Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Rasittava käräjöijä ei siedä tappiota ja pitää itseään normaaliuden äänenä

Sunnuntai
 
Tommi Uschanov
Kirjoittaja on vapaa kolumnisti ja tietokirjailija.

Oikeustieteessä törmää varsin harvoin käsitteeseen, jonka äärellä tulee jollakin tavoin runollinen olo. Törmäsin taannoin yhteen.

Monissa englanninkielisen maailman oikeusjärjestelmissä on mahdollisuus julistaa, että tietty henkilö on niin kutsuttu vexatious litigant. Ilmaisun voisi suomentaa suurin piirtein sanoilla ”rasittava käräjöijä”.

Julistus merkitsee, että henkilö ei saa enää loppuelämänsä aikana aloittaa uusia oikeusjuttuja anomatta siihen erillistä lupaa. Hän on liian monta kertaa nostanut juttuja, jotka on hävinnyt – ja joilla ei arvioida edes olleen todellista menestymisen mahdollisuutta.

Rasittava käräjöijä on tyypillisesti ihminen, joka on hävinnyt kiistan esimerkiksi kunnianloukkauksesta, vakuutuskorvauksesta tai lapsensa huoltajuudesta eikä pysty hyväksymään sitä. Hän yrittää kymmeniin tai jopa satoihin eri verukkeisiin vedoten palata yhä uudestaan asiaan, joka on todellisuudessa käsitelty loppuun jo ajat sitten. Yritykset nojaavat yhä mielikuvituksellisempiin aasinsiltoihin, ja lopulta oikeuslaitoksen huumorintaju loppuu.

Ensimmäinen rasittava käräjöijä oli englantilainen Alexander Chaffers, joka aloitti 1800-luvun lopulla 48 juttua muun muassa Walesin prinssiä, Canterburyn arkkipiispaa ja useita kansanedustajia vastaan – ja hävisi yhtä juttua lukuun ottamatta kaikki. Hänet julistettiin rasittavaksi käräjöijäksi vuonna 1897.

Julistuksia on sittemmin annettu kaikissa tärkeimmissä englantilaisen oikeuskulttuurin maissa: Britanniassa, Irlannissa, Kanadassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Kynnys turvautua toimenpiteeseen kuitenkin vaihtelee. Esimerkiksi Englannissa ja Walesissa rasittavien käräjöijien listalla on tällä hetkellä 190 ihmistä, Australiassa vain joitakin kymmeniä.

Mistä mainitsemani runollisuuden tuntu sitten syntyy? Siitä, että rasittavaksi käräjöijäksi julistaminen sekoittaa oudosti kaksi puheen rekisteriä: arvovapaan ja arvottavan tai virallisen ja epävirallisen.

Laki ei yleensä sisällä paljonkaan adjektiiveja, joihin sisältyisi voimakkaan myönteinen tai kielteinen arvolataus. Esimerkiksi rikoslaissa sanotaan: ”Joka tappaa toisen, on tuomittava taposta.” Tähän ei lisätä perään: ”Hän on sitä paitsi paha ihminen.”

Rasittavaksi käräjöijäksi julistamisessa sen sijaan valtiovalta esittää yksityisestä ihmisestä julkisesti kielteisen arvostelman. Se tulee näin jollakin tavoin viralliseksi totuudeksi hänestä. On kuin valtio sanoisi omalle kansalaiselleen: Olet rasittava. No niin, menehän nyt jo siitä. Huoh.

Tämä on kuin jonkinlainen kunniamerkin tai arvonimen vastakohta: häpeämerkki tai arvottomuusnimi.

Vaikka rasittavat käräjöijät ovat rajusti ylittäneet sosiaalisen hyväksyttävyyden rajat, monet heistä pitävät itseään juuri normaaliuden ääninä. Joukossa on paljon esimerkiksi keski-ikäisiä, hyvässä asemassa olevia miehiä, jotka ovat koko ikänsä pitäneet itseään yhteiskunnan tukipylväinä. He ovat kuvitelleet naiivisti, että oikeuslaitos asettuu automaattisesti heidän kaltaistensa ”kunnon ihmisten” tai ”veronmaksajien” puolelle, olipa kyse millaisesta kiistasta tahansa.

Kun näin ei sitten käykään, heidän koko minäkuvansa järkkyy. He uskovat niin voimakkaasti järjen ja normaaliuden voittoon, että menettävät itse järkensä ja muuttuvat epänormaaleiksi. Siinä on jotain kiehtovaa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat