Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Turkista kotoisin oleva Hissu Kytö on saanut satoja haukkumakirjeitä ja luodin – silti rasistit herättävät hänessä äidillisiä tunteita

Sunnuntai
 
Vesa-Matti Väärä
Turkulaisuudesta on tarttunut Hülya Kytöön sen verran rauhallisuutta, että kädet viuhtovat enää maltillisesti. Halaamisesta hän ei luovu: sillä pääsee eroon negatiivisista energioista.
Turkulaisuudesta on tarttunut Hülya Kytöön sen verran rauhallisuutta, että kädet viuhtovat enää maltillisesti. Halaamisesta hän ei luovu: sillä pääsee eroon negatiivisista energioista. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Jos jotain Turussa oppii 45 vuodessa, niin pukeutumaan kunnolla. Aurajokivarressa tuiskuttaa. Mereltä puhaltaa viima ikeniin. Suomen turkkilainen Hülya Kytö on lähdössä ulos mutta kipaisee ensin hakemaan villatakin.

Aikuinen ihminen osaa itse vetää takin päälleen, jos on kylmä. Enää 68-vuotias Kytö ei ajattele itseään. Hän puhuu turvapaikanhakijoista, joiden kanssa hän on tehnyt työtä vuosikymmeniä. Miksi aikuisia pitäisi holhota?

”Unohdamme helposti, että kotinsa jättäneet ihmiset ovat sata kertaa vahvempia kuin tavalliset suomalaiset. Holhoamalla ihmisestä tulee passiivinen.”

Kytö tietää, millaista on tulla Suomeen ja sopeutua. 24-vuotiaasta naisesta tuli turkulainen 27. toukokuuta 1971. Perheestä irtautuminen ei ollut helppoa, sillä isä ja isän veljet vastustivat lähtöä kaikin voimin. Olisi pitänyt naida muslimi, ei vaaleahiuksista pakanaa.

Rakkaus alkoi New Yorkin lentokentältä. Vaalea mies käveli ensin edestakaisin turkkilaisnaisen edessä. Sitten hän pyysi lupaa istua viereen, vaikka terminaali oli melkein tyhjä.

Kytö oli tiettävästi ensimmäinen turkkilainen nainen, joka muutti Suomeen naimisiin. Niin ainakin Suomen Istanbulin-suurlähetystössä sanottiin.

”Huhhuh”, Kytö sanoo nyt.

Kun Kytö muutti Turkuun, siellä ei juuri ollut ulkomaalaisia. Parin vuoden päästä Suomeen saapui parisataa pakolaista Chilestä, he pakenivat sotilasjunttaa. Heitä ei arjessa huomannut.

Turku oli miljoonakaupungin tytölle niin pieni, ettei kävelyllä erottanut, mistä keskusta alkoi ja mihin se päättyi.

Kytö marssi työvoimatoimistoon. Hän ei osannut suomea mutta sai paikan kopiokoneen hoitajana Wärtsilällä.

Huoneessa haisi ammoniakki, mutta sittenpähän nenä aukesi, Kytö kertoo. Se oli tärkeä ensiaskel yhteiskuntaan.

Kytö tankkasi suomea radiosta ja televisiosta. Hän luki lehtiä, joista ei aluksi ymmärtänyt juuri mitään.

Hiekkalaatikolla lasten kanssa Kytö kuunteli tarkkaan, miten muut puhuivat, ja otti mallia. Lapsia syntyi kolme, nykyisin he ovat rakennusinsinööri, sairaanhoitaja ja musiikkitieteilijä.

Hülya Kydön kotialbumi
Hissu Kytö esikoisensa kanssa 1970-luvun alussa.
Hissu Kytö esikoisensa kanssa 1970-luvun alussa.

”Ihania kakaroita”, Kytö sanoo. Vieraassa maassa perhe on tärkeä, lasten kautta vanhemmatkin pääsevät osaksi yhteiskuntaa, Kytö miettii.

Tätä yhteyttä Suomi aikoo rajata. Vireillä on lainmuutos, jonka mukaan turvapaikanhakijat saisivat perheen tänne vain, jos tulot ovat sellaiset, joissa on hankkimista suomalaisellekin.

Puolison hinta olisi 1 700 euron nettotulot kuussa ja kahden lapsen 2 600 euroa kuussa.

Turkulaisittain Kydöstä tuli ”Hissu”, se oli helppo lausua. Kesällä 1987 Hissu Kytö aloitti maahanmuuttajien auttajana.

Hän oli kouluvirastossa kirjanpitäjänä ja kuuli Unicefin tai SPR:n tilaisuudessa, että Turku ottaa venepakolaisia Vietnamista. Se oli kiinnostavaa.

Muutamista sadoista pakolaisista tuli eksoottisia lellilapsia, heistä oltiin lähinnä innostuneita, Kytö kuvaa. Koulujen, poliisin ja kulttuuriväen kanssa hän oli kehittämässä pakolaisille elämää.

”Tehtiin liikaakin, holhottiin, eikä ihminen sitten enää käytä omia aivojaan.”

Kytöä innostaa ihminen. Hän haluaa katsoa ihmistä silmiin ja nähdä, mitä tämän sisällä on: elämä, arvot, ajatukset. Joka ikisellä on jotain osaamista.

Ensi töikseen Kytö selvitteli vietnamilaisten naapurikiistaa Varissuolla. Se oli 1970–80-lukujen taitteessa uutukainen lähiö liki kymmenen kilometrin päässä keskustasta. Nykyisin Varissuo on Turun kansainvälisimpiä kaupunginosia.

Naapureita häiritsi, että vietnamilaiset halusivat olla ovet auki. He eivät viihtyneet yksin betonikuutioissaan.

Kytö päätti, että tarvitaan paikka, jonne kaikki ulkomaalaiset voivat tulla. Hän puhui poliitikoilta tilat Suomen ensimmäiselle kansainväliselle kohtauspaikalle. Sen mallin mukaan perustettiin Helsinkiin kulttuurikeskus Caisa.

Sitten tulivat somalit.

Lama ja lohduttomuus tekivät Suomesta ikävän paikan 1990-luvun alussa. Puoli miljoonaa työtöntä oli käsittämätön luku kansalle, joka oli vuosikymmenet tottunut jatkuvaan elintason nousuun.

Somalia oli kaaoksessa. Ensimmäiset pakolaiset tulivat hajoamassa olleesta Neuvostoliitosta itärajan yli.

Se oli liikaa. Lamaantuneet suomalaiset saivat kohteen, johon purkaa pahaa oloaan. Ihmisiä kiusasi, kuinka paljon rahaa tulokkaisiin olisi upotettava. Vastakkainasettelua ruokki Kydön mukaan se, että somalit olivat muslimeja, he olivat tummia ja ylpeää kansaa.

”Somalit eivät olleet koko ajan kiittämässä avusta, kuten vietnamilaiset olivat tehneet”, Kytö sanoo.

Turun kansainvälinen kohtauspaikka oli Vanhalla Suurtorilla Tuomiokirkon vieressä. Somaleja tuli sinnekin. Kytö tutustui heihin. Hänestä tuntui, että näistä ihmisistä oli paisuteltu liian suuri asia mediassa, ylilyönti.

Kytö mietti, mitä tekisi, jos olisi itse joutunut Somaliaan. Kukaan ei lähde kotoaan ja jätä kaikkea, ellei ole pakko, hän ajatteli.

Kytökin sai osansa vihasta. Ikämies tunkeutui toimistolle, avasi muovipussin ja halusi rahaa. ”Täytä, akka, tämä”, Kytö muistaa papan vaatineen.

Kydölle tuli satoja haukkumakirjeitä. Yhdessä oli ulosteella täytetty kondomi. Auton pakoputkeen pantiin sinitarraa, ja oveen ilmestyi hakaristi. Yhtenä aamuna kotona eteisen lattialla oli luoti. Se oli tiputettu postiluukusta. Mukana oli paperi, että kohta se on kallossasi.

”Minulla oli kolme pientä lasta, olin yksinhuoltaja, meillä oli juuri avioero meneillään”, Kytö sanoo.

Hissu Kytö paloi loppuun. Sairausloman jälkeen hän yritti töihin, mutta rasistiset hyökkäykset jatkuivat, kun hänen kuultiin palanneen. Kydölle myönnettiin työkyvyttömyyseläke.

”Mietin, onko elämäni nyt lopussa.”

Ei se ollut. Uuteen alkuun tosin tarvittiin käynti Turkissa. Oli elokuu 1999. Turkin maanjäristyksessä oli kuollut yli kymmenen tuhatta ihmistä. Puoli miljoonaa ihmistä oli menettänyt kotinsa.

Kytö matkusti auttamaan telttakylään, jossa ihmiset keittivät viemärivettä juodakseen.

”Pidin itsekin nenästä kiinni ja join. Katsoin ympärilleni ja tajusin, että minulla on kolme ihanaa lasta, terveys ja kyky ajatteluun.”

Kytö suuttui itselleen: oli kiittämätöntä ja itsekästä märehtiä kohtaloaan.

”Palasin Turkuun ja perustin Daisy-ladies-yhdistyksen. Nyt autamme kaikkia maahanmuuttajanaisia. En enää anna elämässäni tilaa negatiivisuudelle.”

Nykyisin rasistit herättävät Hissu Kydössä äidillisen tunteen. Tasapainoinen ihminen ei huuda toreilla nyrkki pystyssä. Kytö on halunnut jutella sekä 1990-luvun skinheadien että nyt rajoja kiinni vaativien mielenosoittajien kanssa.

”Heillä on kauhean paha olo, ja siihen pitäisi keksiä muita ratkaisuja.”

Turun sorsat saivat kyytiä, kun Vietnamin venepakolaiset tulivat
Turun sorsat saivat kyytiä, kun Vietnamin venepakolaiset tulivat
Turkkilainen Hülya ”Hissu” Kytö oli 1970-luvun alussa suunnilleen ensimmäinen maahanmuuttaja Turussa. Lauttamatkalla Aurajoen yli Turusta Åboon muistuu mieleen hassu juttu 1980-luvulta. Se liittyy rauhoitettuihin lintuihin. Toimittaja: Katja Kuokkanen, kuvaus ja leikkaus: Vesa-Matti Väärä.

Viime syksystä asti Suomeen on tullut muutamassa kuukaudessa kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijoita. Se on Kydöllekin uutta.

Turkuun oli syksyllä viitisenkymmentä tulijaa päivässä. Oli pystytettävä telttoja. Linnankadulla sijaitsevan toimiston naapuriin, retkeilymajaan, muutti satakunta nuorta miestä.

Kydön joukot ovat juuri käynnistämässä miesten kerhoa, jossa voi jutella ja juoda samovaarilla keitettyä teetä.

”Ihmiset ovat hädässä. Heitetään pommeja ihmisten päälle, ja sitten ihmetellään, miksi heistä tulee pakolaisia. Sanotaan, että jääkää sinne.”

Ehkä ihmiset eivät huutaisi, jos olisivat nähneet sen, mikä Kydön pysäytti maanjäristysalueella. Ehkä suomalaisten olisi myös hyvä vahvistaa itsetuntoaan. Ensin haukumme itseämme metsäkansaksi, mutta sitten muualta tulijat eivät kuitenkaan kelpaa meille töihin.

”Meidän pitää kasvattaa lapsillemme vahva minäkuva ja puhua koulussa ihmisoikeuksista”, Kytö sanoo.

Suomikin tosin voisi luopua jäykästä kotouttamiskaavasta. Kielikursseille on pitkät jonot, mutta töihin ei oteta, ellei osaa riittävästi suomea.

Turun retkeilymajassa nyt odottavat miehet eivät Kydön mukaan ole innostuneita veroeuroilla elämisestä.

”Meillä on ihmeellinen byrokratia: ota rahaa, tule toimeen ja odota. Vuosien odotus on niin myrkyllistä, että ihmiseltä menee motivaatio.”

Voivottelua Kytö ei halua kuunnella tulijoiltakaan. Ihminen ei hänestä voi elää haikailemalla vanhoihin maisemiin. Pitää antaa takaisin yhteiskunnalle, joka on antanut mahdollisuuden.

”Pitää ymmärtää, että Suomessa on erilainen elämäntyyli kuin siinä maassa, jonka vaikeuksia on paennut.”

Eikä naisia kannata sulkea kotiin. Kydön sydämessä ovat ykkösenä maahanmuuttajaäidit. Kun he oppivat, miten suomalainen yhteiskunta kouluttaa lapset, he ohjaavat omansakin terveellä tavalla yhteiskuntaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat