Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Lihavien salille kehtaa mennä kuka tahansa: Testaa, millainen liikkuja sinä olet

Suomeen tarvitaan liikuntapaikkoja, joihin kehtaavat mennä nekin, jotka eivät ole urheilullisia. Ja se liikkumattomista puhuminen on lopetettava heti. Muuten tavikset jäävät sohvalle.

Anna-Stina Nykänen HS
Outi Pyhäranta HS

Mika Jauhiainen nostaa painoja. Ne ovat pienet.

Jauhiainen sanoo, että hän ei menisi koskaan tavalliselle kuntosalille, koska siellä näkee koko ajan peilien kautta oman kuvansa. Ja muut rupeavat tuijottamaan.

Miten niin tuijottamaan? No, kun hän tekee puolta kevyemmillä painoilla kuin terve mies.

Ollaan Alfido-salilla Kuopiossa, ja Jauhiaisella on mukanaan pieni poikansa. Tämäkin nostaa isompia painoja kuin isä.

Jauhiaisella on synnynnäinen sydänvika. Kuntosalilla käyminen on hänelle ylläpitävää liikuntaa, ei lihasmassan kasvatusta. Mutta sitähän ulkopuoliset eivät voi tietää. "Katsovat, että tuo ei ole tosissaan, mitä se täällä tekee."

Uimahallissakaan ei ole kiva käydä, kun ihmiset tuijottavat rintakehää halkovia arpia. Puukkoa on käytetty kymmeniä kertoja.

Outi Pyhäranta / HS
Mika Jauhiaisella on sydänvika. Siksi hän nostaa salilla pieniä painoja.
Mika Jauhiaisella on sydänvika. Siksi hän nostaa salilla pieniä painoja.

Onneksi on Alfido, viime keväänä perustettu kuntosali, joka on suunniteltu alkujaan ajatellen ylipainoisia. Täällä ei ole peilejä. Eikä puhuta laihduttamisesta. Siis eräänlainen tule sellaisena kuin olet -sali. Ei ihme, että täällä on alkanut käydä myös mielenterveyskuntoutujia, arkoja ihmisiä, joista osa ei ole harrastanut liikuntaa koskaan.

Tällaisia paikkoja tarvitaan lisää, jos halutaan, että kansa liikkuu enemmän ja pysyy kunnossa.

37-vuotias Jauhiainen ei ole sohvaperuna. Tai niin kuin hän itse sanoo: "En ole mikään kerrostaloasukki." Hän on yksityisyrittäjä, joka ajaa traktoria ja huoltaa veneitä, tekee omakotitalon ja mökin työt ja kalastaa. Mutta kuntoliikuntaa hän ei harrastanut ennen kuin oli pakko. Olkapää ja selkä rupesivat reistaamaan. Jos hän on kaksi päivää poissa salilta, selässä on kuin rautakanki.

Nyt hän haluaa kannustaa muita: edes sydänvika ei estä liikuntaa.

Monille kuntoilun aloittaminen on syystä tai toisesta vaikeaa. Asenteetkin vaikuttavat, omat ja toisten.

Sanavalinnoista jo näkee, että asenteet ovat koventuneet, sanoo liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen Jyväskylän yliopistosta. Vuonna 2007 Helsingin Sanomat käynnisti kampanjan nimeltä läskikapina. Nyt uusi kova sana on liikkumattomuus. Se on yleistynyt terveysvalistuksessa, poliitikkojen puheissa, lehtien pääkirjoituksissa ja mielipidesivuilla. Niissä kannetaan huolta liikkumattomista lapsista, mummoista, työntekijöistä, vaikka kaikkihan liikkuvat edes vähän. Liikkumattomia ihmisiä on vain haudassa, Itkonen sanoo.

Liikkumaton-sana on Itkosen mielestä leimaava. Sillä halutaan lyödä osa porukasta ulos joukosta. Joidenkin mielestä edes kilpaurheilua harrastavat lapset eivät liiku tarpeeksi. Mikä sitten on tarpeeksi?

Kerrotaan perusasiat. Suomessa on tapahtunut paljon hyvää. Elinikä on noussut, ja ihmiset ovat yhä paremmassa kunnossa yhä pidempään. Liikunnan harrastaminen ja liikuntapalveluiden ostaminen on lisääntynyt, muistuttaa erikoissuunnittelija Kati Kauravaara Liikunnan ja terveyden edistämissäätiöstä (Likes).

Kuntokeskuksia on enemmän kuin koskaan, kirjakaupat, lehdet ja netti ovat täynnä liikuntaa, kuntoilua ja hyvinvointia. Ihmiset ostavat erilaisia mittareita, joilla tarkkailevat kehonsa tilaa.

Mitä vielä valitetaan?

Yhä vain liikuntaa on liian vähän eikä aktiivisuus jakaudu tasaisesti. Itsestä huolehtimista korostetaan erityisesti keskiluokassa, Kauravaara sanoo.

Harrastaminen ei riitä pitämään terveenä, koska samaan aikaan liikunta on vähentynyt muuten: Ruumiillinen työ ja työssä liikkuminen vähenee. Samoin arkiliikunta, tosin pyöräilyn määrä on nousussa. Teknologia säästää ihmisvoimia. Kaupungit suunnitellaan niin, että kaupassa pitää käydä autolla. Hotellissa ei ehkä edes ole portaita asiakkaiden käytössä. Päiväkodissa hillitään hyppimistä. Vanhusten hoito on tehokasta suoraan sänkyyn. "Syyt liikunnan vähyyteen eivät aina ole ihmisessä itsessään", Kauravaara sanoo.

Ei ole kyse vain laiskuudesta.

Outi Pyhäranta / HS
Ei kannata jäädä sängynpohjalle, sanoo Ville Karhunen. Janne Sallinen panee hänelle lisää painoja.
Ei kannata jäädä sängynpohjalle, sanoo Ville Karhunen. Janne Sallinen panee hänelle lisää painoja.

Työikäisistä suomalaisista noin puolet saavuttaa kestävyysliikunnan osalta liikuntasuositukset. Jos huomioidaan lisäksi myös lihaskuntoa vahvistava liikunta, tulos on kamala: vain runsas kymmenesosa väestöstä liikkuu suositusten mukaan riittävästi. Suositukset ovat siis niin tiukat, että ne rajaavat valtaosan väestöstä kehnojen kuntoilijoiden puolelle. 20–25 prosenttia väestöstä liikkuu niin vähän, että se katsotaan vakavaksi ongelmaksi. Juuri heidät pitäisi nyt saada motivoitua liikkumaan enemmän. Mutta miten?

Liikuntavalistusta on tehty Suomessa yli sata vuotta. Kuntoliikuntabuumi alkoi 1960-luvulla. Juokse henkesi edestä julisti yksi kampanja. Kaikki Suomessa tietävät jo, että liikunta on terveellistä. Miksi tieto ei johda toimintaan?

Perinteisesti liikunta on ollut urheilujärjestöjen ja terveyden ammattilaisten hallitsemaa aluetta. Urheilujärjestöt ovat hoidelleet niitä, jotka jo aktiivisesti liikkuvat. Terveysväki puuttuu peliin, kun sairaat kaipaavat kuntoutusta.

Tavalliset sohvaperunat ovat olleet väliinputoajia.

Itkonen manaa keskiluokkaista valistuspuhetta, joka tekee liikunnasta monille pakkopullaa. Kauravaara sanoo, että joillekin liikunta on kuin uskonto ja valistus kuin mantra, jota hoetaan. Himoliikkujalla ei ole välttämättä mitään kokemusta elämästä, johon ei kuulu liikunta. Se on huono lähtökohta aloittelijan kannustamiseen.

Kauan meni, ennen kuin hoksattiin, että voitaisiin kysyä vähän liikkuvilta itseltään, miten he kokevat liikunnan. Mikä heitä pidättelee? Sitä ruvettiin selvittämään laajemmin vasta 2000-luvulla. Vähäisen liikunnan ilmiötä tutkivat verkostoituivat Suomessa vuonna 2013.

Havahduttavia kokemuksia on koottu tänä keväänä julkaistuun Itkosen ja Kauravaaran toimittamaan kirjaan Liikunta kansalaisten elämänkulussa (Likes, 2015). Opettajat ja valistajat ovat usein itse lahjakkaita, innokkaita ja osaavia urheilun sisäpiiriläisiä. Se näkyy. Yksi kirjoittajista kuvailee: Olemattoman notkeuden, mitättömän liikuntaharrastuksen ja heikon kestävyyden omaavien ihmisten kohtaaminen, ohjaaminen ja kannustaminen vähittäisiin ja asteittaisiin elintapamuutoksiin on vaikeaa, kun omat elintavat ovat täysin eri planeetalta.

On olemassa myös ihmisiä, joille liikunnan vähäisyys on myönteinen asia.

Kauravaaran väitöskirjatutkimus Mitä sitten, jos ei liikuta? kuvaa ammattikoulua käyviä nuoria miehiä. Heidän arkeensa ei kuulu liikunta. He ajelevat autoilla. Se ei ole kapinaa, vaan heille luonnollista. Ei heidän elämäänsä kuulu myöskään akvarellimaalaus tai lintujenbongaus. Liikunta on samanlainen juttu. Eikä asia hävetä heitä.

Kauravaara näki, että amispojalla on viisi elämän suolaa: hetkessä eläminen, kiireettömyys, vapaa-ajan runsaus, mahdollisimman vähällä pääseminen ja kaverit. Näihin ei sovi organisoitu liikunta, säännölliset treeniajat, hirveä rääkki ja ponnistelu. Autolla ajelu sopii.

Vähän liikkuvia on kaikissa sosiaali- ja ikäluokissa.

Itkosen ja Kauravaaran kirjassa eläkeläismies kertoo, kuinka pururata näkyy ikkunasta, kuntosaleja on lähellä montakin, kotiin on hankittu monitoimilaite ja painoja on kirjahyllyn alla siellä täällä. Ei niitä tule käytettyä.

Miksi? Jokin innostus on täytynyt olla, kun painot on kotiin hankittu. Harrastukset eivät vain jää pysyvästi osaksi elämää. Ne kuihtuvat ja karisevat kuin syksyn lehdet. Kirjan eläkeläismies jaksaa kuitenkin huhkia mökillä tai sienimetsässä.

Liikunta pitäisikin kytkeä asioihin, jotka ihminen kokee merkityksellisiksi, Kauravaara tulkitsee.

Sohvaperunaisuuden syvin olemus tuntuu olevan identiteetissä: Olenko minä ihminen, joka nostelee kotona käsipainoja? Vai olenko sienestäjätyyppiä?

Toisaalta käsitys itsestä voi perustua väärään tulkintaan, Kauravaara sanoo. Vaikka olisi ollut koulun telinevoimistelussa kömpelö, se ei tarkoita, että on kaikessa liikunnassa huono. Jos uskaltaisi, voisi löytää muita lajeja, joista nauttia.

"Välillä voisi pysähtyä valitsemaan uudelleen eikä toimia automaattisesti niin kuin ennenkin tai niin kuin ensimmäiseksi tuntuu hyvältä", Kauravaara neuvoo.

Tässä yhteiskunnassa jokainen joutuu jossain elämän vaiheessa ottamaan omaan liikkumiseensa kantaa, Kauravaara sanoo. Nuorena sen voi vielä unohtaa, mutta joskus se hetki on edessä.

Alfido-salilla stepperiä polkeva 35-vuotias Heidi Jauhiainen harrasti kouluaikana hiihtoa ja lentopalloa. Sitten tulivat poikaystävät, ja vapaa-aikana harrastettiin autolla ajelua ja viinanjuontia. Kun kiloja kertyi, hän ei enää saanut itseään liikkeelle. Ei riittänyt tahdonvoimaa eikä kiinnostusta.

Ensimmäistä lasta odottaessa iski diabetes. Hän päätti muuttaa elämänsä.

"Terveys oli ratkaiseva. Haluan nähdä lasteni kasvavan", hän sanoo.

Jauhiainen on pudottanut painoa kolmen vuoden aikana 45 kiloa, ja vyötäröltä on lähtenyt 50 senttiä. Urheilusta on tullut kuin huume, hän sanoo.

"En olisi voinut kuvitella."

Ennen hän tunsi itsensä kuntosalilla vaivautuneeksi. Alfidossakin hän mietti joistakin laitteista, että miten saa tungettua itsensä niihin. Mutta Alfidossa tsempataan. Hän tuntee olonsa kotoisaksi.

Kerran Jauhiainen seisoi salin ulkopuolella, kun ohi kulki joukko pikkupoikia. "Kato, läskeille oma sali", huusi yksi heistä. Jauhiainen huusi takaisin: "Niin, osa meistä jopa liikkuu." Poika meni noloksi.

Alfido on lihavien sali, mutta sen ideologia on toinen kuin television painonpudotussarjoissa. Täällä ajatellaan, että ihminen voi olla hyväkuntoinen, vaikka olisi ylipainoa. Ja liikunnan ulkonäkökeskeisyyttä vierastetaan, kertoo salin perustaja Janne Sallinen. Hän on liikuntafysiologi ja tehnyt väitöskirjansa ikääntyvien voimaharjoittelusta. Hänen puolisonsa Maare Kauppinen on ravitsemusterapeutti ja tehnyt töitä muun muassa lihavuusleikkauksiin hakeutuvien kanssa.

He pitävät television painonpudotussarjoja haitallisina.

"Suurin pudottaja -kisat on tarkoitettu hyväkuntoisille katsojille. Ylipainoiset eivät niistä rohkaistu", Sallinen sanoo.

Hänestä tällaiset ohjelmat ovat terveyden näkökulmasta älyttömiä eivätkä edistä kansanterveyttä.

"Olen ihan kyllästynyt niihin", Sallinen sanoo. "Yritetään tehdä välillä sitä, mikä toimii! Tärkeintä on ihmisarvo: hyväksytään, kannustetaan, arvostetaan."

Liikuntavalistus on hänestä täynnä sanahelinää ja syyllistämistä. Todellisuudessa ei tehdä mitään ratkaisevaa ongelmien korjaamiseksi.

"Niille, jotka kaikkein eniten hyötyisivät liikunnasta, ei löydy sopivaa paikkaa", hän sanoo.

Niinpä hän perusti salin itse.

Syyllistäjät voisivat ajatella esimerkiksi mielenterveyskuntoutujia. Hehän hyötyisivät liikunnasta valtavasti. Heillä on kuitenkin urheiluun kaikkein korkein kynnys. Sen ylittäminen vaatii paljon motivointia ja ohjausta kädestä pitäen. Eikä syyllistäminen auta yhtään.

Vähän liikkuvalle sopiva paikka on Janne Sallisen mielestä sellainen, johon on kenen tahansa helppo tulla. Ryhmäkokojen on oltava niin pieniä, että jokaista voidaan ohjata yksilönä. Jumpassa riman on oltava sillä tasolla, että muutkin kuin nuoret, kovakuntoiset urheilijat saavat onnistumisen elämyksiä.

Outi Pyhäranta / HS
Kun Kirsi Halla alkoi käydä salilla, hän jaksoi tuskin liikkua. Nyt hän jaksaa kävellä.
Kun Kirsi Halla alkoi käydä salilla, hän jaksoi tuskin liikkua. Nyt hän jaksaa kävellä.

Onhan se hienoa, että esimerkiksi 63-vuotias Marjoriitta Sinikaari on lähtenyt ensimmäistä kertaa elämässään kuntosalille. Hän on liikkunut aina hyvin vähän. 52-vuotias Kirsi Halla liikkui kyllä lapsena, mutta ei sen jälkeen. Painoa tuli niin paljon, että hän pääsi tuskin liikkeelle. Nyt hän jaksaa jo kävellä vähän matkaa.

Molemmat käyvät Alfidossa Suurenmoisten ryhmässä. Se on toteutettu yhdessä Kuopion kaupungin, Mielenterveystuki ry:n, Marttojen ja Itä-Suomen yliopiston kanssa.

Kun mukana on ihmisiä, jotka eivät ole harrastaneet juuri lainkaan liikuntaa, tarvitaan lempeää lähestymistä, sanoo Alfidossa ryhmäliikuntaa vetävä fysioterapeutti Nina Massa. Hän suosii kehon hallintaan liittyviä lajeja kuten joogaa ja pilatesta.

"Ihminen tarvitsee toki lihasvoimaa ja kestävyyttä mutta myös hyväksyvää suhtautumista omaan kehoonsa. Tämä aika on surullisen ankaraa, kaikilta vaaditaan paljon", Massa sanoo.

Hän on työskennellyt aiemmin sairaalassa syömishäiriöisten kanssa.

Helposti kuvitellaan, että vain urheilijat vaativat itseltään paljon. Ei se niin ole. Myös ne, jotka liikkuvat hyvin vähän, voivat olla itseään kohtaan liian ankaria. Ei kehtaa urheilla, kun on niin huono.

"En ole perinteinen personal trainer, joka piiskaa liikuntaan", Massa sanoo.

Hän korostaa iloa ja rentoutta sekä sitä, että oma keho on mielihyvän lähde.

Liikunta voisi olla myös pysähtymisen hetki kiireen keskellä. Monella vain on niin kiire, etteivät he meinaa ehtiä tunnille, Massa sanoo.

Arjen realiteetit on muistettava. Rahakin vaikuttaa valintoihin, sanoo Alfidossa treenaava 56-vuotias Ritva Iivarinen. "Kaikkihan tietävät, että terveyteen täytyy satsata, mutta se on aina silti ylimääräistä menoa." 60 euroa kuntosalikortista on iso summa yksin asuvalle, hän sanoo.

Outi Pyhäranta / HS
Ritva Iivarinen on tyytyväinen, jos jaksaa lähteä rankan työpäivän päälle salille.
Ritva Iivarinen on tyytyväinen, jos jaksaa lähteä rankan työpäivän päälle salille.

Ajankäytössäkin liikunta on usein se ylimääräinen asia.

"Kun oli työ ja viisihenkinen perhe, ei jäänyt aikaa itselle. Ajatus oli, että kun muut työt on tehty, sitten liikkuu. Aina oli muuta tekemistä", Iivarinen sanoo.

Kevyessä konttorityössä virkanainen jämähti. Nyt on pakko liikkua, että jaksaa töissä.

"Työelämä on niin raakaa. Kun pääsen kotiin, en jaksaisi persusta nostaa. Joka kerta se kuitenkin tuntuu helpommalta."

Arjen näytelmään ei välttämättä kuulu liikuntaepisodeja, kirjoitti vähän liikkuvia tutkinut alan pioneeri Esa Rovio, edesmennyt Likesin tutkija. Kotiäidin päivä voi olla aikamoista härdelliä ilman kuntoiluakin, hän totesi.

Liikuntakohtausten kirjoittaminen arjen näytelmään voi vaatia luovuutta.

"Kiire on harvoin todellinen liikunnan este", sanoo pitkän linjan liikuntatutkija Arto Tiihonen. Vain osa pienten lasten äideistä valittaa, etteivät he ehdi harrastaa liikuntaa. Osa liikkuu yhdessä lastensa kanssa. Pienten lasten isäkin voi tinkiä kaveriporukan kanssa pelaamisesta ja pelata lastensa kanssa.

"Jos on tottunut siihen, että harrastaa liikuntaa vain yksin vapaa-ajalla ja jossakin tietyssä paikassa, on riski, että liikunta vähenee, kun tulee perhettä. Tai sitten suhteet perheen sisällä kiristyvät."

Jos ei ehdi liikkua niin kuin ennen, pitäisi miettiä, voiko löytää liikunnalle aikaa jossain toisessa roolissa: lasten tai puolison kanssa, töissä tai työmatkalla. . .

"Mutta eihän se helppoa ole", Tiihonen sanoo.

Säännöllisen liikunnan harrastamisen kannalta todelliset vaaran vuodet ovat iässä 18–35, Esa Rovio totesi tutkimuksissaan.

Riskeinä ovat äkilliset muutokset elämässä, erilaiset houkutukset sekä äitiyden kaltaiset elämäntilanteet, jotka vaativat monimutkaisia valintoja.

Aina kun kaveripiiri, työ, asuinpaikka tai perhetilanne muuttuu, on vaarana, että liikunta jää taka-alalle. Jopa talon rakentaminen on riskitekijä.

Alfidoa vetävä Sallinen sanoo suoraan, että liikuntaa rajoittavista tekijöistä osa on todellisia, osa on tekosyitä. Osa on tilapäisiä syitä, kuten omaishoitajuus.

Sallisen mielestä tekosyitä ovat ajan puute, oma jaksaminen ja usein myös terveys: eivät diabetes tai kivut ja säryt oikeasti estä kuntoilua. Ikäihmisten suosituin liikuntamuoto on kävely, ja sen suurin este on kaatumisen pelko – mutta sitäkin voisi vähentää.

Rahakaan ei ratkaise. Ei ole pakko liikkua maksullisilla paikoilla. Toisaalta: jos elämän perusasiat eivät ole kunnossa ja huolet painavat, jalka ei nouse.

Miksi toisilla liikunta pysyy mukana aina, tapahtui mitä tahansa, ja toisilla ei? Se on hyvä kysymys, Tiihonen sanoo. Eivät kaikki paljon liikkuvat osaa vastata, kun kysyy, miksi he liikkuvat.

Alfidoon tullaan, kun lääkäri käskee.

"Velvollisuus on joskus hyvä asia. Myös velvollisuuden täyttämisestä saa nauttia", Tiihonen sanoo.

Eikä liikunta ole vain nautintoa.

Ei se ole kivaa, sanoo 57-vuotias Pirkko Pihlaja kuntosalilla. "Vastenmielistä kuin vaatekauppaan meno." Hän on entinen pikajuoksija ja jalkapalloilija ja tykkäisi mieluummin juosta lenkkejä luonnossa.

"Mutta miten juokset, kun painoa on 90 kiloa ja on särkenyt polvensa."

Pihlaja ei ole harrastanut liikuntaa 15 vuoteen. Silti urheilijatausta näkyy, kun hän juoksee matolla. Hän tunnistaa sen itsessään yhä: on mukava hengästyä ja tehdä kovaa. Ja ainakin sisko pitää salilla voittaa.

Entisellä urheilijalla lähtötilanne on ihan toinen kuin liikuntaa vieroksuneella.

"Jos on hyviä kokemuksia liikunnasta, voi luottaa siihen, että harjoitus tuottaa tulosta ja kipu muuttuu nautinnoksi", Tiihonen selittää.

Ei kukaan alussa nauti liikunnasta. Eikä kukaan tunne heti, että kuuluu porukkaan. Kokenut liikkuja tietää tämän ja jaksaa jatkaa sen yli.

Ne jotka liikkuvat paljon, saavat siitä monenlaisia myönteisiä kokemuksia, eivät he liiku vain terveyden tai ulkonäön takia, Tiihonen sanoo.

Millainen liikkuja olet?

Liikunnalla voi olla elämässä monia merkityksiä. Mitä enemmän merkityksiä on, sitä paremmin liikuntaa jaksaa jatkaa, sanoo tutkija Arto Tiihonen.

Liikunta voi olla:

 Elämyskokemus: nautit fyysisesti ja psyykkisesti sen tekemisestä.

 Identiteettikokemus: laji sopii persoonaasi ja omaan elämäntyyliisi.

 Osallisuuskokemus: yhteisö on tärkeä, tunnet kuuluvasi kalustoon tai olet osa porukkaa.

 Toimijuuskokemus: et urheile vain itsesi vuoksi, tuet muiden liikkumista.
 
Lisää tietoja: www.miksiliikun.fi

Eikä suoritusten vertailukaan ehkä ole pitemmän päälle olennaista. Urheilussa voi unohtaa minänsä ja toimia vain osana yhteisöä. Eri lajeissa voi myös huomata olevansa ihan eri ihminen, hän sanoo.

Kaiken tämän löytäminen liikunnasta vaatii kuitenkin aikaa, pitkäjänteisyyttä ja suhteellisuudentajua, Tiihonen sanoo.

"Mikään järkisyy ja rationaalinen paine ei saa ihmistä liikkumaan, ellei siihen liity myönteisiä merkityksiä. Kaikki lähtee yksilön omista kokemuksista, ei kansantalouden tarpeista tai kestävyysvajeesta."

Oman kokemuksen kautta oppii eniten, sanoo myös Kati Kauravaara. Kukaan ulkopuolinen ei voi istuttaa liikuntaa osaksi ihmisen elämää.

Pitäisi siis saada hyviä liikuntakokemuksia – niiden huonojen tilalle.

Kenen asia on aktivoida kansalaisia ja järjestää heille hyviä kokemuksia? Onko kaikista tehtävä hyviä liikuntakansalaisia, onko liikunta oikeus vai velvollisuus?

Jos voimavarat kohdistettaisiin kaikkein vähiten liikkuviin, aktiiviset ihmiset ja kilpaurheilijat tuskin sitä hyväksyisivät, sohvaperunoiden hyysäämistä.

Kauravaara tekee parhaillaan selvitystä siitä, miten urheilujärjestöt näkevät oman roolinsa vähän liikkuvien palvelijoina.

Kauravaaran mielestä urheilujärjestöjen vapaaehtoiset tekevät jo nyt paljon kuntoa ja terveyttä edistävää työtä. Kuntojudot ja kuntonyrkkeilyt ovat nykyään ihan tavallisia aikuisten harrastuksia. Niissä käy kuitenkin jo valmiiksi aktiivisia liikkujia, joita ei tarvitse motivoida.

Kauravaaran mielestä se on ihan okei.

"Urheilujärjestöjen resurssit eivät oikein riitä tarjoamaan toimintaa vähän liikkuville. Se vaatii myös toisenlaista osaamista", hän sanoo.

Kentälle tuleekin nyt koko ajan uusia toimijoita. Alfido on siitä yksi esimerkki. Monet vammaisjärjestöt, Martat ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto ovat alkaneet järjestää liikuntaa.

Yhä useammin liikunta löytyy järjestöjen ulkopuolelta – niin kuin lumilautailu aikoinaan. Kuinkahan moni nuori mies on aloittanut treenaamisen rap-artisti Mustan Barbaarin innoittamana: Salil eka, salil vika on hänen hittinsä.

Hannu Itkonen kehuu asunto-osakeyhtiötä, jossa yksi asukas keksi kutsua taloon oman joogaohjaajan. Miten kätevää.

Vähän liikkuvia pitää kohdella tasavertaisina ihmisinä, ja arkiset lähtökohdat täytyy ottaa huomioon. Kun lääkäri työntää terveysasemalla liikuntareseptin mummon kouraan, ollaan hakoteillä, Itkonen sanoo. Hyödyllisempää on huolehtia siitä, että mummo kävelee joka viikko viemään veikkauskupongin.

Ei liikuntaa ole mikään pakko sitoa vanhoihin järjestörakenteisiin ja urheilupaikkoihin. Se voi olla jotain ihan muuta, uudenlaista, persoonallista.

Arto Tiihonen haluaa olla realisti. Maailma ei ehkä muutu, hän varoittelee. Ei kannata jäädä odottamaan sitä päivää, että liikunnan ammattilaiset muuttuvat ja joku tulee tarjoamaan jotain juuri minulle sopivaa.

On helpompaa muuttaa omaa ajatteluaan.

 

Liikunta kansalaisten elämänkulussa: www.likes.fi/julkaisut.


Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat