Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Lopetetaan kouhotus – Suomi tarvitsee nyt tervettä isänmaallisuutta, kirjoittaa Heikki Aittokoski

”Jos Suomi olisi siniristikuvioinen bussi, niin mihin se oikein olisi matkalla? Mahdoton tietää, on niin sumuista. Mutta se on selvä, ettei suuntaa pysty mitenkään arvailemaan irrallaan muusta Euroopasta tai maailmasta.”

Heikki Aittokoski on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja. Virkavapaallaan hän kirjoittaa kirjaa nationalismista.
Heikki Aittokoski on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja. Virkavapaallaan hän kirjoittaa kirjaa nationalismista.

Ihminen päätyy omituisina aikoina omituisiin tilanteisiin, niin kuin lokakuun 3. päivän aamuna, lauantaina ani varhain, Limingan Tupoksen ABC:llä.

Tilanne oli minulle omituinen jo siksi, että kovin harvoin liikun Oulun suunnalla. Jykevä pala isänmaata, lyhyen kasvukauden aluetta, joka kuitenkin vaikuttaa hyvinvoivalta ja huolitellulta perus-Euroopalta, sen mitä nyt bussin ikkunasta saattoi nähdä.

Ja alkoihan sieltä jotain nähdäkin. Aamu sarasti. Kello oli seitsemän hujakoilla. Kahvipaussin paikka.

Ennen kaikkea tilanne oli omituinen siksi, että olin minulle vieraassa seurueessa. Bussilastillinen ihmisiä – kantasuomalaisia kaikki, joukossa paljon perussuomalaisia, myös leijonariipussuomalaisia – oli matkannut läpi yön Tampereelta kohti Torniota. Bussiksi oli sattunut valikoitumaan sellainen, jonka kyljessä komeili iso Suomen lipun kuva.

Tilausajon määränpäänä oli voimakkaan kansallishenkinen, pakolaisvastainen Rajat kiinni -mielenosoitus. Protesti kiinnosti minua, koska yritän kirjoittaa kirjaa nationalismista Euroopassa. Jos joku matkustaa 600 kilometriä yön selässä päästäkseen osoittamaan mieltä, hänen täytyy olla asiansa kanssa tosissaan, tuumasin.

Nationalisti, tosi-isänmaallinen, kiihkokansallinen, kansallismielinen, miten tämän nyt itse kukin haluaa määritellä.

Bussin takapenkeiltä kuului rumaa kielenkäyttöä. ”Mokkakikkelit” mainittiin. Oli lupsakoita ehdotuksia vastaanottokeskusten ympäröimisestä sähköaidoin. Oli muuta avointa rasismia. Terveeseen isänmaallisuuteen ei kuuluisi äidinkielen väärinkäyttö. Yksi miehistä väitti, että ”tilanne tekee rasistin”.

Enin osa bussin matkustajista vaikutti tavallisen oloisilta maanmiehiltä ja -naisilta. Suomen asiakasomistajia, niin kuin me kaikki. Ja jyrkästi sitä mieltä, että rajat kiinni.

Limingan Tupoksen ABC:lle pölähti yhtäkkiä Teuvo Hakkarainen, perussuomalaisten kansanedustaja Viitasaarelta. Tornioon matkalla hänkin, omine kyyteineen.

Tervehdin Hakkaraista kassalla, mutta en pyrkinyt sen enempää juttusille. Olin haastatellut häntä elokuussa perussuomalaisten puoluekokouksessa Turussa. Hakkarainen kertoi tuolloin pitävänsä ”monikulttuurisuushössötystä” pahana uhkana isänmaalle.

Tuntui jotenkin surrealistiselta, ABC:llä. Oliko elämä nyt sellaisessa asennossa, että hengailin samoissa paikoissa Teuvo Hakkaraisen kanssa. Ihminen päätyy omituisina aikoina omituisiin tilanteisiin. Ostin kahvin.

Turun kohtaamisesta oli pitkä aika. Elokuun alussa ei vielä tiedetty, millaisia mittasuhteita pakolaiskriisi lopulta saisi. Että Suomeenkin tulisi syksyn kuluessa kymmeniätuhansia turvapaikanhakijoita. Tämä on ollut hirmuisen monimutkainen syksy, ja lokakuun jälkeen tapahtumien vyöry Euroopassa on vain kiihtynyt.

Suomihan kuuluu Eurooppaan, mikä on muistuttamisen arvoinen ja hyvä asia, koska muuten olisi kovin yksinäistä tällä subarktisella lyhyen kasvukauden vyöhykkeellä. Etenkin tällaisina aikoina, kun historia käy aivan ylikierroksilla, ihmiset myös.

Tupoksen ABC:llä join kahvini Terhi Kiemungin seurassa. Kiemunki, Pirkanmaan perussuomalaisten piirisihteeri, oli Tornioon menevän bussikuljetuksen puuhanainen.

Keskeinen puuhamies oli puolestaan Seikku Kaita, Suomen Sisun Pirkanmaan piiristä. ”Suomen, suomalaisten ja suomalaisuuden tuhoamiselle täytyy saada stoppi”, Kaita oli muotoillut internetissä, kun hän kutsui osallistujia Tornion-kuljetukseen. Suomen Sisu on kansallismieliseksi itsensä määrittelevä järjestö, jota vastustajat pitävät pikemminkin äärioikeistolaisena.

Sisun puheenjohtaja taas on Olli Immonen, oululainen perussuomalaisten kansanedustaja. Suomen kesä 2015 lähti toden teolla kuumenemaan, kun Immonen eräänä heinäkuisena perjantai-iltana julkaisi Facebook-seinällään englanninkielisen päivityksen. Siinä hän kertoi unelmoivansa ”rohkeasta, urheasta kansakunnasta, joka kukistaa tämän monikulttuurisuudeksi kutsutun painajaisen”.

Kiinnitin huomiota, että sana ”kansakunta” esiintyi Immosen lyhyessä päivityksessä kolme kertaa. ”Nämä ovat päiviä, jotka jättävät ikuisesti merkkinsä kansakuntamme tulevaisuuteen.””Taistelemme loppuun saakka kotimaamme ja yhden aidon suomalaisen kansakunnan puolesta.”

Reaktiona Immosen taisteluhuutoon Helsingin Kansalaistorilla järjestettiin pikavauhtia suuri mielenilmaus, rasisminvastainen Meillä on unelma -tapahtuma. Se keräsi valtavan yleisön, ehkä 15 000 henkeä.

Heinäkuun jälkeen olikin jo helle. Kansakunnan poliittinen keskusteluilmapiiri ei ollut aiemminkaan erityisen, miten tämän nyt sanoisi, analyyttinen. Nyt se tuntuu äityneen niin mielettömäksi, että välillä tekisi mieli perua internet.

Suomalaiset huutavat toistensa yli ja ohi, kirkuvat, mekastavat, solvaavat, riehuvat, uhkailevat, eivät kohtaa. En tiedä, onko kansakunta koskaan ollut itsenäisyyden aikana näin kahtiajakautunut. No vuonna 1918 ja sen jälkeen tietysti oli, sisällissotahan oli hirvittävin mahdollinen alku itsenäiselle Suomelle, mikä tosin tuntuu itsenäisyyspäivän juhlapuheissa säännöllisesti jotenkin unohtuvan.

Itsenäisyyspäivänä 2015 Suomi ei ole sentään sisällissodan partaalla, mutta kyllä jakolinjat ovat jyrkkiä. Tämä lienee niitä harvoja asioita, joista voidaan olla samaa mieltä vaikkapa Tupoksen ABC:llä.

”Tämähän on jo kärjistynyt niin, ettei edes kuunnella toista osapuolta”, Terhi Kiemunki sanoi. ”Olen itse yrittänyt, kun minä pidän hulluutena sitä, miten tämä toinen puoli käyttäytyy ja ajattelee, ja välillä tulee mieleen, että ajatteleeko se edes. Olen yrittänyt mennä itseni ulkopuolelle ja joskus olla se, joka on hurmioitunut tästä ihanasta kehityksestä, mutta minä en pysty, minä en näe siinä mitään sellaista hyvää. Ja sitten se, että koko ajan tämä meidän puoli tulee sellaiseksi tuomittavaksi, melkein jopa rikolliseksi, se on minusta karmeata.”

Kuuntelin Terhi Kiemunkia liikennemyymälän kahvilapöydän ääressä. Kuuntelin niin keskittyneesti kuin bussissa huonosti nukutun yön jälkeen pystyin. Terveeseen isänmaallisuuteen kuuluu tietty sivistys, sitähän koko suomalaisen kansakunnan luominen oli, 1800-luvulta lähtien, sivistämistä, kuten nyt vaikka Sakari Topeliuksen Maamme kirjasta käy herttaisen läpinäkyvästi ilmi. Ja sivistykseen kuuluu se, että kuunnellaan, vaikka oltaisiin tyystin eri mieltä.

Kiinnosti tietää, mikä Kiemungin mielestä on isänmaallisuudessa tärkeää.

”Minulle on tärkeintä, että voitaisiin jättää jälkipolville sellainen maa, jossa olisi arvo tällä suomalaisella kulttuurilla ja historialla”, Kiemunki jatkoi. ”Minua jotenkin järkyttää globalisoitumisen hirvittävä tahti, joka jyrää suomalaisuuden. Tämä kansa kun on kuitenkin ollut pieni, vahva, yhtenäinen, kansallismielinen sanan tosi positiivisessa merkityksessä. Tuntuu, että se menettää koko ajan merkitystään. Siitä tulee jopa jotenkin, en nyt sano rikollista, mutta ihmiset arvostavat enemmän kansainvälisyyttä kuin kansallisuutta. Tuntuu välillä jopa, että jotkut häpeävät kansallisuutta, kun täytyy pyrkiä olemaan kansainvälinen.”

Ei Kiemungin ajatuksenjuoksussa ollut mitään epäselvää. Saahan suomalaista Suomea haluta. Saahan maahanmuuton rajoittamista haluta, vaikka täydellistä sulkua.

Samalla tavalla kuin saa haluta rajoittamatonta maahanmuuttoa, niin kuin teatteritieteen professori Tiina Rosenberg, jonka mielestä Suomeen voisi tulla miljoona turvapaikanhakijaa, koska ”metsiä ja kyliä riittää”. Näin hän sanoi lokakuun Kuukausiliitteessä. Ei Rosenbergin ajatuksenjuoksussa ole mitään epäselvää.

Mielipiteenvapaus, demokratia ja niin edelleen.

Siniristikuvioinen bussi jatkoi taivaltaan kohti pohjoista, Torniota, jossa viitisensataa ihmistä vaati rajoja kiinni, osa asiallisesti mieltään osoittaen, osa hyvinkin ruokottomilla ja rasistisilla äänenpainoilla. Siinä kohtaa meni se raja, joka pitäisi panna kiinni.

Rupesin Torniosta palattuani miettimään, että jos kansakunta Suomi olisi siniristikuvioinen bussi, niin mihin se oikein olisi matkalla. Mahdoton tietää, on niin sumuista. Mutta se on selvä, ettei suuntaa pysty mitenkään arvailemaan irrallaan muusta Euroopasta tai maailmasta.

Ei ole mikään valintakysymys, haluaako kansakunta olla kansainvälinen. Talous on kansainvälinen, ilmasto on kansainvälinen, kriisit ovat kansainvälisiä, kansainvaellukset ovat luontojaan kansainvälisiä.

Ratkaisut ovat kansainvälisiä, mitä äkkiseltään ei huomaa, siksi kerkeästi kansallisvaltiot Euroopassa ovat alkaneet pystyttää rajoilleen aitoja. Jos piikkilangan kokonaiskulutuksesta olisi eurooppalainen indeksi, sitä ei olisi kiva seurailla.

Kansainvälinen oli myös ääri-islamististen terroristien operaatio, hirvittävä verilöyly Pariisin marraskuussa, Ranskan ja Euroopan surullisin ilta. Murhaajien mielissä oli murhaaminen, ei taatusti Euroopan maiden sisäpolitiikka, mutta siihenkin he osuivat monessa maassa lujaa. Kuten arvata saattaa, puurot ja vellit, sotia pakenevat ja sotaa lietsovat, sekoitettiin saman tien.

Ranskan Kansallisen rintaman johtajalta Marine Le Peniltä ei kauan kestänyt, ennen kuin hän alkoi vaatia – rajoja kiinni. Vaatimus ei ollut uusi. Keväällä kävin kuuntelemassa sitä omin korvin. Ihminen päätyy omituisina aikoina omituisiin tilanteisiin.

Seisoskelin koleana päivänä Pariisin Ooppera-aukiolla, jolla Le Pen piti perinteistä isänmaallista vappupuhettaan. Puhujalavaa koristi jättilakana Jeanne d’Arcista, Orléansin neitsyestä.

1400-luvulla eläneen kansallissankarin tavoin Marine Le Pen oli pelastamassa Ranskaa. Hän maalaili joukon uhkakuvia, jotka hän kytki toisiinsa: terrorismi, maahanmuutto, rajojen avoimuus ja Euroopan unioni, tuo ”musta aukko, joka nielee kaiken”.

Nationalismi on tavallaan hahmoton aate. Joku nationalismin tutkija, en muista kuka, on todennut, että vaikka nationalismia on mahdoton määritellä, kohdatessa sen tunnistaa heti. Pariisin Ooppera-aukiolla ei viime keväänä ollut tunnistamisongelmia.

Eikä ole muuallakaan Euroopassa. Olen kuluneena syksynä kuunnellut paljon näitä puheita. Kultaista aamunkoittoa Kreikan Makedoniassa. Pegidaa Saksan Dresdenissä. Rajat kiinni -väkeä Tornion raitilla. Muunnelmat poikkeavat toisistaan, jyrkkyysasteet vaihtelevat, viesti on jokseenkin sama. Kansallisvaltio, kansakunta, kansa on kova juttu.

Ajatuskuvio menee jotenkin näin: Kansallisvaltion pitää sulkea ulkopuoliset ulos. Kansakunnalla on jonkinlainen luonnollinen, idyllinen perustila, josta on erkaannuttu aivan väärille poluille. Ja on olemassa yhtenäinen kansa – etnisesti yhtenäinen, kulttuurisesti yhtenäinen.

Euroopassa vuonna 2015 on pari isoa ristiriitaa.

Ristiriita yksi: Kansallismielisyys on merkittävimpiä kansainvälisiä trendejä.

Vaalituloksistakin pystyy päättelemään, että nationalismi elää kukoistuskautta. Puolan parlamenttivaaleissa Laki ja oikeus sai murskavoiton 38 prosentin ääniosuudella. Puola on hyvää vauhtia Unkarin tiellä. Itävallassa Wienin aluevaaleissa Vapauspuolue rynnisti 31 prosentin tulokseen. Ranskassa traaginen vuosi saattaa päättyä Kansallisen rintaman riemuun aluevaaleissa, joiden ensimmäinen kierros on tänään 6. joulukuuta.

Samaan aikaan kehitys Euroopassa on mahdollisesti viemässä kohti kahden uuden kansallisvaltion syntyä, Katalonian ja Skotlannin. Kansallismielistä tämäkin, mutta viattomammassa mielessä: pienille kansoille itsemääräämisoikeus. Hankala siihen on suomalaisena mitään mennä sanomaan.

Ristiriita kaksi: Miljoonat ihmiset uskovat tulevaisuuteen Euroopassa, jolla on vaikeuksia uskoa omaan tulevaisuuteensa.

Syyrialaiset, irakilaiset, afganistanilaiset, monet muut, jotka ylittävät Välimeren huterilla paateilla, taivaltavat pitkiä matkoja jalkapatikassa, kyhjöttävät raukoilla rajavyöhykkeillä, ruuhkaisilla rautatieasemilla, asettavat kaiken sen varaan, että Euroopassa – Saksassa, Ruotsissa, Suomessa – elämä muuttuu paremmaksi.

He saapuvat Eurooppaan, jota on jo pitkään vaivannut näkemyksettömyys ja suoranainen eripuraisuus, ei vähiten talous- ja eurokriisistä kumpuava. Eurooppalainen yhteistyö ei vaikuta niin houkuttelevalta kuin vielä 1990-luvun EU:ssa ajateltiin. Vallalla on ihanteiden kestävyysvaje, repivät voimat ovat suuria, Britannia saattaa lähteä, kansallismielisyyttä ilman muuta sekin.

Unionista riippumatta: pitkin maanosaa – kuten Suomessa – kalvaa epävarmuus siitä, mihin maailma, oma maa ja elämä on menossa. Jihadistien terrorismi lisää epävarmuutta ja pelkoa. Murhaamisen tavoite on juuri tämä.

Syntyy yhtälö, jossa pakolaisia on vastassa kasvava nationalismi. Maanosan ja kansakuntien kasvot muuttuvat edelleen, ja tiedossa on vaikeita vuosia. Suuri muuttoliike Välimeren yli voi jatkua pitkään.

Yhtälön ratkaiseminen on – niin, isänmaan etu. Kyse on tietysti siitä, millaisen Suomen me haluamme. Siitä olisi kunniakasta päättää enemmistön tahdon mukaisesti ja sivistyneesti. Jälkimmäinen ei valitettavasti näytä alkuunkaan todennäköiseltä.

Enemmistön tahto taas on rapautunut Suomea määrittävänä tekijänä. Kansalaisena oleminen on Suomessa muuttunut alamaisuudesta asiakkuudeksi.

Oikein hyvä niin. Olisikin ikävä elää itsenäisessä Suomessa, jossa ihmiset eivät ajattele ja toimi itsenäisesti. Mutta tästä seuraa liuta rinnakkaisia todellisuuksia. Kansalaiset shoppailevat omanlaisensa Suomen, ja todellisuuksien markkinoilla mekkala on kova.

Demokratia ei silti voi olla torikokous, jossa äänekkäimmillä on valta. Maltillisen enemmistön tehtävänä on pitää huolta siitä, että yhteiset nimittäjät säilyvät: vapaudet, oikeudet, velvollisuudet.

Ja siitä, että päätökset tehdään – kaiken protestoinnin, kaiken vastahangan jälkeen – siten kuin päätökset kuuluu tehdä: äänestäjien enemmistön valtakirjalla. Tämän täytyy päteä myös kaikkein kiistanalaisimpiin päätöksiin, olipa kyse maahanmuutosta, kalliista puolustushankinnoista tai tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Isänmaan etu, niin. Elämme siitä omituisia aikoja, että normaali, terve isänmaallisuus, joka sivumennen sanoen ei ole ristiriidassa kansainvälisyyden kanssa, on joutunut puristuksiin.

Polttopullonationalistit ja siniristirasistit luulevat liikkuvansa isänmaan asialla. Yrittävät omia lippumme, ei käy.

Maltillisen enemmistön täytyy pystyä pitämään kiinni kouhotusvapaasta, rauhantahtoisesta isänmaallisuudesta, pari kynttilää ikkunalaudalle, lämmin ajatus sotien ja kotirintaman veteraaneille, ja katsos nyt millaisessa kauhtanassa tuokin on Linnaan mennyt.

Terve isänmaallisuus on eri asia kuin kiihkoileva nationalismi. Terve isänmaallisuus on voimavara, joka auttaa puhaltamaan yhteen hiileen. Siihen perustuu muun muassa hyvinvointivaltio.

Maltillisen enemmistön terveelle isänmaallisuudelle on myös tarve, jonka olisi suonut jo kadonneen historiaan. Suomella on iso naapurimaa, Venäjä, jossa nationalismi on valtioideologia ja voimankäyttö osa keinovalikoimaa. Ei tosiasian toteaminen ole hysteriaa, eikä tosiasiaan reagointi lietsomista. Pysytään nyt ihan viileinä.

Itsenäinen Suomi täyttää 98 vuotta, ja historia käy aivan ylikierroksilla. Nämä ovat päiviä, jotka jättävät ikuisesti merkkinsä kansakuntamme tulevaisuuteen.

Satavuotiaalla Suomella on edessään iso savotta. Maassamme on paljon uusia suomalaisia, jotka eivät ole valkoisia suomalais-ugrilaisia protestantteja. On todennäköistä, että heitä tulee vielä runsaasti enemmän, oli asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Tulijoiden suuri määrä aiheuttaa ongelmia. Ei sitä pidä hyssytellä. Kaikkia maahanmuuttajia ei kiinnosta sitoutuminen perusarvoihimme, vapauksiin, tasa-arvoon. Siitä pitää olla yhtä lailla huolissaan kuin aivan liian suuresta joukosta kantasuomalaisia, jotka elävät syrjäytyneinä jossain yhteiskunnan tuolla puolen.

Ongelmien luettelointi on helppoa. Ratkaisujen etsiminen on kiinnostavampaa. Kouhottamista ei tarvita. Tarvitaan, tässä jos missä, tervettä isänmaallisuutta, sellaista asennetta, että me hoidamme homman kotiin. Kotouttaa täytyy. Kotoutua täytyy.

Jos onnistumme, kaikki voittavat. Tulijat voittavat, kantasuomalaiset voittavat, Suomi voittaa.

Temppu näyttää nykyisessä ilmapiirissä kovin vaikealta. Kansakunnan pitäisi kyetä ilmaveiviin. Mutta on niitä ennenkin tehty. Taivas varjele mitä sieltä tulee.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat