Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Pyöräilijöiden vallankumous on pelottava ajatus

Helsinkiä rakennetaan pyöräilijöille. Miten kaikki muut pääsevät kulkemaan? Sitä on hyvä miettiä, kun istuu autossa ruuhkassa, kirjoittaa Anna-Stina Nykänen.

Sunnuntai
 
Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on sunnuntaitoimituksen toimittaja.
Matti Pikkujämsä
Kuva: Matti Pikkujämsä

Oli kova pakkanen, ja taivaalta satanut vesi jäätyi sekunnissa tuulilasiin. Kuvitelkaa: ajatte moottoritiellä ettekä yhtäkkiä näekään lasista läpi.

Ihmiset hätääntyivät. Moottoritien laidalla oli satoja autoja hätävalot päällä, ihmiset pyllyilivät skrabaamassa ikkunoita. Ensimmäisellä levikkeellä oli 30 autoa. Laskin.

Se oli pahin matka, jonka olen ajanut, sanoi mies.

Yritin kohkata tästä helsinkiläisille kavereille. He eivät olleet huomanneet mitään. Eikä heitä kiinnostanut. Nyt stadilaisia kiinnostaa vain pyöräily.

Olen Helsingin keskustassa töissä, mutta asun Porvoossa. En voi ajaa työmatkoja pyörällä. Muuta Helsinkiin, minulle sanotaan.

Kun lähtee keskustasta ruuhka-aikaan kohti Lahdenväylää, matka Vallilaan voi viedä tunnin. Enemmän kuin yleensä koko kotimatka.

Ruuhkassa luen miehelle ääneen lehtijuttuja. Luin senkin, miten Helsinkiä suunnitellaan nyt kävelyn ja pyöräilyn ehdoilla. Oli tehty sellainen vallankumous.

Ajatus oli minusta pelottava.

Vantaan päättäjät jo reagoivat sanomalla, että Helsinki ulkoistaa ruuhkat naapurikuntiin. Minä en ajatellut niinkään liikennettä, vaan ihmisiä.

Millaiseen ihmiskuvaan perustuu se ajatus, että kaikki tehdään pyöräilyn ehdoilla? Väestö ikääntyy, mutta kaikkien pitäisi pyöräillä. Se sopii stubbeille ja muille ajokoirille. Ja vaellusta harrastaville luontoaktivisteille. Mutta...

Jos Hämeentiestä tehdään autoton alue, tarvitaan kyllä hirveä määrä riksakuskeja kuljettamaan niitä, jotka eivät itse pysty polkemaan. Ja sitten tulee talvi.

Sehän on katastrofi, sanoo kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara Helsingin yliopistosta. Hän tarkoittaa koko sitä visiota, että Helsinkiä suunnitellaan pyöräilyn ja kävelyn ehdoilla.

Helsingin seutu on valtava. Täällä 90 prosenttia väestöstä asuu kantakaupungin ulkopuolella. Ei silloin pärjää pyörällä tai jalan.

Vanhoissa suunnitelmissa valtavat moottoritiet halkovat Helsingin keskustaa. Hullua. Uusissa sitä halkovat pyöräilylle ja kävelylle omistetut bulevardit. On sekin aikamoinen visio.

Missään muualla ei suunnitella tällaisia bulevardeja näin pienelle väkimäärälle ja näin väljälle asukastiheydelle kuin Helsingissä nyt, Vaattovaara sanoo.

Manhattania voidaan elävöittää jollain tuollaisella, mutta siellä asuu 1,5 miljoonaa ihmistä. Se on valtava väkitihentymä. Ja New Yorkin ulkopuolella väki ei halua asua kerrostaloissa. Samoin on Pariisin ulkopuolella.

Helsinginniemellekin halutaan oikea väkitihentymä. Siksi rakennetaan vimmatusti lisää.

Pieni joukko on päättänyt, millaista on tulevaisuuden hyvä elämä, Vaattovaara sanoo.

Niin. Vallankumous on sana, josta tulee aina mieleen 1970-luku ja vasemmistoradikaalit. Aika pieni oli lopulta sekin stalinistien joukko, eikä kansa ollut mukana Vanhan valtauksessa. Miten iso joukko on asialla nyt? Millainen ideologia heitä yhdistää?

Ehkä mallia on otettu Kaliforniasta. Piilaaksossa kaikki ovat hyvinvoivia. Jos elämä romahtaa, pitää muuttaa muualle.

Toisaalta tulee mieleen Kiina. Suomessa jokainen ymmärtää, ettei kaikilla kiinalaisilla voi olla autoa, se olisi ekokatastrofi. Jos Helsinginniemi täytetään kerrostaloilla, joihin saadaan valtava määrä veronmaksajia, ei joka iikan autolle riitä tilaa.

Helsingistä tehdään Kiina, jossa risteyksessä on pyörien ruuhka.

Jos asunnot ovat tosi kalliita, ei ole varaa autoon. Kun kaikilla on varaa vain kopperoon, tulee kävelykaduillekin käyttöä. Niin kuin Neuvostoliitossa. Kun kommunalkan yhdessä huoneessa asui koko perhe, vietettiin aikaa katuvilinässä ja puistoissa.

Se on vähän hämärää, miten pyöräily ja kävely sovitettaisiin yhteen. Helsingissä asuvat sanovat, että ei mitenkään. Hämeentiellä asuva työkaveri pyöräilee mieluiten Sörnäisten rantatiellä, kun siellä ei ole liikennevaloja eikä kävelijöitä. Katajanokalta kävelevä työkaveri pelkää pyöräilijöitä. Pyöräilijät ja kävelijät ovat eri jengiä.

Mikä olisi paras? Tykkään ratikoista.

Vanhassa lehtikuvassa Rautatientorille oli parkkeerattu autoja. Luistinrata on nätimpi.

Oliko Helsinki tosiaan ennen autojen kaupunki? Ei minun lapsuudessani 1960-luvulla. Me asuimme Maunulassa. Isä kävi keskustassa töissä. Joka aamu hän lähti valkoinen paita ja puku päällä, skraga kaulassa ja partavedelle tuoksuvana töihin. Bussilla.

Isä oli Suomen suurimman autovaraosaliikkeen konttori- ja henkilöstöpäällikkö. Eikä meillä ollut autoa!

Mietin tätä kaikkea ruuhkassa, mutta ajatus katkeaa, kun edessä on kriittinen tilanne. Pari autoa on juuttunut risteykseen. Ratikka lähestyy, siitähän kyllä selvitään sovussa. Mutta kauempaa tulee nutturapäinen nuorimies, ja pelkään pahaa. Kyllä, hän kiertää auton eteen, työntää naamansa tuulilasiin kiinni ja huutaa kuskille.

Nutturapäät ovat vaarallisia. He vihaavat autoja. Mistähän sekin tunne kumpuaa?

Rauhoittaa, kun laulaa.

Pääkallokelissä mies pyysi moottoritiellä, että laulan Veikko Lavin laulua Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Aloitin ensin väärän biisin: Jokainen päivä on liikaa... Se sopii työmatkailuun.

Lavin biisistä muistin vain kertosäkeen, jota hoilotin. Se oli kauhukelissä dramaattinen: Jokainen ihminen vain elää hetken sen / sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat