Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kun pomo puhuu ”meistä”, hän yleensä moittii

Puhutteluissa on oltava tarkkana: sinä osoittaa sormella, ja hän on tekopyhä, kirjoittaa Anna-Stina Nykänen.

Sunnuntai
 
Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Jotkut inhoavat minämuotoisia kirjoituksia. Minä taas inhoan sinämuotoa. En nyt tarkoita autourheilijoiden tapaa puhua, että kun sä tuut kaarteeseen niin sä tajuut, että sä... Siinähän sä tarkoittaa ihmistä itseään.

Inhoan sitä sinämuotoa, jossa kirjoittaja puhuu lukijalle eli minulle. Yleensä hän haluaa antaa minulle ohjeita ja ojentaa. Että etsi joka päivä maailmasta jotain, jolla yllätät itsesi. Etsi itse!

Millä oikeudella kirjoittaja kuvittelee tietävänsä minusta mitään? Olisi parempi, että kirjoittaja löytäisi mieluummin virheet itsestään ja rupeaisi miettimään, miten ne voisi korjata. Samalla sitä minämuotoista pohdintaa lukiessa saisin itsekin vinkkejä. Ilman että sormella osoitetaan.

Hänmuoto on myös vastenmielinen. Hän istuu kahvilassa ja katsoo ikkunasta... Se on usein jotenkin tekopyhä. Pahinta on tietenkin se, kun joku kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.

Hänmuoto luo kirjoituksen kohteeseen etäisyyttä ja nostaa jalustalle. Vieraannuttaa. Kyllä olisi helpompaa, jos kirjoittaja ottaisi minämuodon mukaan. Että minusta hän on kyllä aikamoinen tyyppi. Miksi minusta hän vaikuttaa niin kovin tällaiselta.

Memuoto on tosi paha. Ihan hirveä. Työpaikallahan memuotoa käyttävät pomot, ja se on falskia. Meidän pitää aina ajatella, miten... Nyt meidän pitää olla tarkkana... Tarkoittaa, että minun ja muiden duunareiden on syytä parantaa tapansa.

Kirjoituksissa me on toisella tavalla vastenmielinen. Me suomalaiset. Me helsinkiläiset. Me viisikymppiset. Minut yritetään imaista mukaan johonkin sellaiseen, johon en halua. Tai jätetään ulkopuolelle: me kolmekymppiset. Puhutaan muka koko ryhmän nimissä. Millä oikeudella?

Sosiaalisessa mediassa paheksutaan sitä, että kaveri liitetään johonkin ryhmään kysymättä lupaa. Siellä ryhmästä sentään voi erota. Mediassa tällaista oikaisun ja irtisanoutumisen tilaa ei ole.

Puhukoon kirjoittaja vain itsestään. En ole hänen meikäläisiään.

On poikkeus: me ollaan sankareita kaikki on ihan ok.

Temuoto on onneksi kirjoituksissa harvinainen. Se on raamatullinen. Sopii kirkkoon. Kun pappi lukee Herran siunauksen: olkoon teille armollinen ja sitten antakoon teille rauhan. On kiva. Parempi antaa se kollektiivisesti kuin yksinomaan juuri minulle.

Mutta uskontunnustus pitää olla minämuodossa.

Jos arjessa törmää temuotoon, se merkitsee yleensä huutamista. Kuten haukkumakirjeissä, joissa lukija kysyy: ettekö te siellä Helsingin Sanomissa tiedä, mihin pilkku kuuluu panna.

Teitittely keskustelussa on tietysti ihan eri asia. Tykkään kohteliaasta teitittelystä. En yhtään koe, että esimerkiksi kaupan kassalla oleva nuori henkilö pitäisi minua vanhana, jos teitittelee. Ajattelen, että teitittely on osa hänen ammatti-identiteettiään ja -ylpeyttään, ja kunnioitan sitä.

Hemuoto on enimmäkseen iljettävä. Se esiintyy usein muodossa ihmiset. Kuten ihmiset eivät halua jäädä miettimään, mitä hemmettiä... Yleensä kirjoittaja ei voi tajuta, miten ihmiset ei vaan tajuu.

Tästä on kyllä myös ihastelumuoto: ihmiset on niin ihanii. Selvää on, että kirjoittaja ja hänen kaverinsa eivät kuulu ihmisiin.

Raamattuun hemuoto sopii. Siihen kohtaan, kun Jeesus ristillä sanoo, että anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Minämuoto on ihan paras. Eihän se tarkoita, että lukijan pitäisi jäädä miettimään kirjoittajaa henkilönä. Ihaninta minämuotoa on se, jonka jälkeen lukija jää miettimään itseään. Tai jotain suurta asiaa maailmankaikkeudessa. Tai ihan pientä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat