Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kunpa tulisi kenkiä, toivoo pakolaisia auttava suomalainen Kreikassa

Loma Leroksen saarella muuttuikin vapaaehtoistyöksi pakolaisleirillä Leroksen saarella. Auttaja kokee siellä suuria tunteita ja toivoo yksinkertaisia asioita, kertoo Ritva Liisa Snellman.

Sunnuntai
 
Ritva Liisa Snellman
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva HS:n toimittaja.
Matti Pikkujämsä
Kuva: Matti Pikkujämsä

Seison satamapoliisin pihalla Leroksen saarella ja yritän vastata apua odottavan ihmisjoukon pyyntöihin: maitoa, housuja, vaippoja…

Olen tullut Kreikkaan pakoon Suomen pimeyttä mutta joutunutkin keskelle hulluutta. Leros on yksi niistä itäisen Egeanmeren saarista, joiden kautta Turkista lähtevät pakolaisvirrat kulkevat muualle Eurooppaan. Tavallisina päivinä tulijoita on muutama sata, mutta nyt pienelle saarelle on kerääntynyt tuhansia pakolaisia ja lisää tulee koko ajan. Laivat ovat lakossa, eivätkä pakolaiset pääse jatkamaan matkaa.

Meitä vapaaehtoisia on aivan liian vähän, kaikkea on liian vähän.

Pieni tyttö nykii hihasta: Madame… Syyrialaismies tulee kysymään, mistä hän saisi vaimolleen insuliinia. Tämä on huonossa kunnossa. Ja hän itse tarvitsee kengät.

Käyn hakemassa sairaanhoitajan ja lupaan etsiä kenkiä, vaikka tiedän, että ne ovat aina lopussa. Varastossa ei ole kenkiä.

Varasto on tuulikaapin kokoinen tila satamapoliisin alakerrassa. Jääkaappia ja vedenkeitintä ei saa käyttää yhtä aikaa, muuten tulee oikosulku. Hyllyt pursuavat vaatteita, lattialla on roskia, joita kukaan ei ehdi siivoamaan.

Väsynyt poliisi käy työntämässä käteen nimilistan. Jakakaa näille henkilöille lämmintä ruokaa. Ei muille.

Tuijotamme typertyneinä listaa. Leirillä on ehkä neljätuhatta pakolaista. Miten me löydämme nämä neljäsataa? Ohjaamme ruoka-auton sivuun ja päätämme jakaa ruoan naisille ja lapsille. Kyhjötän polvillani virtsalta lemuavalla joutomaalla ja kauhon pahvilaatikoista pasta-annoksia.

Juuri kun tilanne uhkaa muuttua mellakaksi, ruoka loppuu. Luojan kiitos.

Vuoron päätyttyä kävelen kotiin likaisena, uupuneena ja turhautuneena. Hyvän tekemisestä saa usein pahan mielen. Toivon vain, että seuraava päivä olisi helpompi: että ruokaa riittäisi kaikille, että kunta toimittaisi lisää jäteastioita ja että yöllä ei tuulisi kovaa. Se tietää uponneita lauttoja, hukkuneita lapsia ja läpimärkiä, kylmettyneitä ihmisiä. Edes talven tulo ei katkaise kumiveneiden öistä liikennettä. Kun tuuli yltyy, salakuljettajat laskevat hintoja. Tulijoita riittää.

Uutisissa pakolaiskriisi näyttäytyy ongelmana, joka uhkaa EU:n tulevaisuutta. Uutiskuvien ulkopuolella Kreikan saarilla se on arkea, josta paikallisten on selvittävä joka päivä.

Ilman vapaaehtoisten apua se olisi mahdotonta. Viranomaiset ja YK:n pakolaisjärjestö UNHCR hoitavat suuret linjat, mutta käytännön työhön kummallakaan ei ole rahaa eikä työvoimaa.

Vapaaehtoisia tulee ja menee. Suurin osa Leroksen avustusväestä on ulkomaalaisia: hoitajia, lääkäreitä, opiskelijoita, saarella asuvia eläkeläisiä ja vastavalmistuneita maistereita, jotka haluavat kokemusta kansainvälisestä avustustyöstä ja kaksi riviä ansioluetteloonsa.

On puoliammattilaisia, jotka siirtyvät kriisikohteista toiseen. On myös yllätyskävijöitä, jotka eivät kerro itsestään mitään – kuten se ujonoloinen mies, joka osoittautui pankkiiriksi. Hän antoi kotiin palattuaan hyväntekeväisyysjärjestölle 22 000 puntaa ja listan tarvikkeista, joita tuoda leirille. Hetken meillä oli kerrankin kenkiä.

Lajittelen keräysvaatteita ja olen kiukkuinen. En siksi, että työ on puuduttavaa ja pölyistä, vaan siksi, että joukossa on liikaa käyttökelvotonta tavaraa.

Mitä ihmettä lahjoittajat ovat ajatelleet antaessaan keräykseen kilpatanssiasuja ja kultalameehousuja? Ja laivatessaan ne meidän riesaksemme tänne tuhansien kilometrien päähän?

Viskelen rikkinäisiä vaatteita roskiin. Sekin on väärin. Kunnan jätehuolto on tiukoilla. Rahat ovat lopussa ja kaatopaikka täynnä, sillä pakolaiset jättävät jälkeensä uskomattoman määrän roskaa.

Alan arvostaa firmoja, jotka pukevat henkilökuntansa järkevästi ja antavat vanhat asut keräykseen: fleecepusakoita, pitkähihaisia trikoopaitoja, collegehousuja, vettä hylkiviä toppatakkeja. Niistä on helppo koota pakolaisen talvinen työasu.

Vielä enemmän arvostan niitä, jotka antavat kansalaisjärjestöille rahaa. Monia tarvikkeita on järkevämpi hankkia paikan päältä.

Pakolaisista puhutaan aina kustannuserinä, mutta monelle saarelle he tuovat myös eloa ja rahaa. Varakkaat yöpyvät hotelleissa, mutta köyhimmätkin ostavat sim-kortin ja laivalipun Ateenaan, ehkä kupposen teetä, sipsejä tai savukkeita.

Vapaaehtoiset liikuttelevat vielä suurempia rahamääriä. Jokainen maksaa matkansa ja kulunsa itse, mutta useimmilla on käytössään keräysvaroja. Aina joku juoksee eurotukku kädessä ostamaan jotakin.

Ja illalla mennään tietysti baariin.

Viikkojen kuluttua huomaan, että hyvän tekemisestä saa sittenkin hyvän mielen. Olen lapsellisen innostunut siitä, että meillä on vihdoinkin toimiva varasto ja jakelujärjestelmä.

Meistä on tullut myös topakoita. Ilmoitamme keräyksiä suunnitteleville reippaasti, mitä otamme vastaan. Juuri nyt tervetulleita ovat tuttipullot, reput, kengät, takit ja taskulamput.

Millaista siellä on, kaveri kysyy puhelimessa.

Lokakuussa olisin vastannut että kaoottista. Marraskuussa olisin sanonut että kamalaa. Nyt vastaan että melko ok.

Järjestys luo järjestystä. Roskaaminen on saatu kuriin. Kadunvieret ja virtsalta haiseva joutomaa on siivottu. Leirikin on muuttunut. Isoja telttoja on korvattu muovielementeistä kootuilla Ikea-taloilla.

Aivan kuin sekasorron keskelle olisi syntynyt hetkeksi rauha, jossa on muutama minuutti aikaa ajatella olennaisia asioita. Kuten mistä saisimme kenkiä. Kevyitä vaellusjalkineita kokoa 39–42. Mielellään tuhat paria ja heti.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!