Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Trumpin suosion takana on keskiluokan kurjuus – se näkyy pikkukaupungissa, josta työt siirtyivät Meksikoon

Jääkaappitehdas siirtyi Yhdysvalloista rajan taakse, jossa Lidia teki Michaelin työt kymmenen kertaa halvemmalla. Donald Trump lupaa tuoda työpaikat takaisin.

Laura Saarikoski HS

Preerialla tuulee suoraan kuin Pohjanmaalla. Valkohapsinen mies nousee lämmitetystä autosta jäykin jaloin ja ottaa hattunsa hetkeksi päästä kuin hautajaisissa.

Hautausmaalla tässä tavallaan ollaankin. Ympärillä leviää usean jalkapallokentän kokoinen jättömaa, jossa lojuu tiilikasoja ja betonipaloja jäätyneiden vesilätäköiden lomassa. Yksi tehdashalli on vielä pystyssä, mutta takaovi on suljettu vanerilevyllä. Myytävänä, lukee isossa lakanassa, jos ohiajaja sattuisi pysähtymään ja ostamaan tehtaan kuin metrilakun.

”Tässä on se, mitä tehtaasta on jäljellä”, sanoo Michael Patrick.

Dermot Tatlow
Maytagin jääkaappitehtaasta on jäljellä yksi tehdashalli Galesburgin laitamilla. Se on myytävänä.
Maytagin jääkaappitehtaasta on jäljellä yksi tehdashalli Galesburgin laitamilla. Se on myytävänä.

Viimeinen sammuttaa valot, ja Patrick oli se viimeinen. Hän tuli jääkaappitehtaalle kokoojaksi 18-vuotiaana vuonna 1959. Galesburgin tehtaita kutsuttiin tuolloin nimellä Appliance City, kodinkonekaupunki, ja siellä oli huippuvuosina liki viisi tuhatta työntekijää. Täältä lastattiin junaan kymmeniä miljoonia jääkaappeja, joita amerikkalaiset perheenäidit himoitsivat keittiöidensä pyhätöiksi.

Patrickin palkka nousi ja perhe kasvoi. Hän osti oman talon, autoja tuli lopulta pihaan neljä. Kaikki tämä oli saatavilla pelkällä koulutodistuksella. Jos aamulla otti lopputilin yhdeltä tehtaalta, iltapäivällä sai töitä toiselta.

”Sopimusneuvotteluissa kysymys oli lähinnä siitä, kuinka suuren palkankorotuksen tällä kertaa saamme”, 75-vuotias Patrick muistelee. Hänestä tuli ensin luottamusmies ja myöhemmin koneistajien ammattiliitton IAM:n paikallinen pääneuvottelija.

Lihavia vuosikymmeniä seurasivat laihat, ja loput lihat vietiin leikaten. Ensin osan töistä veivät koneet, sitten ne vei Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus Nafta, jonka seurauksena tavara alkoi liikkua vapaasti rajojen yli. Vuonna 2006 Maytagin jääkaappitehdas myytiin monikansalliselle kodinkonejätille Whirlpoolille ja siirrettiin Meksikoon.

Tarina oli se tavallinen: tehdas teki edelleen voittoa, mutta Meksikossa se tekisi enemmän.

Pieni kaupunki preerialla kyyristyi kuin tornadon alla. ”Se oli järkyttävää”, Patrick sanoo hiljaisella äänellä. ”Me olimme pitäneet tehdasta omanamme, vaikka se ei ollutkaan meidän. Mutta siinä olivat meidän veremme, hikemme ja kyyneleemme.”

Kymmenen vuotta sitten Galesburgissa tehtiin viimeiset Maytagin jääkaapit. Ne seisovat pääkadun antiikkiliikkeen perähuoneessa. Jääkaappien pintaan ovat kirjoittaneet nimensä viimeiset työntekijät, myös Michael Patrick.

Dermot Tatlow
Galesburgin pääkadulla on hiljaista, mutta kaupunki ei ole kuollut. Suurin työnantaja on nyt rautatiet.
Galesburgin pääkadulla on hiljaista, mutta kaupunki ei ole kuollut. Suurin työnantaja on nyt rautatiet.

Jos haluaa ymmärtää, miksi amerikkalaiset ovat nyt vihaisia, kannattaa käydä Galesburgin kaltaisissa paikoissa. Amerikkalaiset kutsuvat keskilänttä sydänmaaksi, ja parikymmentä vuotta sydämeen on ottanut.

Huippuvuonna 1979 Yhdysvalloissa oli 19,5 miljoonaa teollisuuden työpaikkaa. Viime vuonna luku oli 12,3 miljoonaa. Kadonneita duunareita on enemmän kuin Suomessa on asukkaita.

Jyrkintä lasku on ollut 2000-luvulla. Amerikkalaisyritykset ovat leikanneet Yhdysvalloista 2,9 miljoonaa työpaikkaa, mutta luoneet samaan aikaan ulkomailla 2,4 miljoonaa työpaikkaa. Meksikoon on siirtynyt Yhdysvalloista parissakymmenessä vuodessa lähes miljoona työpaikkaa.

Moni työpaikkansa menettäneistä kannattaa nyt presidentiksi oikeistolaista Donald Trumpia tai vasemmistolaista Bernie Sandersia.

”Vielä pari vuotta sitten olisi ollut mahdoton kuvitella, että sosialistiksi julistautunut ehdokas ja avoimen muukalaisvihamielinen ehdokas olisivat voittaneet New Hampshiren esivaalit”, kirjoittaa sähköpostissaan Chicagon yliopiston yhteiskuntatieteen tutkija Chad Broughton viitaten Sandersiin ja Trumpiin.

Broughton on oikea henkilö kertomaan Maytagista, sillä hän tutki kymmenen vuotta tehtaan lähdön seurauksia. Viime vuonna ilmestyi hänen kirjansa Boom, Bust, Exodus (nousu, romahdus, lähtö).

”Viha ja tyytymättömyys politiikkaan johtuu syvästä taloudellisesta turvattomuudesta ja ahdistuksesta, joka on kasvanut jo jonkin aikaa”, hän kirjoittaa.

”Maytagin tarina on tarina amerikkalaisen unelman kutistumisesta.”

Keskellä päivää Galesburgin pääkadulla on niin hiljaista, että liikennevalon vaihtumista saa odottaa yksin. New China -ravintolan kyltistä on pudonnut n-kirjain. Antiikkiliikettä vastapäätä on halpakauppa Dollar, jossa kaikki maksaa yhden dollarin.

Tehtaan sulkeuduttua Galesburgin asukasluku notkahti 30 000:sta alaspäin, keskitulot laskivat ja köyhistä lapsista tuli kouluissa enemmistö. Kaupunki ei kuitenkaan kuollut.

Jääkaappitehtaalta irtisanotut muuttivat pois tai kouluttautuivat uudestaan valtion tukirahalla. Onnekkaat pääsivät töihin rautateille tai sairaaloihin, jotka ovat nyt kaupungin suurimpia työnantajia. Muutamat saivat töitä Illinois’n osavaltion vankilasta, suljettua tehdasta vastapäätä.

Kodinkonekaupungin paikalle tuli huumehörhöjen hostelli, Patrick sanoo.

Patrickit olivat tyypillinen jääkaappiperhe. Michaelin vaimokin oli töissä tehtaassa, kuten olivat myös anoppi, appi, poika, miniä, tytärpuoli ja vävy. Michael oli tehtaan sulkeutuessa eläkeiässä, mutta nuoret löysivät uusia töitä: poika kuljetusliikkeestä, miniä lääkärin vastaanotolta, tytärpuoli vakuutustoimistosta, vävy työkoneiden tarkastajana.

http://static-gatling.nelonenmedia.fi/file/sites/default/files/img/e536b4c6edba1930a8a9ec7c5efebf25cacf6596-ilmakuva.jpg
Jääkaappitehtaan meksikolaiset ja amerikkalaiset työntekijät lähettävät toisilleen terveisiä
Kun tehdas siirtyi USA:sta Meksikoon, keskimääräinen tuntipalkka putosi 15 dollarista 1,50 dollariin. Toimittaja: Laura Saarikoski. Kuvaus: Dermot Tatlow ja Sami Kero. Leikkaus: Esa Syväkuru.

Lapset ovat paremmin koulutettuja kuin isänsä, mutta eivät luultavasti koskaan tule saavuttamaan tämän elintasoa. ”Pojalla ei olisi varaa kahteen autoon”, Patrick sanoo – neljästä puhumattakaan.

Ei Patrick silti ole vihainen. Kenelle hän olisi? Ei tehtaan johto tehnyt muuta kuin omistaja vaati. Ja omistaja teki mitä osakkeenomistajat vaativat. Ja osakkeenomistajat – nyt ollaan jo kaukana Patrickin maailmasta, Galesburgista ja Yhdysvaltain halutuimmista jääkaapeista.

Tie Saltillon kaupunkiin kulkee Pohjois-Meksikon autiomaassa terävän vuorenharjanteen varjossa. Kaivokset ovat jättäneet rinteisiin kuoppia kuin joku olisi maistanut niistä jättiläislusikalla. Laakson pohjalla on ruskeaa hiekkaa ja kumaraisia vaivaispalmuja.

Kesällä autiomaassa on polttavan kuuma, mutta talviyöt ovat kirkkaita ja kylmiä.

Vuonna 2006 Maytagin jääkaappitehdas muutti Galesburgista Meksikoon, Reynosan rajakaupunkiin. Siellä on kymmenien kansainvälisten yritysten maquiladoria eli hikipajoja. Kaksi vuotta myöhemmin tehdas siirrettiin sisämaahan, tänne Saltillon lähelle, Ramos Arizpen tehdaspuistoon.

Kun moottoritieltä ajaa kilometrin verran sivuun, vasemmalla avautuu valtava, aidattu parkkipaikka ja sen takana matala valkoinen tehdas. Ympärillä leviää hiekkaerämaa. Toimittajaa ei päästetä tehtaaseen.

Parin sadan metrin päässä on pastellinväristen sementtikennojen kylä, joka on rakennettu tehdastyöntekijöitä varten. Asuinalueen nimi tuo mieleen lomahotellin: Villas de Santa Maria. Seinässä mainostetaan tuholaismyrkkyjä, ja kaduilla on öljytynnyreitä avoroskiksina, joiden väleissä pienet pojat potkivat palloa.

Sami Kero / HS
Saatuaan potkut jääkaappitehtaalta Lidia Noemi López Hernandez on tienannut rahaa pesemällä pyykkiä naapureilleen. Hän hoitaa myös lapsenlapsiaan, koska tytär on tehnyt kahta työtä. Rahat eivät kuitenkaan riitä lainanlyhennyksiin.
Saatuaan potkut jääkaappitehtaalta Lidia Noemi López Hernandez on tienannut rahaa pesemällä pyykkiä naapureilleen. Hän hoitaa myös lapsenlapsiaan, koska tytär on tehnyt kahta työtä. Rahat eivät kuitenkaan riitä lainanlyhennyksiin.

Lidia Noemi López Hernandez on ripustanut lastenvaatteita vaaleansinisen talonsa pienelle sisäpihalle. Lapset eivät ole hänen lapsiaan vaan lapsenlapsiaan: täällä 40-vuotias on isoäidin iässä.

Jääkaappitehdas? Kaikkihan me olemme olleet siellä töissä, hän sanoo ja kutsuu sisään pieneen olohuoneeseen, jonka seinällä on kuvia perheestä ja Jeesuksesta. Aikuiset lapset ja mies katselevat saippuasarjaa. Nojatuolissa viltin sisällä nukkuu kuukauden ikäinen vauva, López Hernandezin uusin tyttärentytär Zaid.

López Hernandez lähetti työhakemuksen Whirlpooliin heti, kun se avattiin. Odotukset olivat korkealla.

”En ole koskaan omistanut asuntoani. Se oli unelmani”, hän sanoo.

Kuulostaa tutulta. Michael Patrickin mukaan moni galesburgilainen pystyi jääkaappitehtaan ansiosta ostamaan itselleen ensi kertaa oman talon.

Myös López Hernandez meni tehdastöihin suoraan koulun penkiltä, kuten Patrick, ja myös López Hernandezin puoliso ja tytär olivat töissä jääkaappitehtaalla. Vain palkka oli eri maailmasta.

Kun Galesburgin tehdas lopetti vuonna 2006, amerikkalaistyöntekijän keskimääräinen tuntipalkka oli 15 dollaria. Meksikon hikipajoissa liukuhihnatyöntekijän keskipalkka on noin 1,50 dollaria.

López Hernandezin työ oli ohjata koneita, joilla koottiin jääkaappeja. Hän teki töitä kuutena päivänä viikossa kahdeksan tuntia päivässä. Alkupalkka oli 700 pesoa eli 33 euroa viikossa. Se on 70 senttiä tunnissa. Myöhemmin hänen palkkansa kolminkertaistui ja hän ansaitsi 2,15 euroa tunnissa.

Nyt ei lasketakaan autoja pihassa. Kuivakakku Saltillon supermarketissa maksaa 150 pesoa. López Hernandezin loppuvuosien viikkopalkalla olisi saanut viisitoista kuivakakkua. Mutta ensin päältä piti maksaa lainanlyhennykset: hieman yli kaksi kuivakakkua.

López Hernandez näyttää työtodistustaan Whirlpoolilta. Sen mukaan hän on ”vastuullinen ja rehellinen työntekijä, jolla oli hyvä asenne ja joka täytti aina velvollisuutensa”.

Työtodistus on päivätty 11. huhtikuuta 2014. Tuolloin esimies vaihtui ja López Hernandez irtisanottiin. Hän ei tiedä, miksi, mutta potkuja annettiin tehtaalla herkästi. ”Pomot pyysivät ihmisiä sunnuntaiksi ylitöihin. Jos kieltäytyi, sai potkut. Työntekijöiltä pyydettiin palautetta. Jos pyysi lisää palkkaa tai parannuksia työoloihin, sai potkut”, hän kertoo.

Nyt López Hernandez pyykkää naapureille, myy lounasruokaa tehdastyöläisille ja hoitaa lapsenlapsiaan, jotta hänen tyttärensä voi käydä töissä. Ennen kuin tytär sai neljännen lapsensa, hän työskenteli tehtaassa kello 7–16 ja tarjoilijana kello 17–00.30, kuutena päivänä viikossa.

Täällä on aikaa tehdä lapsia, mutta ei hoitaa niitä.

Lapsenlapset asuvat López Hernandezin luona, mutta enää hän ei pysty maksamaan lainanlyhennyksiä. Unelma omasta talosta ei toteudu.

”Täällä ei unelmoida. Täällä selviydytään”, hän sanoo.

Pastori Fernando Liñanin keittiössä Saltillossa on ananaskuvioiset verhot ja hyllyllä puinen moottoripyörä muistuttamassa pappismiehen intohimosta. Takahuoneeseen on kerätty vilttejä korkeiksi kasoiksi. Ne ovat matkalla tehdastyöläisille, joiden taloissa on talvella kylmä.

Sami Kero / HS
Fernando Liñan
Fernando Liñan

Pastori on telonut itsensä moottoripyörän kanssa. Hän asettaa kävelykeppinsä keittiön pöytää vasten.

”Ennen täällä tekivät töitä lähinnä miehet, nyt molemmat vanhemmat”, Liñan kuvailee vapaakauppasopimus Naftan vaikutuksia. ”Yhdessä he tienaavat juuri sen verran, että perhe pysyy hengissä.”

Koska vanhemmat ovat koko ajan töissä, avioliitot hajoavat ja lapset jäävät heitteille.

”Lapset eivät käy koulua eivätkä syö kunnolla, ja he liittyvät huumejengeihin. Sitten lapset saavat itse lapsia 12-vuotiaina, ja kierre jatkuu”, hän sanoo.

”Nykyään huumeita välitetään jo tehtaiden sisälläkin, jotta ihmiset jaksavat työskennellä.”

Villas de Santa Marian kaduilla teinipojat kävelevät keskellä päivää marisätkiä poltellen. Vieraallekin tarjotaan. Saltillossa monet työskentelevät mieluummin rikolliskartelleille kuin tehtaille, koska huumeiden myynnistä ansaitsee noin 200 dollaria viikossa, kaksi kertaa enemmän kuin tehtaalla.

Liñan kertoo, ettei työntekijöillä ole enää puolustajaa. Ennen työläistä auttoivat ammattiliitot, mutta nyt niistäkin on tullut työnantajien käskyläisiä.

Ammattiliitto Sitecin toimisto sijaitsee pienellä sivukadulla parin kilometrin päässä pappilasta. Paikallisosaston johtaja José Guadalupe Guardiola kättelee tiukasti.

Sami Kero / HS
Jose Guadalupe Guardiola
Jose Guadalupe Guardiola

Guadalupe Guardiola kertoo ulkomaiselle toimittajalle ylpeänä, että ammattiliiton ja tehtaiden hyvien suhteiden ansiosta lakkoja ei ole ollut pitkään aikaan.

”Entisajan vastakkainasettelu ei hyödyttänyt ketään”, hän sanoo.

Hetken kuluttua toimistoon ohjataan kolme Whirlpoolin työntekijää. Johtajan silmien alla he vakuuttavat viihtyvänsä työssään suorastaan erinomaisesti.

”Menikö hyvin?” varmistaa yksi työntekijöistä johtajalta lähtiessään.

Takaisin pappilaan. Olisi lohduttavaa ajatella, että tehdastyö olisi meksikolaisille edes askel parempaan suuntaan.

Pastorin mielestä peltotyötkin olivat kuitenkin pienempi paha kuin nykyinen kurjuus.

”Ennen Saltilloa kutsuttiin Meksikon Ateenaksi. Nyt vanhemmat ajattelevat, että lasten ei tarvitse mennä kouluun, koska he päätyvät joka tapauksessa tehtaisiin töihin”, Liñan sanoo.

Liñanin mukaan Meksikon hallitus houkuttelee lisää hikipajoja maahan kertomalla kansainvälisille yrityksille, kuinka paljon hyvää työvoimaa Meksikossa on.

”Ei pitäisi puhua vain työntekijöiden määrästä, vaan heidän oikeuksistaan. Meksikossa niitä voidaan laillisesti polkea.”

Palkat pysyvät alhaalla, kun tehtaiden rekrytoijat käyvät Meksikon maaseudulla houkuttelemassa töihin uutta, köyhää väkeä, jolle voidaan maksaa entistä vähemmän.

Lisäksi tehtaat ovat alkaneet tuoda maahan työvoimaa Kiinasta, Filippiineiltä, Koreasta ja Ukrainasta. Enää tehtaan ei edes tarvitse siirtyä ulkomaille: työntekijät voidaan tuoda ulkomailta tehtaalle.

Ei ihme, että Lidia Noemi López Hernandez sai potkut.

Sami Kero / HS
Villas de Santa Marian asuinalue on rakennettu autiomaahan lähelle Santilloa. Ympärillä on pelkkiä tehtaita. Lähiössä on yksi kioski, jossa myydään säilykkeitä.
Villas de Santa Marian asuinalue on rakennettu autiomaahan lähelle Santilloa. Ympärillä on pelkkiä tehtaita. Lähiössä on yksi kioski, jossa myydään säilykkeitä.

Leikkipuistossa lähellä tehdasta kiipeilytelineet ovat ruosteesta ruskeat. Leikkipaikan ruoho rehottaa, ja tiessä on isoja kuoppia.

Amerikkalainen unelma, jonka mukaan kova työ nostaa tekijöidensä elintasoa, ei siirtynyt Meksikoon tehtaiden myötä. Minne rahat sitten ovat kadonneet?

On taas aika lähettää kysymys jääkaappitehtaan historiaa tutkineelle Chad Broughtonille.

”Pääoman liikkeet hyödyttävät niitä ihmisiä, jolla on pääomaa”, Broughton vastaa.

”Vauraus on valunut ylöspäin työntekijöiltä johdolle, sijoittajille ja osakkeenomistajille.”

Broughton muistuttaa, että hyötyjiä ovat myös kuluttajat. Kodinkoneita saa nyt paljon halvemmalla kuin vuonna 1959, jolloin Michael Patrick kokosi ensimmäisen jääkaappinsa. Silti ne olisivat liian kalliita monille hikipajojen työntekijöille.

”Meksikon hikipajoissa syntynyt arvo siirtyy pääoman ja sijoittamisen keskuksiin Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Aasiassa. Työntekijöille jää juuri ja juuri tarpeeksi rahaa ruokaan.”

López Hernandez tietää kyllä, että hänen työstään maksettiin Yhdysvalloissa viisi tai kymmenen kertaa enemmän. Amerikkalaiset voivat surra tehdastöiden katoamista, mutta López Hernandezille Yhdysvaltain 7,25 dollarin minimipalkka olisi unelmien täyttymys.

Välissä on vain yksi rajajoki.

Dermot Tatlow
Tracy Warner
Tracy Warner

Galesburgin keskustassa kahvilan vitriiniin on aseteltu pompannapin näköisiä leivoksia. Tracy Warnerin mielestä ne ovat hirmuisen kalliita.

Kun jääkaappitehdas suljettiin, Warner oli 40-vuotias. Hän sai kaksi vuotta kouluttautumistukea, jolla hän suoritti toimittajatutkinnon. Nyt hän työskentelee päivät kehityshäiriöisten lasten kouluavustajana ja siivoaa illat toimistoja.

Maytagin sulkemisen jälkeen työntekijöitä neuvottiin kouluttautumaan uudelleen. Heille kerrottiin, ettei tehdastöitä enää kannattanut etsiä, koska niiden määrä ei koskaan palaisi entiselleen.

Maytagissa Warner ansaitsi 37 000 dollaria vuodessa. Nyt hän tienaa kahdesta työstä 23 000 dollaria vuodessa.

Kun Yhdysvalloissa puhutaan keskiluokan ahdingosta, puhutaan tästä. Virallinen työttömyysprosentti on naurettavan alhainen, 4,9. Onhan Warnerillakin töitä, kaksin kappalein. Mutta hyvin palkattujen teollisuustöiden tilalle ovat tulleet huonosti palkatut palvelutyöt.

”Maytagin aikoina saatoin käydä rokkikonsertissa ja käyttää 35 dollaria yhteen t-paitaan. Enää en ikinä tekisi sellaista”, 50-vuotias Warner sanoo nyt.

Ennen kouluavustajaksi pääsyään Warner haki epätoivoissaan töitä jopa Galesburgin teurastamosta, jossa suurin osa työntekijöistä oli meksikolaisia siirtolaisia. Työ soti kuitenkin hänen oikeustajuaan vastaan.

”Luvattomat siirtolaiset eivät kuulu liittoon eivätkä maksa veroja. Jos me työskentelemme rinnakkain, minä saan vähemmän käteen samasta työstä kuin he”, Warner sanoo.

Warneria ärsytti myös se, että siirtolaiset lähettävät rahansa kotiin Meksikoon. ”Jos he asuvat täällä, heidän pitäisi käyttää rahansa täällä. Ellei maksa veroja, pitäisi edes panna raha kiertämään.”

Nyt tullaan politiikkaan. Warner oli vakaumuksellinen ammattiliittoihminen, joka äänesti demokraatteja, ”koska niin kuului tehdä”. Nyt hän pitää Donald Trumpista, joka lupaa heittää luvattomat siirtolaiset maasta ja rakentaa Meksikon rajalle muurin.

”Trump lupaa tuoda työpaikat takaisin. Voi olla, ettei se onnistu, mutta enpä kuule Hillary Clintonin edes puhuvan siitä”, Warner sanoo.

Kuka voisi syyttää Warneria? Samaan aikaan kun amerikkalaisyritykset ovat vieneet maasta miljoonia teollisuustöitä, Yhdysvaltoihin on muuttanut kymmeniä miljoonia siirtolaisia kilpailemaan lopuista teollisuustöistä.

”Ei ole enää olemassa varmoja työpaikkoja, ellei ryhdy lääkäriksi, putkimieheksi tai hautausurakoitsijaksi. Ihmiset eivät lakkaa kuolemasta”, Warner sanoo hymähtäen.

Preerialla tuulee suoraan kuin Pohjanmaalla. Michael Patrick on tullut kylmää pakoon Galesburgin ostoskeskukseen, jossa on auki enää muutama liike. Eläkeläiset sujahtavat hänen penkkinsä ohi aamulenkillään, sillä ostoskeskuksen käytävillä on lämmintä ja kuivaa.

”Kun minä aloitin työt, tehtaan johtajat asuivat Galesburgissa ja heidän lapsensa kävivät samoja kouluja kuin työläisten lapset. He olivat ylpeitä siitä, että voitot pantiin uusien ihmisten palkkaamiseen”, Patrick muistelee.

”Mutta kun sijoittajat alkoivat ostaa tehtaita, he eivät enää asuneet Galesburgissa. He eivät edes tienneet, mikä Galesburg oli.”

Patrick myöntää, ettei tehdasta olisi voinut pelastaa. Ellei Maytag olisi siirtynyt Meksikoon, jääkaappien tuotantokustannukset olisivat tehneet niistä kalliimpia kuin kilpailijoiden, myynti olisi pudonnut ja tehdas olisi ennen pitkää jouduttu sulkemaan.

”Työnantajista tuli työn ottajia. Se on kornia, mutta sellaista se on”, Patrick sanoo.

Patrickin mielestä kelloja ei voi kääntää taaksepäin, vaikka Donald Trump niin lupaa. Hänen mielestään työläisten oikeuksia ei voi asettaa vastakkain siirtolaisten oikeuksien kanssa.

”Toivon jääkaappitehtaan meksikolaisille työntekijöille kaikkea hyvää. Toivoisin, että he voisivat kouluttaa lapsensa ja päästä parempiin töihin. Silloin heidän ei tarvitsisi tulla tänne.”

Sillä aikaa galesburgilaisten täytyy tyytyä vähempään. Yhdelläkin autolla pärjää, ja uuden sijasta voi ostaa kierrätettyä.

Galesburgin sivukadulla on kodinkoneiden kierrätyskauppa. Siellä myydään käytettyjä jääkaappeja. Ne on valmistettu Meksikossa ja tuotu sieltä tänne, jääkaappien entiseen pääkaupunkiin.   

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat