Kotikoulu on suojelunhaluisten vanhempien valinta

Kotiopetusta ovat Suomessa suosineet uskonnolliset perheet. Nyt siitä ovat alkaneet kiinnostua myös vanhemmat, jotka haluavat suojella lapsiaan liian lyhyeksi jäävältä lapsuudelta.

Sunnuntai
 
Tatu Hiltunen
Kuva: Tatu Hiltunen

Mönkkösten koti Kouvolassa ei juuri erotu sen naapurustosta: se on samanlainen puinen, pastellinvärinen ja yksikerroksinen valmistalo kuin muutkin. Sisällä Jasmin Mönkkönen, 14, pistää olohuoneen cd-soittimeen levyn. Huoneessa alkaa soida Henryk Wieniawskin viulukonsertto, viulistina Jasmin.

Pikkusisko Emma, 10, pyörittää käsissään kuutionmuotoista kelloa, johon hänen äitinsä ajastaa itseopiskeluhetkiä. "Tällä voi vähän huijata", Emma opastaa.

Krogiusten tilavaan rivitaloasuntoon Espooseen vie maalaismainen hiekkatie. Joku lähitaloista on Sauli Niinistön arkikoti, mutta sen erottaa vain ajoittain eteen pysäköidyistä mustista autoista.

Krogiuksilla vallitsee viisilapsiselle musiikkiperheelle tyypillinen luova kaaos: pyykit ovat unohtuneet koriin terassille, ulkoseinän maalaaminen on jäänyt vähän kesken, olohuoneen ikkunaan on lentänyt vahingossa valkoisia maalipisaroita. Julia, 10, esittelee vieraille Emilia-nimistä gerbiiliä. Sitten hän istahtaa pianon ääreen ja soittaa muutaman minuutin. Pian hän hyppii jo takapihan trampoliinilla sisarustensa kanssa.

Tänään ei tarvitse olla erityisen ahkera, ulkonahan on vielä kesä.

Furujen moderni espoolaiskoti seinän kokoisine ikkunoineen tuo mieleen asuntomessujen toivetalon. Pitkät vaaleat hiukset viistävät maata, kun Rebekka, 10, hyppää seisomaan käsilleen pihakalliolla. Hän on cheerleader, kuten kaksi muuta hänen kolmesta siskostaan.

Jasmin, Emma, Julia ja Rebekka elävät erilaisissa kodeissa ja perheissä, mutta heitä yhdistää yksi asia: kukaan heistä ei ole koskaan käynyt koulua.

Mönkköset, Krogiukset ja Furut vaikuttavat tavallisilta suomalaisilta perheiltä.

Kuitenkin he edustavat Suomessa marginaalista ilmiötä. Lapsen opettamisen kotona valitsee vain muutama sata perhettä vuosittain, eikä määrä ole viime vuosina merkittävästi muuttunut.

Mitä suomalaisista kotikouluperheistä tiedetään?

Lukujen lisäksi ei virallisesti juuri mitään. Jos tahtoo opettaa lapsiaan kotona, ilmoitus kotikunnalle riittää. Ja koska kotikoulusta ei ole koitunut erityisiä ongelmia, valtio ei ole kokenut tarvetta tutkia kotiopetuksen valinneita perheitä.

Jos haluaa tutkittua tietoa kotikouluista, on soitettava Norjaan. Siellä Oslon yliopiston kasvatustieteen professori Christian W. Beck on vertaillut amerikkalaista, norjalaista ja suomalaista kotikouluilmiötä.

Beckin mukaan syyt lasten kotiopetukseen eri maissa ovat aika samanlaiset: kriittisyys koulutusjärjestelmää kohtaan, huoli perhearvojen katoamisesta, kulttuurin yksilöllistyminen, vapaudenhalu. . .

Suomessa kotikoulu on ollut perinteisesti uskonnollisten perheiden suosiossa, Beck sanoo. Mutta kotiopetuksesta kiinnostuneiden perheiden profiili on selvästi muuttunut ja muuttuu.

"Uskon, että kotikoulu tulee Suomessakin kasvattamaan suosiotaan keskiluokkaisten kaupunkilaisperheiden keskuudessa. Näin on tapahtunut muuallakin. Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa kyse on uskonnon sijaan amerikkalaisesta unschooling-ajattelusta", Beck kuvailee.

"Tulossa on uusi sukupolvi ja ihan erilaiset kuviot", vahvistaa Kotiopettajien järjestön puheenjohtaja Juhani Paavolainen. Hänen omalle perheelleen kristilliset arvot ovat olleet tärkeitä. Mutta yhdistystä lähestyvät nyt uudenlaiset perheet. Heille tärkeää on ennen kaikkea viettää aikaa perheen kanssa ja suojella jälkikasvua liian lyhyeksi jäävältä lapsuudelta.

Ehkä taustalla on lapsikeskeisen kasvatuksen yleistyminen. Perhepedistä ja kantoliinasta siirrytäänkin seuraavaksi kotiopetukseen.

Jasmin ei sitten mene kouluun.

Sen Heidi ja Pete Mönkkönen sanoivat kaikille jo silloin, kun Jasmin syntyi. Sukulaiset olivat kauhuissaan.

Molemmat vanhemmat olivat opettajia ja kiinnostuneita kokeilevista opetusmetodeista. Niitä Pete jatkaa yhä päivätyössään fysiikan, kemian ja matematiikan opettajana. Hänen vetämästään Tykkimäkifysiikasta oli tv-uutisissakin.

Kotona Jasmin ja Emma ovat saaneet oppia asioita melko vapaasti. Varsinaiseen koulunkäyntiin menee aikaa muutama tunti päivässä, viulunsoittoon ja harrastuksiin vähintään saman verran.

Oppimiseen hyödynnetään lisäksi ne tilanteet, joita tulee vastaan: matkalla viulutunnille saatetaan kuunnella Yle Puhetta, ja ylimääräisen jäätelöannoksen ehtona voi olla matematiikan laskun ratkaisu. Yhdestä viulukilpailusta Jasmin editoi itse videon, ja koko seitsemännen luokan kemian laboratoriotyöt hän teki kolmessa neljässä tunnissa isänsä koulussa vieraillessaan.

Laiskottelusta ei ole kyse, päivät saattavat venyä joskus harrastuksineen ja itseopiskeluineen 12-tuntisiksi.

Mutta eivät Mönkköset ole sen kummemmin prepanneet lapsiaan. Heidi yritti miltei estellä Jasminia oppimasta lukemaan liian aikaisin, sillä hän halusi suojella tätä huonoilta vaikutteilta, kuten iltapäivälehtien lööpeiltä.

Eikä kotikoulussa ole kyse mistään vastalauseesta peruskoulua kohtaan, vaan halusta antaa lapselle yksilöllistä huomiota ja jakaa yhteiset arvot, Mönkköset korostavat.

No mitkä ne arvot sitten ovat?

Mönkkösten omien sanojen mukaan "yleiskristilliset": he eivät kuulu kirkkoon, mutta ovat pyörineet eri seurakuntien porukoissa, luterilaisissakin, sekä Suomessa että asuessaan Intiassa ja Etelä-Afrikassa.

Heidi Mönkkösen mielestä moni vanhempi havahtuu vasta lasten teini-iässä siihen, että tahtoisi lapsen jakavan arvomaailmansa, mutta saakin huomata, että lapsi on oikeastaan kaveriporukan kasvattama.

"Kyllä me halutaan, että lapsilla on tervehenkisiä kavereita."

Mutta eikö maailmasta tule turhan kapea, jos lapsen elämänpiiri on vanhempien tarkasti rajaama?

Heidi Mönkkösestä on myytti, että lapsi valitsisi koskaan arvojaan täysin itse ja vapaasti.

"Kun kymmenvuotiaita on tutkittu, se ryhmä, jonka kanssa he viettävät enemmän kuin kolme neljä tuntia päivässä, on heidän ensisijainen kasvattajansa ja mielipidevaikuttajansa. Se tulee ihan suoraan siitä, kuinka paljon on ajallisesti missäkin vaikutuspiirissä."

Ei Mönkkösistä silti saa tiukkapipoista vaikutelmaa. Tyttöjen välit ovat iloisesta halailusta päätellen läheiset, ja tässä perheessä selvästi nauretaan paljon.

Toistaiseksi Jasmin viettää kuitenkin ehkä keskimääräistä nuorta vähemmän aikaa kavereiden kanssa, vaikka niitä on kertynyt paljon viulupiireistä ja teatteriyhteisö Vivamon raamattukylästä. Etenkin isot ryhmät saattavat välillä väsyttää.

Joskus ne kaverit, joilla ei ole kristillistä taustaa, tuntuvat olevan eri planeetalta, Jasmin myöntää.

"He meikkaavat eri tavalla, ja ulkonäkökysymykset on heille tärkeämpiä. Se tuntuu vähän lapselliselta."

Vaikka tuo oli kyllä yleistys, hän lisää.

Heidi Mönkkösen mukaan lapset ovat saaneet sosiaalisuudestaan vain hyvää palautetta. Ja mitä sitä paitsi on tavallinen koululuokka: parinkymmenen täsmälleen samanikäisen homogeeninen ryhmä.

Samaa sanovat monet muut kotikouluperheet – että eihän koululuokan kaltaisessa ryhmässä olla enää myöhemmin elämässä. Ja että koulun sosiaaliset taidot tarkoittavat helposti sitä, että lapsi oppii selviämään luokassa.

Jasminilla on ystävinä myös aikuisia. Heiltä hän oppii, kun he jakavat kiinnostavia artikkeleita Facebookissa.

Kieltämättä Jasmin vaikuttaa ikäisekseen harvinaisen kypsältä, analyyttiselta ja luontevalta. Eikä hän ole edes pikkuvanha, vaikka jotkut kaverit kuulemma joskus toppuuttelevat: älä yritä aina olla niin aikuinen!

Ehkä kotikoululaisilla on muita parempi itsetunto, Jasmin miettii. "Ei ole sellaista itsensä dissaamista, ja se saatetaan ymmärtää ylpeytenä. Usein koulussa pop on se, joka väheksyy itseään ja ylistää muita."

Jos Heidi ja Pete Mönkkönen saisivat päättää, he tahtoisivat lapsilleen kotikoulun myötä juuri terveen itsetunnon. Ja rohkeutta, tiiviit välit perheeseen ja uskovat puolisot.

Jasmin tietää, mitä hän itse haluaa: viulistiksi.

Kotiopetus on Suomessa niin harvinaista, että voiko se kertoa tästä yhteiskunnasta yhtään mitään?

Voi, uskoo professori Christian W. Beck. Hänen mukaansa kotikoulu on kuin peilikuva koulutuspolitiikan yleiselle kehitykselle.

"Tämä on lempiargumenttini", hän innostuu.

Beckin mielestä kotikoulu on vastareaktio Yhdysvalloissa ja Norjassa tapahtuneeseen kehitykseen, jonka myötä kouluaikaa on pidennetty. Kokonaiskouluajan pidentäminen luokin viihtymättömyyttä, ja kotikoulun suosio kasvaa. Näin tulee käymään myös Suomessa.

Samaan uskoo kotiopettajien yhdistyksen Juhani Paavolainen. Hänestä Suomessakin ajetaan nyt koulussa vietetyn ajan kasvattamista sosiaalisista syistä.

Lasten koulunaloitusikää tahdotaan laskea, jotta heille saataisiin koulupolun alkuun tasa-arvoisemmat eväät. Myös koulupäivästä halutaan pidempi, jotta lapset eivät joutuisi viettämään iltapäiviään yksin.

Lisäksi oppivelvollisuutta halutaan pidentää, jotta nuoret eivät syrjäytyisi.

Paavolainen vetää puhuessaan suuria linjoja: hän yhdistää kotikouluajattelun koko 1900-luvun loppupuolen ihmisoikeusajattelun kehitykseen – sillä kotikoulu on hänelle ihmisoikeuskysymys, ehdottomasti.

"Neuvostoliitto esti aikanaan Suomen YK-hakemuksen käsittelyn, eikä Suomi päässyt ihmisoikeuksien kehitykseen mukaan. Suomessa tuomarit eivät vieläkään oikein tunne ihmisoikeuksia. Me ihan oikeasti kärsitään yhä suomettumisesta!"

Paavolaisen mielestä monessa muussa maassa sävy on erilainen suhteessa vanhempien vakaumuksen kunnioittamiseen.

"Esimerkiksi kristillisten koulujen uskonnonopetuksen on oltava tunnustuksetonta. Onhan se nyt ihan absurdia."

Vaikka Suomen laki turvaa hyvin kotikoulun, Paavolaisen mukaan täälläkin kotiopetukseen kohdistuu uhkia.

Useimmat kunnat eivät anna kotikoululaisille oppikirjoja.

Demareiden puoluekokouksessa läpi meni Tölö Unga Socialisterin aloite, jonka mukaan kotikoulu pitäisi tehdä luvanvaraiseksi.

Ja kuka ties vielä joskus jopa kieltää, pelkää Paavolainen. Hän viittaa työväenpuolueen Forssan ohjelmaan:

"Tavoitteena oli koulupakko ja sitä myötä yhteiskunnallinen muutos."

Helsingin yliopiston dosentti Juha Ahvio on kirjoittanut kärkevästi, että vasemmisto uhkaa yksilönvapautta kiristämällä kotikoulun kontrollia. Niin se haluaa hänen mukaansa varmistaa, ettei kotikoululiikkeestä muodostu todellista vaihtoehtoa "yhä ohjelmallisemmin sekularisoituvalle peruskoululle".

Ahvio vetää kotikoulun vastustamisesta laajan ideologisen kaaren aina Kommunistiseen manifestiin asti: olihan sen viimeinen vaatimus "kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus".

Kotikoulu tuntuukin olevan aika kaukana perinteisestä hyvinvointivaltioajattelusta. Ytimessä on klassinen yhteiskuntafilosofinen kysymys: kasvattaako perhe vai valtio lapset. Kotikouluajattelussa on selvää, että vastaus on ensimmäinen.

Suomalaisesta tällainen tuntuu hieman vieraalta – täällähän on totuttu ajattelemaan, että valtio on tuonut kansalaisille paljon hyvää. Sosiaalisia ongelmia on ratkaistu valtion roolia laajentamalla, vaikka juuri kouluaikaa pidentämällä.

Sen sijaan etenkin amerikkalaisia kotikouluperheitä leimaa epäilevä, jopa vihamielinen suhde valtioon.

Christian W. Beckin mukaan Euroopassa kotiopetuksen valintaan ei kuitenkaan liity oikeistopopulismia, kuten Yhdysvalloissa, vaan asenne on yleensä käytännöllisempi.

Suomessa kriittisyys kohdistuu valtion sijaan useammin koulutusjärjestelmään, jos nyt kovin vahvasti siihenkään.

Espoolainen Heidi Furu istuu talonsa patiolla turkoosissa mekossaan, puoliso Niklas kaataa kuppeihin kahvia. Tytöt Saara ja Rebekka istuvat aikuisten seurana, viisivuotias Ester leikkii naapurin tytön kanssa. Grace, 1,5, harhailee kaiken keskipisteenä kesämekossaan ja kantaa ympäriinsä perheen kärsivällisen oloista kissaa.

Heidi Furu muistaa hyvin päivän, jolloin kertoi ystävilleen harkitsevansa kotikoulua.

"Olimme kavereiden kanssa viettämässä kaupungilla iltaa. He ihan raivostuivat."

Seurasi pitkä väittely. Se ei jäänyt viimeiseksi.

Kaikki lähipiiristä tuntuivat vastustavan ajatusta: vanhemmat, ystävät, sukulaiset.

"Minulle sanottiin esimerkiksi, etten voi alkaa kotiopettajaksi, koska en ole kovin ekologinen."

Puoliso Niklas suhtautui asiaan avoimemmin. Hän lupasi kokeilulle vuoden.

Ja sitten, yllättävän nopeasti, vanhemman lapsen koko ala-aste olikin käyty kotona.

Heidi Furu oli itse aika huono koulussa. Joka lukukauden jälkeen hän on ollut yhtä yllättynyt siitä, että kaikki on sujunut niin hyvin.

"Tästä meidän kotikoulusta voisi sanoa, että unschooling. Ei me juuri olla mitään opetettu, enkä ole kovin paljoa opiskeluun puuttunut. Olen itsekin ihmetellyt, että voiko tämä todella toimia näin, miten tämä on mahdollista."

Enimmäkseen lapset kaivavat kirjat esiin itsenäisesti. Äidiltä kysytään apua tarvittaessa, mutta niskan takana hengittäminen saa lapset ärtymään.

Heidi Furusta kotiopettaminen on ollut ihanaa.

"Kun katson vaikka ikkunasta, kuinka Rebekka menee tuolla luonnonlapsena pitkin kallioita, tuntuu valtavan hyvältä."

Mutta ei kai elämä ole vain kärrynpyöriä kalliolla?

Ei, sillä oppiminen on sujunut hienosti, Furut vakuuttavat. Esimerkiksi Saara, 14, on pärjännyt erinomaisesti tavallisessa koulussa, jossa hän on käynyt nyt seitsemännen luokan.

Kotikoululaisten oppimisen edistymisen seuraaminen vaihtelee kunnittain. Jossain pitää käydä kokeissa, toisissa riittää lyhyt tapaaminen valvovan opettajan kanssa pari kertaa vuodessa. Silloin saatetaan vaikka tutkia oppilaan tekemä portfolio tai selata opintosuunnitelmaa.

Päästötodistus peruskoulusta saatetaan hankkia joko valvovasta koulusta tai kansanopistojen kautta.

Suomessa ei tiedetä lainkaan, kuinka kotiopetetut ovat pärjänneet. Tukena ovat lähinnä amerikkalaistutkimukset, joiden mukaan kotikoululaiset oppivat hyvin. Huippuyliopistotkin haluavat Yhdysvalloissa kotikoululaisia, Furut muistuttavat.

Saara on saanut tavallisessa koulussa kiitosta. Opettajaan teki vaikutuksen erityisesti se, kuinka Saara pystyi organisoimaan haastavan ryhmän tekemään näytelmän: kirjoittamaan vuorosanat, järjestämään puvustukset ja niin edelleen.

Erot tavallista koulua käyneisiin ovat Saarasta lopulta aika pieniä. Hän on ehkä tottunut olemaan muita tyttöjä enemmän myös poikien kaveri.

"Tyttöjen kanssa tulee enemmän draamaa."

Furut korostavat, että kotikoulusta huolimatta heidän perheensä ei ole eristäytynyt, päinvastoin. Heillä on laaja ystäväpiiri, suuressa talossa järjestetään paljon juhlia, kotia pidetään auki ystäville.

Espoossa kasvanut Heidi Furu kertoo oppineensa vuosien varrella puolustamaan valintaansa kauniisti mutta jämäkästi.

Viimeksi luokkakokouksessa joku taas tenttasi häntä aiheesta.

"Tuntui hyvältä, että pystyin sanomaan rauhallisesti, että tämä asia ei kyllä nyt oikeastaan kuulu sinulle."

Miksi kotikoulu herättää niin voimakkaita tunteita?

Päätrendi Suomessa on yhä se, että kotimainen tavallinen peruskoulu on vanhemmista se parhain, muistuttaa kasvatustieteilijä Jaana Poikolainen, joka on tutkinut vanhempien kouluvalintoja.

"Kotikoululaiset toimivat vastoin yleistä normia. Ehkä osa haluaa ravistella tätä peruskouluhypetystä. Kotikoulua pitävät joutuvat todella toimimaan valtavirtaa vastaan", Poikolainen kuvaa.

Ja kun Pisa-koulusta on leivottu uutta Nokiaa, vastavirtaan kulkeminen on erityisen vaikeaa.

Mutta vaikka kotikoulu on marginaalinen ilmiö, se ei Poikolaisesta tarkoita, ettei se olisi kiinnostava.

Hänen mukaansa koulutuspolitiikka vaikuttaa vahvasti siihen, mitä vanhemmat koulutuksesta ajattelevat, vaikka nämä kuvittelisivat muodostaneensa arvonsa itse. Kaupungeissa, joiden kouluissa on erikoistumismahdollisuuksia, vanhemmat myös haluavat niitä.

Etenkin korkeasti koulutetut äidit tahtovat tarjota lapsilleen erityisiä asioita ja ryhmän, jossa on samantyyppistä porukkaa kuin se, mihin he itse kuuluvat.

Toisaalta esimerkiksi Vantaalla, jonka kouluissa ei juuri ole erikoistumismahdollisuuksia, myös vanhemmat kannattavat tasa-arvoista peruskoulua ja vastustavat koulujen ja luokkien välisiä painotuseroja.

Erilaistumispuhe on kuitenkin selvästi lisääntynyt, sanoo Poikolainen.

Ehkä kyse on kuitenkin saman ilmiön, koulutusvalintojen yksilöllistymisen, eri päistä: toisessa ovat lapsen akateemisesta menestyksestä kiinnostuneet eliittikouluja valitsevat vanhemmat, toisessa taas maailmankuvaansa liittyviä arvoja ja lapsen suojelemista korostavat kotiopettajat.

Ne ovat lopulta vain ääripäitä, ainakin vielä – mutta kuvaavat silti omalla tavallaan myös keskitien kasvatuksen muutosta.

Krogiusten kolme nuorinta lasta on kiivennyt puuhun.

Heillä koulu jäi, koska sillä ei tuntunut olevan annettavaa. Esikoinenkin oppi lukemaan jo kolmivuotiaana. Perheen toiseksi vanhin lapsi on käynyt tavallisen koulun, muut ovat olleet enimmäkseen kotona.

Äiti Hanna on Tapiolan kuoron huoltaja. Lapset kulkevat menoissa mukana. Hekin harrastavat musiikkia, ja nuorimmat ovat esiintyneet Kristina från Duvemålassa.

"Musiikki ja kielet vaativat paljon työtä varhain, muun kyllä ehtii myöhemmin. Yleissivistys on tärkeää, mutta nippelitiedon löytää nykyään kännykälläkin."

Hanna Krogius ehti aloittaa aikanaan itse opettajaopinnot, mutta jätti ne kesken. Hänestä opettamisessa on olennaista, että vastaa avoimesti lasten kysymyksiinsä.

"Olen kiinnostunut siitä, miten lapsen äly kehittyy. Olen sitä mieltä, että lapset ovat oikeastaan aika päteviä itsekseen."

On keittiössä silti pulpetti, pelastettu naapurikoulun jätelavalta. Mutta muuten Krogiusten kotiopetus on kaukana koulumaisesta. Kotona on joustavaa: jos kaveri soittaa ja pyytää leikkimään, suunnitelmia voidaan muuttaa.

Puuhun kiipeämiseen jää aikaa, kun ei ole päivästä leijonanosan haukkaavia pitkiä koulupäiviä.

"Viisi, kuusi tuntia tyhjän panttina. Ihan älytöntä koko touhu."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi