Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kaikkien aikojen noloin ruotsalainen dopingtapaus muhi 5 800 kilometrin päässä Tukholmasta

Ruotsi junaili etiopialaisen Abeba Aregawin juoksemaan maalle arvokisavoittoja. Kun Aregawi kärysi dopingista, jäi vain häpeä ja vastuu. Kansalaisuutta vaihtavat muovipassiurheilijat ovat urheilun tulevaisuudenkuva.

Tommi Nieminen HS

Tavallaan tässä on jopa onnittelun paikka: viime maanantaina tehtiin ruotsalaista urheiluhistoriaa. 1 500 metrin juoksun maailmanmestari Abeba Aregawi jäi kiinni kielletyn aineen, meldoniumin, käytöstä, ja se saattaa osoittautua tärkeäksi ennakkotapaukseksi.

Kyseessä on yksi maan kaikkien aikojen kiusallisimmista dopingkäryistä. Poikkeuksellisen häpeällinen se on Ruotsin urheilujohdolle. Se on nyt vastuussa ”ruotsalaisesta dopingtapauksesta”, joka asuu 5 800 kilometrin päässä Addis Abebassa Etiopiassa, on huijannut ruotsalaisia viranomaisia, ei juuri puhu ruotsia eikä veroviranomaisille antamiensa tietojen mukaan ole koskaan asunutkaan Ruotsissa.

Silti Ruotsin urheilujohto ei ole tämän tarinan uhri.

Se sai täsmälleen sen, mitä oli tilannut.

Etiopialainen Aregawi on niin sanottu muovipassiurheilija. Hän anoi ja sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 2012 vain ja ainoastaan sen takia, että hän edustaisi Ruotsia yleisurheilun arvokisoissa. Vastineeksi Aregawille oli luvassa Ruotsissa tuhdit taloudelliset palkkiot.

Rautalangasta väännettynä: Ruotsin urheilupomot hankkivat Aregawin tuomaan maalle menestystä, sillä maan edellisestä juoksulajien olympiakullasta on 40 vuotta.

Harva ruotsalainenkaan muistaa enää, kuka on tuonut edellisen kullan, sillä Anders Gärderudin kolmentonnin esteiden olympiavoitto on vuodelta 1976.

Kaksissa edellisissä kesäolympialaisissa Ruotsi on saanut yhteensä yhden kultamitalin. Se tuli miesten Star-luokan purjehduksesta. Ei ihme, jos nälkä kasvaa, sillä Rio de Janeiron kesäolympialaisiin on enää viisi kuukautta.

Kuinka temppu sitten tehdään?

Ruotsin ja Etiopian yleisurheiluliitot tekivät diilin: Aregawi edustaisi Etiopiaa vielä Lontoon olympialaisissa 2012, mutta sen jälkeen hän siirtyisi Ruotsin kuningaskunnan väreihin. Aregawi meni Ruotsissa pitkään asuneen valmentajansa kanssa valeavioliittoon, mikä nopeutti hänen kansalaisuushakemuksensa käsittelyä. Muille mamuille vähimmäisvaatimus on viiden vuoden katkeamaton asuminen Ruotsissa.

Aregawi sai Ruotsin passin kesäkuussa 2012. Hän liittyi pian urheiluseura Hammarby IF:ään ja sai siltä Aftonbladetin mukaan kymmeniätuhansia euroja tukea. Kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n sääntöjen mukaan Aregawi olisi kuitenkin pitänyt asettaa kolmen vuoden kilpailukarenssiin, koska hän oli vaihtanut edustusmaataan.

Sekin kierrettiin. Aregawi sai edustusluvan neljässä kuukaudessa, koska hänen aviomiehensä – siis avioliitossa, jota ei todellisuudessa ollut – oli asunut Ruotsissa jo vuodesta 2002.

Taas mentiin. Joulukuussa 2012 Aregawi puki Ruotsin kolmen kruunun paidan ylleen ja teki täsmälleen sen, mistä kansankoti hänelle maksoi: hän juoksi Ruotsille sekä MM-kultaa että hallikisojen EM-kultaa vuonna 2013, hallikisojen MM-kultaa ja EM-hopeaa vuonna 2014.

Dylan Martinez / Reuters
Abeba Aregawi kääriytyi Ruotsin lippuun voitettuaan MM-kullan Moskovassa elokuussa 2013.
Abeba Aregawi kääriytyi Ruotsin lippuun voitettuaan MM-kullan Moskovassa elokuussa 2013.

Kuva oli silti epätäydellinen, juhla väkinäistä. Aregawista oli mahdoton luoda kansallista identiteettiä ja ruotsalaista tarinaa. Hän kun asui siellä Addis Abebassa, 5 800 kilometrin päässä. Jos hänellä olikin aito tunneside Ruotsiin, ei urheiluväen ollut sitä helppo havaita.

Miksi tapaus Aregawi on tärkeä?

Koska se on kuin ennustuspallo, kuva huippu-urheilun tulevaisuudesta.

Kun Ruotsi hankki Aregawin yleisurheilumaajoukkueeseensa, se teki sitä, mitä esimerkiksi Turkki, Qatar ja Bahrain ovat tehneet lähes koko 2000-luvun ajan. Ne ovat ostaneet huippujuoksijansa ja eri lajien maajoukkueensa.

Pieni Persianlahden öljyvaltio Qatar ei ole koskaan ollut urheiluvalta. Maassa asuu 278 000 Qatarin kansalaista ja noin 1,8 miljoonaa ulkomaalaista, joista merkittävä osa köyhiä vierastyöläisiä. Kantaqatarilaiset ovat määrältään siis suurin piirtein kuin espoolaiset.

Urheilussa heillä menee Espoota lujempaa. Helmikuussa 2015 Qatar voitti käsipallon MM-kisoissa sensaatiomaisesti hopeaa, vaikka maailma ei tunne ensimmäistäkään kelvollista syntyperäistä qatarilaispelaajaa. Se ei haitannut, sillä Qatar keräsi huippumaajoukkueen Montenegrosta, Bosniasta, Ranskasta, Espanjasta ja Kuubasta. Antoi pelaajille pikapassit ja kilpailukykyisen palkan.

Mohamad Dabbouss / Reuters
Eurooppalaisista huippupelaajista rakennettu Qatarin käsipallomaajoukkue ennen MM-kisojen loppuottelua Ranskaa vastaan Dohassa helmikuussa 2015.
Eurooppalaisista huippupelaajista rakennettu Qatarin käsipallomaajoukkue ennen MM-kisojen loppuottelua Ranskaa vastaan Dohassa helmikuussa 2015.

Qatar vei imagonluonnin niin pitkälle, että se maksoi 60 espanjalaista käsipallofania MM-kisojen loppuotteluun Qatariin kannattamaan Qataria, koska espanjalaisfanit ovat tunnettuja fanaattisuudestaan. Olihan Qatarin joukkueessa myös espanjalaistähtiä.

Täsmälleen samalla strategialla Qatar rakentaa nyt jalkapallomaajoukkuettaan vuoden 2022 jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin, jotka pelataan Qatarissa. Jo kisojen valintaprosessi oli jopa läpikorruptoituneen jalkapallon kattojärjestön FIFA:n mittareilla poikkeuksellisen likainen.

Mistä muovipassiurheilijoiden yleisyys sitten kertoo?

Tietenkin siitä, että huippu-urheilu on globaalia yritystoimintaa, jossa yksilö on vapaa hakeutumaan sinne, missä ovat isot rahat ja otolliset olosuhteet. Mutta kertoo se myös isosta ideologisesta murroksesta: huippu-urheilun ja kansallisvaltion suhde nähdään nyt perustavanlaatuisesti eri tavalla kuin aiemmin.

Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen tiivistää Qatarin johtaman trendin näin: ”Siellä urheilulla ei tehdä kansallista identiteettityötä, vaan imagotyötä.”

Siinä on vissi ero, sillä imagotyö on nimenomaan yrityselämään ja yksilöihin liittyvä ilmiö, joka soveltuu huonosti valtiollisiin elimiin.

Se kansallinen identiteettityö taas kuuluu kansallisvaltioille ja menneeseen maailmaan. Hannes Kolehmaisesta luotiin talvisodan kynnyksellä myytti, että hän oli juossut Suomen maailmankartalle jo Venäjän vallan aikaan. Kolehmainen voitti olympiakultaa ensin Suomen suuriruhtinaskunnalle vuonna 1912, sitten itsenäiselle Suomelle 1920.

Silti Kolehmaistakin vetivät raha ja Yhdysvaltojen ammattilaiskisat, ja hänestä tuli Yhdysvaltojen kansalainen vuonna 1921, Antwerpenin olympialaisten jälkeen.

Nyt valtion ja urheilijan suhde etääntyy. Jari Litmanen tai Teemu Selänne eivät rakentaneet kansakuntaa perinteisessä mielessä, sillä he olivat ensisijaisesti ulkomaisten seurajoukkueidensa omaisuutta. Litin suuruus perustuu hänen tekoihinsa palkkasoturina Hollannin, Espanjan ja Britannian miljonäärisarjoissa.

Koska moderni huippu-urheilubisnes ei tunnusta perinteistä kansallisvaltiomallia, olisi jo aika, ettei niin tekisi myöskään maksava urheiluyleisö.

”Perinteinen urheilunationalismi on kadonnut, ei siitä pääse mihinkään”, professori Itkonen sanoo. ”Tällaiseen kansalliseen identiteetin luomiseen ei ole enää samankaltaista tarvetta, ja sen rakentaminen on myös hankaloitunut.”

Jos kansallisvaltion rakentaminen on syytä unohtaa maajoukkueurheilusta, mitä jää jäljelle?

”Tulee väistämättä mieleen, että siihen voi suhtautua enää aidosti viihteenä. Olen puhunut kuppilakarnevaalista, kun keräännytään katsomaan keihäänheittoa”, Itkonen sanoo.

Ei niin, että Itkonen kaipaisi sitä urheilunationalismia, joka huipentui Suomessa joskus 1930-luvulla: ”Siinä oli kytkentä osoittaa rodullista valtaa ja suur-Suomi-ajattelua. Se oli kuvottavaa.”

Toisen maailmansodan jälkeen urheilunationalismi alkoi laimentua. Kansakunnan eli kollektiivin sijaan palvonta kohdistui kansallisesti tärkeisiin sankareihin, Karppisiin ja Lillakeihin.

Nyt siitäkin on jäänyt jäljelle vain tähteet, yksilö ilman kansakuntaa, trimmattu ja koulutettu viihde-esiintyjä, joka edustaa ammattilaisjoukkuettaan ja sponsoreitaan, ja jos niiltä jää aikaa, satunnaisesti myös isänmaataan.

Suomen tunnetuin yleisurheilumanageri Jukka Härkönen vastaa kesken ruokailun puheluun. Kun hän kuulee, että haastattelu koskee 1 500 metrin juoksijaa Aregawia, hän kuulostaa entistä happamammalta.

Härkönen väitti jo elokuussa 2013 Helsingin Sanomissa, kesken Moskovan MM-kisojen, että Aregawi on ”puhdas ostourheilija”, joka on saanut pikakäsittelyllä Ruotsin kansalaisuuden valeavioliiton avulla.

Ruotsalaiset pillastuivat Härköselle, urheilutoimittajia myöten. Svenska Dagbladet esitteli Aregawin ja tämän aviomies-valmentajan tukholmalaista avio-onnea vielä syyskuussa 2013, vaikka kulissiliitto oli päättynyt eroon jo saman vuoden toukokuussa.

Aregawi eli tosiasiassa tuolloin jo erään etiopialaisen maratoonarin kanssa Addis Abebassa. Härkönen ei kuitenkaan syytä Aregawia, vaan ruotsalaista järjestelmää ja tiedotusvälineitä.

”Eiköhän tuo ole jokaisen yksilön oikeus etsiä parempaa elämää”, Härkönen sanoo. ”Kyllä urheilija lähtee täysin egoistisista motiiveista.”

Härkönen vertaa Aregawin tapausta huippulahjakkaaseen lapsiviulistiin: ”Jos joku kykyjenetsijä lupaa hänelle maailman parhaan paikan, sen lapsen vanhemmat haluavat lapsen parasta.”

Toinen asia on sitten se, että Aregawi jäi dopingin ohella kiinni valehtelusta viranomaisille, valeavioliitosta ja verojen välttelystä. Niitä on mahdoton kuitata poikkeuslahjakkuuksien egoismilla. Siksi Ruotsissa vaaditaan nyt useammankin urheilujohtajan päätä pölkylle.

Keskeisin heistä on yleisurheiluliiton puheenjohtaja Tomas Riste.

Joululahja. Se oli sana, jota Riste käytti julkisuudessa, kun Aregawin kansainvälinen edustuslupa oli varmistunut joulukuussa 2012.

Juuri sitä se myös oli. Ruotsin juoksussa todella alkoi ihmeellinen menestyksen aikakausi.

Viime maanantaina Risten joulupaketista avattiin viimeisetkin kääreet. Kun niistä paljastuikin erittäin todennäköinen dopingtapaus (Aregawin niin kutsuttu varmistava B-näyte on vielä tutkimatta), Tukholmassa seurasi kiusallinen kysymys: kuka kantaa sotkusta vastuun?

Professori Itkosella on jo aavistuksensa: eivät ainakaan Ruotsin urheilujohtajat.

”Urheiluorganisaatioilla on ollut kaksi tapaa ratkaista vilppitapauksia”, hän sanoo. ”Ensimmäinen on se, että kukaan ei tiedä mitään. Toinen on se, että syyllistetään vain yksilöitä.”

Suomessa nämä molemmat tavat tunnetaan hyvin esimerkiksi Lahden hiihtokisojen dopingvyyhdestä tai vaikkapa Martti Vainion kärähtämisestä Los Angelesin olympialaisissa 1984.

”On siellä sitten talonmies Nyrönen tai... On löydettävä syyllinen, ja sille on annettava nimi.”

Nyrösellä Itkonen viittaa kuuluisaan ja aivan poikkeuksellisen häpeälliseen tapaukseen, jossa talonmies Alpo Nyrösestä tehtiin syntipukki Vainion dopingkäryyn.

Vainion lähipiiriin kuuluneen Nyrösen väitettiin antaneen tälle vahingossa Primobolan-nimistä anabolista steroidia, kun piikissä piti olla B-vitamiinia.

Todellisuudessa Vainion verestä oli löytynyt suomalaisten omissa testeissä Primobolania jo huhtikuussa 1984, mutta Suomen valmennuspäällikkö oli tuhonnut testinäytteet.

Aregawin dopingtapauksessa ruotsalaismedia on jo nostanut esiin ”ukrainalaislääkärin”, jota ei ole toistaiseksi nimetty. Vaikka varmistuisi, että ukrainalaislääkäri olisi toimittanut dopingainetta Aregawille Addis Abebaan, ei se poista Ruotsin urheilupomojen vastuuta kärystä.

”Jos vetää edustusasun päälleen, silloin kaiken mukaan urheiluorganisaatioiden johdolla on vastuunsa asiassa”, professori Itkonen sanoo.

Ei tietenkään niin, että kukaan Suomessa iloitsisi nimenomaisesti ruotsalaisesta dopingkärystä. Mutta toki me täällä Pohjanlahden itäpuolella seuraamme asiaa.

”Tästä tulee kiinnostava keissi”, Itkonen sanoo.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat