Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Sortoa, narsisteja ja tuleva romahdus – näin anarkistit näkevät maailman

Unelmayhteiskunnassa ei olisi valtiota ja ihmiset tekisivät kiltisti yhteistyötä. Mutta miksi sen saavuttamiseksi pitää rikkoa ikkunoita?

Maria Pettersson HS
Benjamin Suomela HS (kuvat)

Anarkistit ovat vähän kuin ruotsalaiset.

Kummallinen ajatus hiipii mieleen A-ryhmän kokouksessa maanantai-iltana Uudessa ylioppilastalossa. A-ryhmä on helsinkiläinen anarkistiryhmä, ja nyt sen jäsenet nauttivat luomulimpparia ja keskustelevat.

Paikalla on kymmenen nuorta aikuista. Kaikilla on farkut, yhdelläkään ei ole irokeesia.

Puheenjohtajaa ei ole, on "fasilitoija" eli keskustelun johdattelija. Puheenvuoroja käytetään hyvässä järjestyksessä, ja jos joku puhuu vahingossa toisen päälle, hän pyytää kauniisti anteeksi. Sitten keskustellaan. Ja keskustellaan. Ollaan kohteliaita ja reiluja. Seksismiä, rasismia tai homofobiaa ei täällä suvaita.

Mistään ei äänestetä, vaan erimielisyyksistä jutellaan niin kauan, että ne ratkeavat. Sitä kutsutaan konsensuspäätöksenteoksi. Ja jos asia ei ratkea, se siirretään seuraavaan kertaan.

Benjamin Suomela / HS
Anarkistit Suvi Auvinen, Klaus Maunuksela, Atte Tamminen ja Antti Rautiainen suunnittelevat seuraavan Ravintolapäivän ohjelmaa.
Anarkistit Suvi Auvinen, Klaus Maunuksela, Atte Tamminen ja Antti Rautiainen suunnittelevat seuraavan Ravintolapäivän ohjelmaa.

Kuten ruotsalaiset, myös anarkistit istuvat paljon kokouksissa. Tai ainakin nämä anarkistit. Suvi Auvisella on tällä viikolla neljä kokousta. Huomenna tapaa Anarkistinen Musta Risti, joka auttaa muiden maiden vankiloissa istuvia aateveljiä ja -siskoja. Sitten kokoontuu YYA-verkosto, joka edistää vallankumousta Venäjällä. Neljännestä kokouksesta Auvinen vaikenee, koska siellä suunnitellaan salaista projektia keväälle.

Mutta mitäs ihmettä tämä nyt on? Eikö täällä riehuta ollenkaan?

Suomalaiset ovat vuoden kuluessa lukeneet anarkisteista paljon uutisia. Viime itsenäisyyspäivänä anarkistit järjestivät Kiakkovierasjuhlat Tampereella, vappuna he marssivat "astaloiden" kera, syyskuussa pysäyttivät HSL:n busseja metrolakon aikana ja viime viikolla seurasivat poliisien mielenosoitusta kommandopipoissaan.

Itsenäisyyspäivänä pitäisi jälleen tapahtua. Väkeä kutsutaan Itäkeskukseen, tapahtumaan nimeltä Luokkaretki lähiöst linnaan.

Tapahtumia on paljon, mutta harva on ymmärtänyt, mitä anarkistit oikein haluavat.

Lyhyesti: tosi monia eri asioita.

Ei pysähdytä nyt aatehistoriaan tai eri suuntauksien ominaispiirteisiin.

Riittää, kun tiedämme, että Suomessa on ainakin anarkosyndikalisteja, ekoanarkisteja, insurrektionalisteja, anarkoindividualisteja, anarkokommunisteja, anarkofeministejä, anarkoprimitivistejä, jopa jokunen anarkokapitalisti ja anarkokristittykin.

Lilli Korhonen / HS
Jotkut anarkistit jakavatja liimaavat tarroja. A-ryhmän teettämä kondomi kehottaa varovaisuuteen.
Jotkut anarkistit jakavat
ja liimaavat tarroja. A-ryhmän teettämä kondomi kehottaa varovaisuuteen.

Se on aika monta alaryhmää, kun ottaa huomioon, että anarkisteja on Suomessa ehkä muutama sata.

Lisäksi jokainen haastateltu anarkisti korostaa puhuvansa vain omasta puolestaan. Se on tärkeää liikkeessä, jolla ei ole johtajia.

A-ryhmäkään ei voi rekisteröityä yhdistykseksi, koska sellaisella pitää lain mukaan olla puheenjohtaja. Se ei anarkisteille käy.

Jotakin yhteistä erilaisten anarkistien ajattelussa kuitenkin on.

Useimmat ovat sitä mieltä, että edustuksellinen demokratia on huono idea. Melkein kaikki haluavat lakkauttaa valtiot, ja useimmat myös kapitalismin.

Hyvä on, kuvitellaan hetki, että valtiot lakkaavat olemasta ja Suomi-nimisessä maassa ennen asuneet ihmiset ryhtyvät elämään anarkismissa. Hallitus on saanut potkut, eduskunta on hajotettu, ministeriöt ja virastot suljettu, valtuustot lakkautettu, ja kaupan päälle olemme vielä luopuneet kapitalismistakin.

Mitä nyt, Suvi Auvinen?

"Ihmiset järjestäytyvät pienempiin yhteisöihin ja alkavat organisoida työtään ja elämistään. Yhteisöt päättävät itse omista asioistaan", Auvinen aloittaa.

Ihmiset kuuluisivat useisiin yhteisöihin, ihan niin kuin nytkin. Olisi asuinyhteisö, vaikkapa yksi kerrostalo, ja työyhteisö, esimerkiksi yhden tehtaan työntekijät. Erona olisi, että talon huollosta tai ylläpidosta ei vastaisi yritys tai kaupunki vaan asukkaat itse. Tehtaassa ei olisi johtajaa vaan työntekijät päättäisivät kaikesta itse. Jos tulisi erimielisyyksiä, niistä keskusteltaisiin.

Kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta oletetaan, että ihmiset oppivat nopeasti ratkaisemaan riitansa sivistyneesti keskustellen. Saisimmeko me palkkaa?

Emme ainakaan rahana, sanoo Auvinen. Jonkinlaisia vaihtoyksiköitä ehkä.

"Yksi työ ei olisi arvokkaampaa kuin toinen. Kaikesta työstä saisi saman verran yksiköitä, joita voi sitten vaihtaa palveluihin tai esineisiin."

Tunnin ohjelmointia voisi siis vaihtaa esimerkiksi tuntiin hierontaa.

Asunto, sähkö, terveydenhuolto, ruoka ja netti tarjottaisiin kaikille.

Kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta oletetaan, että ihmiset innostuvat tekemään oikein paljon töitä, jotta saisivat oikein monta tuntia hierontaa. Miten päätetään, kuka saa olla näyttelijä ja kuka viljelee lanttua?

"Jotkut epäsuositut työt on pakko jakaa. Inhoaisin lantun viljelemistä, mutta tekisin sitä tarvittaessa, vaikka kuukauden vuodessa. Kyllä ihminen ymmärtää, että jos kukaan ei halua kasvattaa ruokaa, niin ruokaa ei ole."

Entäpä jos haluan asua Helsingin ydinkeskustassa, huonekorkeus neljä metriä, talolla ikää vähintään sata vuotta ja lähikauppa Stockan Herkku (mikäli se on vielä olemassa). Onnistuuko?

"Kaikki eivät voi asua siellä, tietenkään. Voidaan miettiä, mikä Helsingin keskustassa on niin kiinnostavaa. Jos se on palvelut, tehdään samoja palveluita muualle."

Jokaiselta siis kykyjensä mukaan ja jokaiselle tarpeidensa mukaan. Mitenkäs tämä nyt eroaa marxismista, jota yritettiin tässä lähellä melko äskettäin? Marxismilla ja anarkismillahan on yhteiset juuret.

Tällä kertaa ei olisi keskusjohtoa, Auvinen selittää. Kun ihmiset ovat vastuussa itsestään, homma voi onnistua. Puolustus hoituu kansanmiliisillä, tuomiovalta on yhteisöllä tai kansankokouksella, ja mikäli koko maailma ei ole siirtynyt anarkismiin, ulkomaankauppaa on käytävä jonkinlaisella valuuttasysteemillä.

Ja jos yhteisöllinen toiminta ei kiinnosta, ketään ei pakoteta.

Nyt kun tiedämme, mitä anarkistit – tai ainakin yksi heistä – haluavat, voidaan katsoa, mitä anarkistit tekevät, jotta ihanneyhteiskunta joskus koittaisi.

Osoittavat mieltä nykyistä systeemiä vastaan, sen me kaikki tiedämme. Mutta Helsingissä tapahtuu paljon muutakin.

Täällä julkaistaan useita anarkistisia lehtiä, esimerkiksi Kapinatyöläistä ja Sytykettä, jonka kanteen on teipattu tulitikku. Anarkistit järjestävät bileitä ja keikkoja, jopa festivaaleja. On elokuvailtoja, lukupiiri ja Häiriöitä-niminen luentosarja. Vankitukikahvilassa kirjoitetaan tukipostia vangeille ympäri maailmaa, kansankeittiö tarjoaa halpaa vegaaniruokaa.

Ravintolapäivänä kapitalistiporvarikin saa vatsansa täyteen anarkistien ruokakojusta, ja kyytipojaksi anarkistista luettavaa.

Anarkistit myös lahjoittavat rahaa, viime aikoina esimerkiksi virolaisen sosiaalikeskuksen lämmitykseen. Sitten on vielä kirjakauppa.

Benjamin Suomela / HS
Lukiolainen Nayarit Calderón ja painotekniikkaa opiskeleva Emmi Kaartinen työskentelevät vapaaehtoisina anarkistien kirjakaupassa.
Lukiolainen Nayarit Calderón ja painotekniikkaa opiskeleva Emmi Kaartinen työskentelevät vapaaehtoisina anarkistien kirjakaupassa.

Mustan kanin kolo sijaitsee Hämeentiellä. Se näyttää tavalliselta pikku divarilta. Hyllyissä on dekkareita, scifiä ja se sama Suomen ja Pohjolan nisäkkäät, joka löytynee maan jokaisesta käytettyjen kirjojen kaupasta.

Emmi Kaartinen, 23, Nayarit Calderón, 18, ja Nik Koistinen, 21, valmistelevat pikkujouluja. He kuuluvat kirjakaupan omistavaan anarkistiyhteisöön ja työskentelevät täällä palkatta päivän viikossa.

Pari hyllyä on omistettu anarkismille. Kirjojen lisäksi tarjolla on mitä eriskummallisimpia pienlehtiä: anarkistista runoutta, sarjakuvaa, katutaidetta ja manifesteja. "Tarkoitus on, että myös ei-anarkistit saisivat täältä tietoa", Kaartinen sanoo.

Hän on ollut kirjakaupassa mukana kolme vuotta. "Kirjakauppa on rakentavaa toimintaa, toisin kuin vaikka pommit", hän jatkaa.

Niin, pommit. Suomessahan niitä ei räjähtele. Mutta miksi anarkistien pitää rikkoa paikkoja ja riehua? Eikö se vähennä anarkismin suosiota ja ole muutenkin typerää ja väärin?

On olemassa joukko anarkisteja, joita kutsutaan insurrektionalisteiksi. He ajattelevat, että yhteiskunnan pitää romahtaa, jotta voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Jouduttaakseen romahdusta he sabotoivat yhteiskuntaa, joissain maissa esimerkiksi räjäyttävät junaraiteita tai katkovat teitä.

Kaikki anarkistit eivät harrasta tai kannata ilkivaltaa ja riehumista.

Suvi Auvinen ei ole insurrektionalisti, mutta hän sanoo, että silloin kun paikkoja rikotaan, se on taktinen valinta.

"Ei ole sattumanvaraista, mitä hajotetaan. Isoihin mielenosoituksiin voi eksyä känniurpoja, jotka haluavat vain riehua. Jos asialla ovat anarkistit, paikkojen hajottamiselle on poliittinen motiivi. Jos esimerkiksi puoluetoimiston ikkuna rikotaan tai poliisiauto poltetaan, kyse on hyökkäyksestä poliittista vihollista vastaan."

Kun Sampo Terhon eurovaalitoimiston ikkunat syyskuussa kivitettiin, anarkistit halusivat siis hyökätä perussuomalaisia vastaan ja vaikeuttaa heidän toimintaansa.

Nyt ollaan jo kaukana ruotsalaistyyppisestä diskuteerauksesta tai minkäänlaisesta demokratiasta.

Eikä vandalismia peitellä, päinvastoin. Usein anarkistit julkaisevat esimerkiksi Takku.net-foorumilla tiedotteen siitä, millaista ilkivaltaa on tehty ja miksi – muuten joku voisi luulla, että ikkuna on hajonnut vahingossa.

Lilli Korhonen / HS
Mustan kanin kolossa myydään anarkistishenkisiä pienlehtiä.
Mustan kanin kolossa myydään anarkistishenkisiä pienlehtiä.

Joskus riehumisessa on kyse solidaarisuudenosoituksesta jonkin maan poliittisille vangeille. Silloin saatetaan vaikkapa maalipommittaa suurlähetystö. Auvinen perustelee paikkojen rikkomista sillä, että anarkisteja on niin vähän. Sabotaasilla he siis saavat kaipaamaansa huomiota.

"Sanoma saadaan suuremmalla todennäköisyydellä kuuluviin, jos samalla hajotetaan jotain."

Ihmisiä anarkistit uhkaavat Auvisen mukaan harvoin. Poliiseja ja natseja tosin heitellään joskus pulloilla tai kivillä, Auvinen myöntää. Useimmat anarkistit pitävät poliiseja vihollisina.

Toisaalta anarkistit eivät ole aina tehneet kaikkea, mistä heitä syytetään.

"Kiakkovierasjuhlissa oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, kuinka naurettavaa pelleilyä se itsenäisyyspäiväpatsastelu ja isänmaallisuusonanointi on", Auvinen sanoo.

"He eivät olleet anarkisteja, mutta halusivat tehdä jotain muuta kuin katsella Saulia kättelemässä. Anarkistit tarjosivat vaihtoehdon ja ihmiset tarttuivat siihen."

Saattaa olla, että jotkut satunnaiset riehujat kutsuivat itseään Kiakkovierasjuhlissa anarkisteiksi. Sitä tapahtuu koko ajan, ja se on anarkisteille hankala paikka.

Useimmat anarkistit nimittäin kannattavat sitä, että ihminen saa itse määritellä itsensä. Jos hän sanoo olevansa anarkisti, ei muilla pitäisi olla nokan koputtamista.

Kaikki itseään anarkisteiksi kutsuvat eivät kuitenkaan ole oikein selvillä siitä, mitä anarkismi tarkoittaa.

Ei siis ihme, jos meille muille on tähän asti jäänyt vähän epäselväksi, mitä anarkistit haluavat.

Kuten Auvinen sen sanoo, "anarkismi tuntuu olevan suosittua sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka on vaan ihan kujalla".

Ekoanarkisti, anarkofeministi, anarkokapitalisti ja anarkokommunisti kertovat, miksi nykyinen Suomi ei kelpaa heille.

Maria Pettersson HS, teksti
Benjamin Suomela HS, kuvat

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat