Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Jääkiekkoilijan takatukka on Bowien perintöä

Sunnuntai
 
Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Myös heteromies tarvitsee esikuvia vapautuakseen. Niin paljon on miehiltä kielletty. Niin paljon on pitänyt uskaltaa ja olla rohkea.

Esimerkiksi muusikko Heikki Harma eli Hector muisteli David Bowien kuoltua, että Bowien ansiosta hän uskalsi lisätä laulutyyliinsä aavistuksen verran naisellisia puoliaan. Hän otti mukaan ”tyttömäisiä niekkuja”.

Nykyäänhän kuka tahansa mies voi puhua tyttömäisesti niekutellen. Ainakin Käpylässä. Jostainhan senkin on täytynyt alkaa.

Bowien kuoltua on puhuttu siitä, miten tärkeä hän oli marginaaliryhmille ja niille, jotka etsivät identiteettiään. Mutta Bowie oli tärkeä myös perusjätkille ympäri Suomen, heteroille, joiden identiteetti oli järkkymätön. Taviksetkin ottivat Bowiesta mallia.

Mieheni osti Bowien tultua muotiin Lontoosta elämänsä ensimmäiset ”klumppipohjakengät”, punaiset, joissa oli keltainen tähti. Ja värjäsi ensi kertaa hiuksensa. Ei uskoisi nyt, kun väriä ja hiuksia on vähemmän. Muutos ei ollut pysyvä, mutta kokemus oli tärkeä.

Uskon, että Bowien vaikutus eteni Suomessa näin. Taiteilijat olivat vapaimpia. Mutta ei mikä tahansa silti käynyt. Hector omaksui laulutavan, porkkanatukan ja meikin, käytti esiintyessään kajalia ja poskipunaa. Ei glamourvaatteita. Ei iso äijänköriläs sellaisia sentään. Ja piti huolehtia, että uskottavuus toimittajana säilyi.

Pikkukaupungin edelläkävijät, kuten rokkipiirien liepeillä pyörinyt mieheni, tuleva toimittaja, omaksuivat tukkamuodin mutta eivät meikkiä. Isältä tuli silti paheksuntaa ihan riittävästi.

Juntitkin omaksuivat jotain. Heteromiesten ydinryhmälle eli jääkiekkoilijoille jäi – takatukka. Kiitos, Bowie.

Heteromiesten vapautumista on edistänyt moni muukin. Myös Playboy-lehti. Tämä on unohtumaton ajatus, jonka opin 1980-luvun puolivälissä maailmankuulun amerikkalaisen toimittajan Barbara Ehrenreichin kirjasta The Hearts of Men: American Dreams and the Flight from Commitment.

Heteromiehet ovat pikkuhiljaa yrittäneet vapautua perheen elättäjän roolista. Playboy-lehti kapinoi äänekkäästi: miksei mies saisi omin päin nauttia elämästä, menestyksestä ja rahoistaan?

Yksin elävä mies leimattiin helposti homoksi. Ja homotkin hankkivat usein kulissiavioliiton. Playboyn edustama puputyttöelämäntapa teki sinkkuudesta sallittua.

Beatnikit katsoivat, että mies voi luopua urastakin. Hipit vetivät miehisyyden täysin vessasta. Feministit ja homoliike raivasivat myös heteromiehille tilaa.

Sitten löydettiin pehmomies. Eihän sitä sanaa enää käytä kukaan! Entisajan pehmomies on nyt normi. Nyt uskotaan, että jääkiekkojunnujen MM-kulta oli halimisen tulos.

Entä korut. Kaikkihan niitä käyttävät, tietysti. Vielä 1980-luvun alussa työkaverini, miehenkörilään, korvis yritettiin repiä irti Manskulla Helsingin keskustassa. Korvakoru oli silloin muka homon merkki ja herätti raivoa.

No, tänä keväänä Playboy lopettaa alastonkuvien julkaisun. Niitä ei enää kaivata. Kiitos, Playboy.

Vielä on silti vapauteen matkaa. Kuuntelin viime viikonloppuna paljon radiota ja ihailin heteromiesten romanttisuutta. Toivekonserteissa miehet toivoivat chansoneja, Édith Piafia ja Barbra Streisandia. Miehet muistelivat ensi kohtaamistaan vaimon kanssa, kosintaa, puhuivat rakkaudesta.

Tunsin piston sydämessäni. Liian usein heteromiehistä puhutaan inhottavina äijinä ja lääppijöinä. On tehtävä näkyväksi myös kaikki se hellyys, lämpö, läheisyyden kaipuu, kiintymys, sitoutumisen halu ja rakkaus, joka miehissä on.

Kiitos, miehet.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat