Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Miksi kirjan kannella on väliä? Kiitetty graafikko Jussi Karjalainen kertoo

Kansi on lukuohje, markkinointikeino ja parhaimmillaan itsenäinen teos. Finlandia-voittajan kannet suunnitellut Jussi Karjalainen halusi Oneironista runollisuuden ja lentokenttäromaanin ristisiitoksen.

Anna-Sofia Berner HS

Graafikko Jussi Karjalainen ei halunnut Oneironin kanteen mitään hihhunhähhyä.

”Sellaista näkee paljon varsinkin runokirjojen kansissa. Ei haluta sanoa mitään ja pannaan jotain väripöppöä leijumaan.”

Karjalainen muistaa tarkkaan, milloin sai idean Oneironin kanteen. Se tapahtui Kajaanissa. Kaupunki on hänen ja sattumalta myös Oneironin kirjoittajan Laura Lindstedtin kotikaupunki. Graafikko ja kirjailija ovat nuoruuden tuttuja.

Viime talvena Karjalainen oli rakentamassa yhteisnäyttelyä kuvittaja Ilja Karsikkaan kanssa Kajaanin taidemuseoon. Hän ripusti isoja valokuvavedoksia seinälle. Vedokset peitettiin silkkipaperilla, etteivät ne pölyyntyisi ennen avajaisia. Joukossa oli iso kasvokuva, ja Karjalainen pysähtyi katsomaan, miten kasvot kuulsivat paperin läpi. Hän otti peitetystä taulusta kuvan kännykällään ja mietti, että tämä liittyy nyt johonkin.

Hetken päästä hän hoksasi, että se jokin oli Oneiron. Kirja, jossa seitsemän naista kohtaa toisensa elämän ja kuoleman välitilassa.

Jussi Karjalainen
Tämä valokuva 22-Pistepirkko-yhtyeen Asko Keräsestä oli Oneironin kannen alkusysäys.
Tämä valokuva 22-Pistepirkko-yhtyeen Asko Keräsestä oli Oneironin kannen alkusysäys.

Karjalainen on Suomen kiitetyimpiä kirjagraafikoita. Kirjojen lisäksi hän suunnittelee levynkansia. Karjalaisen mielestä levyn kannet ovat kuin kasvot: ne pysyvät samanlaisina maasta ja painoksesta toiseen.

Kirjan kannet taas ovat kuin vaatteet. Ne pukevat kirjan. Eri maissa ja eri painoksissa samalla kirjalla voi olla eri kansi.

Silti kirjan kansi tuntuu helpommin väärältä kuin levyn. Että eihän siellä kirjan maailmassa tuolta näytä, tai tunnu.

Kannen ensimmäinen tehtävä on kiinnittää ihmisen huomio niin, että hän ehkä ottaa kirjan käteensä. Lukee takakansitekstin, selailee sieltä täältä ja päättää lukea tai olla lukematta.

Mutta kannella on muitakin tehtäviä. Kansi on lukuohje. Jos kirja näyttää dekkarilta, lukija lukee sitä dekkarina.

Karjalainen kertoo, että hänelle on ollut ahaa-elämys nähdä Arto Paasilinnan ruotsiksi käännettyjä pokkareita. Ne näyttävät mehevän trendikkäiltä.

”Paasilinnaa ei myydäkään vain niille, jotka jo valmiiksi ajattelevat, että vähän hassuja nuo jupit, jotka ajelevat bemareilla ja puhuvat NMT-puhelimeen.”

Ruotsissa Paasilinnan kirjat näyttävät siltä, että niitä voisivat lukea juuri ne kaupunkilaiset ihmiset, joille kirjailija naureskelee. Jos ei tietäisi Paasilinnasta mitään, kirjat lukisi ironisemmin kuin suomalaiset painokset.

Markus Jokela / HS
Jussi Karjalainen on suunnitellut kirjoja 15 vuotta.
Jussi Karjalainen on suunnitellut kirjoja 15 vuotta.

Näin Karjalainen kuvaa kirjagraafikon työtä tylsimmillään: sitä lukee kirjan, saa idean ja toteuttaa sen. Eikä aina tarvitse edes lukea.

”Jos on kurkimäkeläisten hurja amok-juoksu läpi Karjalan kohti Lahtea, niin sitten on ehkä löytynyt valokuva, jossa juuri ylitetään jokia ja nuorimmat lapset hukkuvat”, Karjalainen selittää.

Silloin voi riittää, että graafikko selailee kirjaa ja juttelee siitä kustannustoimittajan kanssa. Kansi suunnitellaan valokuvan pohjalta.

Yleensä kirjan lukeminen kuitenkin kannattaa, Karjalainen sanoo. Silloin graafikko seisoo varmalla pohjalla ja uskaltaa tehdä raisujakin ratkaisuja.

Oneironin kannesta Karjalainen halusi ristisiitoksen runollista kuvakieltä ja jotakin, mitä hän kutsuu laadukkaaksi lentokenttäromaaniksi.

”Lentokenttien kirjakaupoissa on aivan ihania kansia, jotka näyttävät tosi kaupallisilta ja tosi hyviltä.”

Kun Karjalainen palasi Kajaanista Helsinkiin, hän alkoi toteuttaa silkkipaperin peittämästä valokuvasta syntynyttä ideaa. Ensin hän teki kokeiluja kansainvälisten kuvapankkien valokuvilla, koska budjetissa ei ollut rahaa valokuvaajaan. (On tyypillistä, ettei rahaa siihen ole.)

Työ oli tuskallista. Kuvapankkien kuvat olivat joko särmättömiä tai käsittelivät kuolemaa liian suoraan. Kun löytyi jossain määrin tyydyttävä ihmishahmo, ongelma oli musta tausta.

”Kuolema on valmiiksi ihmisten mielissä synkkä aihe. Vaikka kirjassahan se ei sitä ole. Enemmänkin synkät asiat tapahtuvat silloin, kun hahmot ovat vielä elossa.”

Ensin Karjalainen teki kokeiluja kuvapankista löytyneellä kuvalla, mutta se oli liian synkkä.
Ensin Karjalainen teki kokeiluja kuvapankista löytyneellä kuvalla, mutta se oli liian synkkä.

Karjalainen on freelancer ja tekee töitä työhuoneella Helsingin Kalliossa. Siellä työskentelee myös valokuvaaja Aki-Pekka Sinikoski. Tämä seurasi Karjalaisen tuskailua ja tarjoutui lopulta ottamaan kuvat Oneironin kanteen. Karjalainen neuvotteli asiasta kustantajan kanssa. Sopimus syntyi, kun Karjalainen pienensi samalla omaa palkkiotaan.

Kun valokuvat oli otettu, kansi valmistui viikossa.

Etu- ja takakannen kuvassa on sama tanssija. Karjalainen ja Sinikoski halusivat kuviin luonnottoman ja omituisen näköisiä asentoja, veistoksellisuutta ja pintaa. Sekä alastomuutta, joka ei näytä tyrkyltä. Tavoitteena oli kuvata sitä hetkeä, kun ihminen havahtuu kuoleman jälkeisessä tilassa.

Kustantaja halusi logolla peittää mallin kämmenselän. Karjalaisesta käsi taas on kannen hienoin kohta. ”Se on brutaali.”
Kustantaja halusi logolla peittää mallin kämmenselän. Karjalaisesta käsi taas on kannen hienoin kohta. ”Se on brutaali.”

”Kuvassa on kokonainen hahmo, joka herättää kysymyksiä. Onko hän juuri ilmestynyt sinne tilaan, ollaanko kuvassa käpertymässä itseensä vai ehkä syntymässä uuteen? Hahmo on feminiini, mutta siinä on myös ripaus androgyynisyyttä. Kädet ovat aika hurjat.”

Oli tärkeää, ettei kannessa ole ketään kirjan hahmoista. Siinä auttaa, etteivät mallin kasvot näy.

”Jos siinä olisi joku tuijottava kaunotar, sitä alkaisi miettiä, ettei tuo kyllä näytä keneltäkään kirjan tyypeistä.”

Etukanteen valittiin yksi kuva ja takakanteen toinen. Molemmat tulostettiin paperille. Paperi peitettiin osittain silkkipaperilla ja kuvattiin uudestaan.´

Jussi Karjalainen
Kanteen valitut kuvat peitettiin silkkipaperilla, ja Aki-Pekka Sinikoski otti niistä kuvan.
Kanteen valitut kuvat peitettiin silkkipaperilla, ja Aki-Pekka Sinikoski otti niistä kuvan.

Karjalainen on viime aikoina ollut innoissaan asioiden tekemisestä oikeasti, feikkaamatta. Siis niin, että kirjan kansi on oma teoksensa eikä vain kokoelma kuvapankkikuvia ja symboleita.

”Sellainen on vähän 1990-lukua. Dekkarin kannessakin hieno kuva jostakin köydenpätkästä voisi herättää paljon enemmän kysymyksiä kuin joku räjähtävä linna, josta lentää helikopteri.”

Oneironin kanteen Karjalainen toi vielä keveyttä ja sitä lentokenttien kirjakaupoista tuttua kaupallisuutta vaaleanpunaisilla ja kirkkaan keltaisilla kirjaimilla. Vaaleanpunaisissa kirjaimissa on kiiltävä lakkapinta. Sekin on yksi kerros lisää.

Kirjan hahmot ovat kuoleman jälkeisessä tilassa alasti, joten niin on kannen hahmokin.
Kirjan hahmot ovat kuoleman jälkeisessä tilassa alasti, joten niin on kannen hahmokin.

Ei muuten ole sattumaa sekään, että kirjan nimi muodostaa kanteen ympyrän. Nimessä on seitsemän kirjainta, ja kirjassa on seitsemän päähenkilöä, jotka istuvat usein piirissä.

Useimmilta lukijoilta nämä viittaukset jäävät ehkä huomaamatta. Moni ei edes muista, että kannessa on ihmishahmo. Vaivannäkö ei silti tunnu Karjalaisesta turhalta. Kun kirjan kansi onnistuu, ei puhuta vain kannesta vaan koko esineestä.

Jos kirja on onnistunut esineenä, siinä on pienen pieni taikavaraus, hän sanoo. Se tuntuu jollakin tavalla arvokkaalta. Se ei ole vain kasa paperia.

”Pitkällä tähtäimellä kirjat ovat esineitä, joita ihmiset kantavat niska limassa asunnosta toiseen.”

Vaan kantavatko enää kauan? Jos äänikirjat ja sähkökirjat lopulta yleistyvät, kirja ei ole enää esine. Eikä kirjahylly ole kulttuurikodissakaan enää itsestäänselvyys. Moni miettii muuton yhteydessä ainakin sitä, mistä kirjoista voisi luopua.

”Ehkä ihmisillä on tulevaisuudessa entistä vähemmän kirjoja, mutta ne ovat hienompia kuin nyt”, Karjalainen sanoo.

Hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että kaikenlaisia päiväperhokirjoja julkaistaisiin fyysisinä kirjoina vähemmän kuin nyt. Kirjoina julkaistaan asioita, joiden ei välttämättä tarvitsisi olla kirjoja.

”Siinä säästyisivät puutkin metsästä.”

Karjalainen huomauttaa, että kirjojen kierto on muuttunut nopeaksi.

”Jos on pari vuotta vanha kirja, sitä ei meinaa löytyä mistään, koska sen varastoiminen on niin älyttömän kallista.”

Niin, varastoiminen. Kodeissa ja kirjastoissa kirjat ovat yleensä hyllyissä. Sitä suunnittelijat ajattelevat lopulta vähän.

”Enemmän pitäisi kiinnittää huomiota kirjan selkämysten suunnitteluun”, Karjalainen sanoo.

Niitä lopulta katsotaan eniten.

Oikaisu 6.3.2016 kello 11.50: Toisin kuin kuvatekstissä luki, Oneironin kansikuvaa valokuvasi Aki-Pekka, ei Aki-Petteri, Sinikoski.

Karjalainen halusi, että kyynärpää ulottuu kirjan selkämykseen. Se korostaa sitä, että kirja on kolmiulotteinen esine eikä mikään pdf.
Karjalainen halusi, että kyynärpää ulottuu kirjan selkämykseen. Se korostaa sitä, että kirja on kolmiulotteinen esine eikä mikään pdf.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat