävättärelleen huolissaan vuonna 1930. Mielialoja painoivat lisäksi ensimmäisen maailmansodan jäljet. Saksalaiset kokivat maksavansa kohtuuttomasti ja epäoikeudenmukaisesti sotakorvauksia. Sodan raajarikkoja oli kerjäämässä kaduilla.

Sukulaisten kertoman mukaan Gerhard marisi sisarelleen, että Ortrud kutsuu kaikki Berliinin kerjäläiset heille kotiin. Gerhard oli vitsaillut joutuvansa pian elättämään heidät kaikki.

Vuoden 1923 hyperinflaatio oli myös köyhdyttänyt saksalaisia vakavasti. Gerhard opiskeli siihen aikaan Hannoverissa, Ortrud asui vielä Riiassa. Eräässä kirjeessä Gerhard muistelee, kuinka koko opiskeluaika meni nälän kurniessa vatsassa.

Valtakunnanpolitiikka oli levottomien aikojen tähden vuoristorataa: Hitler oli virkaan astuessaan 14. valtakunnankansleri 12 vuodessa.

Saksan ja koko maailman kohtalonpäivänä, 30. tammikuuta 1933, SA marssi soihtukulkueena Brandenburgin portin läpi. Ikkunastaan tapahtumaa seurannut Preussin taideakatemian puheenjohtaja Max Liebermann sanoi: "En voi ahmia niin paljon kuin haluaisin oksentaa."

Alamy
Valtava joukko nuoria innokkaita ihailijoita tungeksi Adolf Hitlerin ympärillä vuonna 1933.
Valtava joukko nuoria innokkaita ihailijoita tungeksi Adolf Hitlerin ympärillä vuonna 1933.

Isoisällä oli univormulleen käyttöä myöhemmin. Hän osallistui puoluekokoukseen Nürnbergissä syksyllä 1934. Sinne ei päässyt kuka tahansa.

"Puoluekokoukset olivat palkintomatkoja, suuria kunnianosoituksia ahkerille jäsenille", Kellerhoff selittää.

Gerhardin ja Ortrudin kirjeitä on säilynyt perheessä tuolta ajalta yli 50. Syyskuun 13:ntena 1934 Gerhard kirjoittaa tädeilleen:

"Puoluekokous oli hyvin hieno, mutta myös rasittava. Olin paljon töissä, näin Hitlerin kuten myös valtakunnanjohtajat ja Gau-johtajat [aluejohtajat] usein, ja viiden tunnin ajan marssi SA ja muut ohitseni. Teki valtavan vaikutuksen se, kuinka täällä Nürnbergissä keskiaika ja uusi aika yhdentyvät ilman riitasointuja, seisovat vieri vieressä, koska yhdessä ne ovat yhtä ja samaa: ne ovat kumpikin saksalaista. – – Teki niin hyvää saada taas voimia usein niin epäkiitolliseen poliittiseen työhön."

Teksti on niin ylevää, että ellei tietäisi, mihin natsismi johti, tekisi mieli kysyä: pilaileeko hän?

Isoäitikin oli aktiivisesti mukana. Helmikuussa 1938 Ortrud kirjoittaa miehensä tädeille: "Rakkaat tädit! – – Jopa lauantai-iltana meillä oli puolueen kunniailta, johon kaikki työntekijät osallistuivat. – – Sunnuntaina kuuntelimme ilolla Führerin puheen."

Natsien "hyväntekeväisyysjärjestössä" NSV:ssa Ortrud ilmeisesti keräsi toiminnalle rahaa erilaisten myyntikampanjoiden avulla. "Minun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä myymään kaasunaamareita. 58 kappaletta olen jo [myynyt]", hän kertoo samassa kirjeessä.

Isovanhemmat palasivat Berliiniin parahiksi, kun Hitler syksyllä 1933 hajotti parlamentin.

Ensimmäisenä vuonnaan natsit kielsivät muut puolueet, murskasivat ammattiliitot, lakkauttivat perusoikeudet, pystyttivät ensimmäiset keskitysleirit ja perustivat sisäministeriöön rotuhygienian osaston. Vuonna 1933 he kielsivät valtion virassa olevia menemästä naimisiin muiden kuin "arjalaisen" kanssa. Vuoden lopussa he epäsivät juutalaisilta oikeuden opiskella yliopistoissa.

Entä Gerhard ja Ortrud? He kulkivat arkiaskareissaan, touhusivat iltaisin puoluetapahtumissa, Gerhard ruskeassa univormussaan ja hakaristi hihassaan. Varmaan he välttelivät juutalaisten kauppoja, joita vastaan oli alkanut boikotti natsivallan ensimmäisenä keväänä.

Ehkä he jopa todistivat jossain päin Berliiniä puolueväkeä tai SA:ta hakkaamassa juutalaisia keskellä kirkasta päivää, kuten oli alkanut tapahtua helmikuussa 1933.

Oliko pastorinpoika Baer mukana?

Sukulaiset ja tuttavat eivät tunteneet isoisää räyhääjänä, eikä hänen natsiunivormuunsa kuulunut pistoolia, vaikka ne olivat yleisiä siihen aikaan.

Eräässä kirjeessä Gerhard ennemminkin valittaa, että kaikki puolueessa eivät osaa käyttäytyä.

Isovanhempia ajoi natsismiin luultavasti ennen kaikkea kommunismin pelko, mitä Hitler käytti hyväkseen. Isovanhempieni kokemukset kommunisteista olivat karut: Venäjän vallankumoukselliset murhasivat Ortrudin isän ja lähettivät Gerhardin isän Siperiaan.

Isovanhempieni kirjeiden joukosta löytyy vain yksi antisemitistinen huomautus:

"[Itävallan liittokansleri] Schuschnigg riistää Itävallan kansaa. Siksi hän vastustaa [Itävallan] liittämistä [Saksaan]. Samat ajatukset on juutalaisilla, ja kummatkin antavat ranskalaisten tukea itseään", Gerhard kirjoittaa vuonna 1938.

Tätini tiesi kuitenkin, ettei Ortrud pitänyt juutalaisista. Kerran hän perusteli sitä lapsuudenaikaisilla käsityksillään "köyhiä riistävistä juutalaisista panttilainaajista" Baltiassa.

Eikä kukaan voinut olla natsi hyväksymättä vähintään hiljaisesti juutalaisvainoa.

Siitä ja Weimarin tasavallan luhistumisesta natsidiktatuurin alle papinpoika ja opettajantytär vaikenevat kirjeissään. Se tuntuu uskomattomalta. Kuinka tavalliset, hyvää tarkoittavat ihmiset saattoivat hyväksyä avoimen, brutaalin rasismin?

Siksi, että natsismi ei edustanut saksalaisten enemmistölle pahaa vaan hyvää. Ja se tarjosi vieläpä sellaista hyvää, mitä yksikään muu poliittinen voima ei ollut aiemmin tarjonnut, vastaa toinen natsiajan tutkija Götz Aly.

Historioitsija Aly on kirjoittanut yhden viime vuosien huomiota herättäneimmistä, natsiaikaa selittävistä kirjoista. Kirjan nimi on Hitlers Volksstaat (Hitlerin kansankoti).

"NSDAP oli ensimmäinen suuri kansanpuolue Saksassa, sen kaltaista integraatiovoimaa ei ollut aiemmin ollut. Se yhdisti kansaa, vahvisti itsetuntoa, tarjosi hyvinvointia", Aly selittää.

Hitlerin vuosina 1925–26 kirjoittamasta Mein Kampfista selviää hänen päämääränsä: valloittaa elintilaa saksalaisille idästä ja tuhota juutalaiset. Alyn mukaan kirja käsittelee kuitenkin paljon myös talousasioita. Sitä saattoi siis lukea Saksan uudistusteoksena ja sivuuttaa juutalaisten tuhoamiseen liittyvät osat hulluina fantasioina.

Natsit ostivat käytännössä hyväksynnän kansalta hyvinvointivaltiotoimillaan. He lopettivat työttömyyden julkisilla töillä, kuten rakennuttamalla moottoriteitä. He alkoivat jakaa lapsilisää ja maataloustukia, laittoivat katuliikenteen järjestykseen ja rikollisuuden kuriin.

"He pystyttivät hyvinvointiyhteiskuntansa velkarahalla."

Myöhemmin rahoitus järjestyi vallattujen alueiden tuotannon, murhattujen ihmisten omaisuuden ja pakkotyövoiman voimin, Aly sanoo.

Bettmann Corbis
Sotilaat kuuntelivat Adolf Hitlerin puhetta Nürnbergin puoluekokouksessa vuonna 1934. Paikalla oli myös Gerhard Eduard Baer.
Sotilaat kuuntelivat Adolf Hitlerin puhetta Nürnbergin puoluekokouksessa vuonna 1934. Paikalla oli myös Gerhard Eduard Baer.

Natsien valtaannousu palkitsi myös Gerhardin ja Ortrudin: Gerhard sai ensimmäisen pysyvän työpaikkansa elokuussa 1933.

Natsit osasivat myös paikata saksalaisten heikkoa omakuvaa, johon sotakorvaukset olivat lisänneet katkerat juovat. Saksalaiset eivät Alyn mukaan oikein tienneet siihen aikaan, keitä he olivat ja mihin kuuluivat. Saksan kansa oli perin nuori luomus, vasta vuodelta 1871.

"Omakuvaan kuului, että joku muu oli aina syyllinen: ulkomainen pääoma, juutalaiset pankkiirit, venäläiset bolševikit, Lontoon pörssi. . ."

Baerin perheen kotialbumi
Ortrudin sisko Karin Schnee (vas.), heidän äitinsä Else Döllen (toinen vas.) ja tämän mies Reimar Döllen (oik.) eivät intoilleet natseista, mutta asettuivat kuvattaviksi Hitlerin kuvan alle joulukuussa 1939.
Ortrudin sisko Karin Schnee (vas.), heidän äitinsä Else Döllen (toinen vas.) ja tämän mies Reimar Döllen (oik.) eivät intoilleet natseista, mutta asettuivat kuvattaviksi Hitlerin kuvan alle joulukuussa 1939.

"Natsit eivät sanoneet, että kaikki muut ovat pahoja, vaan että saksalaiset ovat kaikkein upeimpia. Ajatus kuulumisesta yli-ihmisten rotuun tuo köyhät ja rikkaat yhteen. Se puri."

Mutta miksi isovanhemmat eivät huudahtaneet edes, kuinka epäoikeudenmukaista oli, etteivät juutalaiset enää saaneet opiskella? Sellaisiakin saksalaisia oli.

Isoisä vastaa kysymykseen kirjeessään, Aly huomauttaa.

"Tavallisten ihmisten mielestä juutalaiset riistivät. Juutalaisvastaisuus oli pitkälti kytköksissä kateuteen."

Saksan juutalaiset olivat keskimäärin paljon paremmin koulutettuja ja parempituloisia kuin muu kansa, Aly selittää.

Antisemitismi sitä paitsi rehotti ympäri Eurooppaa siihen aikaan. "Eivät pelkästään natsit olleet antisemiittejä, vaan heitä oli myös kommunistien riveissä."

Hulton-Deutsch Collection Corbis
Natsit aloittivat boikotin juutalaisten kauppoja vastaan keväällä 1933.
Natsit aloittivat boikotin juutalaisten kauppoja vastaan keväällä 1933.

Edessä on vaikein. Tiesivätkö isovanhemmat juutalaisten kansanmurhasta? Entä mitä isoisä teki sodan aikana? Tähän saakka olen vältellyt tarkan vastauksen selvittämistä. En kai ole ollut valmis.

"Jokainen, joka halusi, sai tietää holokaustista. Mutta silmänsä saattoi myös pitää kiinni. Eihän meidänkään tarvitse tarkkaan tietää Syyrian tapahtumista, ellemme halua", Aly sanoo.

Hän antaa toisenkin esimerkin: "Me tiedämme, kuinka vaatteet Bangladeshissa ommellaan. Siellä voi ompelimon tulipalossa kuolla 500 ihmistä, mutta kun menemme vaateostoksille, emme halua tietää siitä."

Selvää Alyn mukaan on se, että itärintamalla taistelleet eivät voineet välttyä kuulemasta kansanmurhasta.

Kellerhoff puolestaan huomauttaa, että Berliinissä kolme neljästä keskitysleiriin viedystä juutalaisesta pakotettiin kulkemaan jalan kaupungin halki keräilyasemille. Heidän kyyditsemisensä alkoi lokakuussa 1941.

Isoäiti liikkui niihin aikoihin kaupungilla parivuotiaan isäni ja pienen vauvan, tätini, kanssa. Mitä hän ajatteli, kun vastaan käveli ihminen, jonka rinnassa oli keltainen tähti?

Entä sen jälkeen, kun keltaiset tähdet hävisivät?

"Monella omat huolet täyttivät elämän. Mies saattoi olla sodassa, ja piti yksin huolehtia lapsista", Aly sanoo.

Baerin perheen kotialbumi
Gerhard ja Ortrud Baer lastensa Gerhard Alfredin ja Giselan kanssa retkellä nykyisessä Poznanissa Puolassa. He kävivät tapaamassa Ortrudin äitiä ja siskoa helmikuussa 1944, kun Gerhard oli lomalla. Pariskunta näyttää sodan kovettamalta.
Gerhard ja Ortrud Baer lastensa Gerhard Alfredin ja Giselan kanssa retkellä nykyisessä Poznanissa Puolassa. He kävivät tapaamassa Ortrudin äitiä ja siskoa helmikuussa 1944, kun Gerhard oli lomalla. Pariskunta näyttää sodan kovettamalta.

Isoisä komennettiin armeijaan jo elokuussa 1939. Hän oli Luftwaffen viestijoukoissa. Norjasta Sisiliaan, Ranskasta Kaukasukselle hän oli mukana vetämässä kaapeleita ja pystyttämässä radio- ja puhelinmastoja.

Nuorena luulin, että joukkomurhan toteuttivat vain SS ja SA, eivät Wehrmachtin sotilaat, jollainen isoisä siis oli. Historiantutkimus on sittemmin korjannut käsitystä. Joukkomurhiin osallistui 500 000 henkeä kaikista mahdollisista organisaatioista: SS:stä, SA:sta, Wehrmachtista, jopa rakennus- ja metsähallinnosta.

Neuvostoliiton alueen juutalaiset murhattiin etupäässä ampumalla. Ani harva murhiin värvätty tiesi etukäteen, mitä edessä oli, Konrad Kwiet kirjoittaa kirjassa Enzyklopädie des Nationalsozialismus.

Isoisä on täyttänyt vuonna 1942 hakemuksen jotain tehtävää varten, selviää historianarkistosta. Hakemuksessa on Aufbaustab R:n leima. Se oli Kellerhoffin mukaan esikunta, joka organisoi nykyisen Valko-Venäjän vallattujen alueiden "saksalaistamisen".

"Siihen kuului, että alkuperäisasukkaat häädettiin, otettiin pakkotyöhön tai murhattiin. Mutta siihen kuului muutakin, kuten infrastruktuurin rakentamista ja karttojen piirtämistä", Kellerhoff selittää.

Jää auki, oliko isoisä esikunnassa.

"Aufbaustab R:ssä isoisäsi olisi voinut tehdä rikoksia, murhata tai osallistua niiden järjestämiseen, tai hänet on haluttu siirtää sinne hänen insinööritaitojensa, voimajohto-osaamisensa tähden. Hän olisi voinut olla siellä myös venäjäntulkkina."

Isoisän viimeiset kirjeet sodasta Italiasta talvelta 1945 ovat kouristuksenomaista, mieletöntä fanfaaria Endsiegille, Hitlerin lopulliselle voitolle. Hänen maailmansa on syöksynyt päälaelleen, moraalinen kompassi kieppuu tolkkua vailla.

Näin hän kirjoittaa 26. tammikuuta 1945, päivää ennen Auschwitzin keskitysleirin vapauttamista: "Ellen olisi kivenkovaa vakuuttunut voitostamme, voisin tuskin näin rauhallisesti pohtia etäisiä asioita, kun on aikaa. Mutta uskon hyvän voittoon ja ajattelen päivittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan puolella? Voiko silloin enää ajatella luovuttavansa tai häviävänsä? Jos luovutamme, emme petä vain itseämme, vaan paljon enemmän. Meidän syyllisyyttämme ei voitaisi antaa anteeksi vuosisatoihin. Mutta me emme luovuta, vaan me voitamme!"

Bettmann Corbis
Tytöt odottivat Hitleriä Berliinin Wilhelmplatzilla vuonna 1938.
Tytöt odottivat Hitleriä Berliinin Wilhelmplatzilla vuonna 1938.

Luen lauseet uudestaan ja uudestaan, yritän käsittää. En voi.

Takertuminen Hitlerin voittoon on Kellerhoffin mukaan psykologisesti ymmärrettävää.

"He tarrautuivat siihen, vaikka Stalingradin [1942-43] jälkeen he ymmärsivät, että peli on pelattu. He jatkoivat uskomistaan, he eivät pystyneet muuhun. Ja pitää muistaa, että propaganda oli massiivista."

Kellerhoff huomauttaa myös, että rintamalta kotiin lähetetyissä kirjeissä olisi ollut hengenvaarallista epäillä voittoa sensuurin tähden. "Isoisäsi on ehkä myös yrittänyt tukea vaimoaan psyykkisesti."

Ortrud olikin varmaan romahtamaisillaan. Hänet ja lapset oli evakuoitu marraskuussa 1943 Berliinistä Oderjoen itäpuolelle. Siellä lapset rukoilivat kuuliaisesti iltaisin: "Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Beschütze unseren Führer Adolf Hitler (Rakas Jumala, kiitos tästä mukavasta päivästä. Varjele johtajaamme Adolf Hitleriä)."

Siellä Ortrud odotti lopullista voittoa vielä helmikuussa 1945, kun puna-armeija vyöryi kohti vain parinkymmenen kilometrin päässä. Sen edellä kulkivat myrskyn lailla idästä länteen pakenevien tarinat venäläisten kauheasta kostosta Saksan siviileille.

Isoisä kaatui Pohjois-Italiassa huhtikuun lopussa 1945, yksitoista päivää ennen sodan päättymistä. Hän oli kuollessaan minun ikäiseni, 43-vuotias. Hänet ampui italialainen partisaani.

Kun isäni oli nuori opiskelija Göttingenissä 1960-luvulla, hän törmäsi isänsä yksikön lääkäriin. Mies kertoi yliluutnantti Baerin olleen niin pidetty, että hänen kuolemansa sai porukan raivostumaan. Miehen kertoman mukaan toverit ampuivat sen jälkeen summittaisesti oviin ja ikkunoihin ajaessaan italialaisen kylän läpi.

Ortrud liittyi lapsineen pakolaisletkaan viimeisten joukossa ja pääsi venäläisten jaloista länsiliittoutuneiden valtaamaan Saksaan. Siellä hän kasvatti lapsensa.

Isäni päätyi Suomeen 1960-luvun lopussa suomalaisen äitini perässä. Niin Suomesta tuli minun kotimaani.

Sodan jälkeen Grossmama kertoi tädilleni, että Gerhard olisi pelastanut työpaikallaan juutalaisia hankkimalla heille väärennetyt paperit. Ei se oikein sovi kuvaan ihmisestä, joka lukee Mein Kampfia kuin Raamattua.

"Oli aika tyypillistä sille sukupolvelle keksiä sellaista lööperiä. Niin ihmiset toimivat, he haluavat nähdä puolisonsa hyvänä, eivät pahana", Kellerhoff pohtii.

Näimme Grossmamaa noin kerran vuodessa, mutta sen enempää hän ei puhunut juutalaisista eikä natsismista lastensa tai lastenlastensa kanssa. Sama vaikenemisen kulttuuri vallitsi miljoonissa saksalaiskodeissa.

Isäni ja tätini ovat puhuneet avoimesti perheen historiasta. Mutta lasten osa ei ole kivuton: kunnolla ei voi surra omaa isättömyyttään eikä vanhempiensa tekoja, koska suru kuuluu niille miljoonille uhreille, joiksi syyllisten lapsia ei pitkään aikaan laskettu.

Viimeiset vuotensa Ortrud eli vanhainkodissa ja kärsi dementiasta. Eräs vanhainkodin hoitajista kertoi, että kun tumma, siirtolaistaustainen vanhustenhoitaja kerran kulki ohi, isoäiti tokaisi: "Ja minä kun luulin, että me kaasutimme heidät kaikki."

Grossmama kuoli 83-vuotiaana vuonna 1989, päivää ennen Berliinin muurin murtumista.

Kalle Koponen
Toimittaja Katarina Baer omien lastensa kanssa isoisänsä haudalla Costermanossa Pohjois-Italiassa vuonna 2011.
Toimittaja Katarina Baer omien lastensa kanssa isoisänsä haudalla Costermanossa Pohjois-Italiassa vuonna 2011.

Keväällä 2011 käyn isoisän haudalla. Hän lepää saksalaisella sotilashautausmaalla Costermanossa Gardajärven tuntumassa. Kauniissa lehdossa on 22 000 hautaa.

Kyyneleet nousevat kaikkien puolesta, kaikesta.

80 vuotta ei ole kovin pitkä aika. Kuinka paljon me ihmiset olemme muuttuneet? Tiedämme tänä päivänä paljon enemmän, mutta pohjimmiltamme olemme samanlaisia: rakastavia ja hyväntahtoisia, katkeria ja pahansuovia, ja enimmäkseen helppojen ratkaisujen perässä.

Ja taas muukalaisvastaisuus Euroopassa on nousussa. Auschwitzista selviytynyt kirjailija Imre Kertész kirjoitti vain muutama viikko sitten El Pais -lehdessä, että äärioikeisto Unkarissa haikailee aikaa, jolloin Unkari liittoutui natsi-Saksan kanssa.

Hautausmaalla on satanut. Pienet lapseni löytävät käytäviltä etanoita, ne ovat ihmeellisiä.

Gerhard Eduard Baerin leposija on lohkossa kymmenen numero 954. Kumpikaan hänen lapsistaan ei ole koskaan käynyt hänen haudallaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat