Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Keski-Suomen tulevaisuus on siellä missä sen menneisyyskin – metsässä

Toimittaja Unto Hämäläinen sai yllättävän yhteydenoton. Se toi mieleen nuoruusmuistoja Viitasaarelta ja syvän huolen kotimaakunnan pärjäämisestä. Nyt on sentään jotain toivoa.

Sunnuntai
 
Unto Hämäläinen
Unto Hämäläinen Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on Kuukausiliitteen toimittaja.
Matti Pikkujämsä
Kuva: Matti Pikkujämsä

Helsingin yliopistojen Keskisuomalainen osakunta täyttää 85 vuotta. Viime viikonloppuna kunniakas osakunta järjesti upean vuosijuhlan Finlandia-talossa.

Pääsin juhlaan mukaan, sillä osakunta lähetti kutsun ja kertoi yllättäen myöntäneensä minulle ansiomerkkinsä ”tunnustuksena Keski-Suomen eteen” tehdystä työstä.

Vuosijuhlamestari Jaakko Markkasen allekirjoittama kirje herätti mielessäni ristiriitaisia tunteita. On toki hienoa saada tunnustusta, mutta omatunto kolkutti: olenko merkin arvoinen vai onko maailma vieroittanut minut omasta synnyinmaakunnastani?

Olen tyypillinen 1970-luvun keskisuomalaisnuori. Meitä syntyi 1950-luvulla paljon, liian paljon pienen kotimaakunnan tarpeisiin.

Valtaosa joutui jo nuorena muuttamaan pois kotiseudulta. Monet kansakoulukaverini lähtivät koulun jälkeen Ruotsiin suuriin autotehtaisiin tai Etelä-Suomen keskuksiin. Onneksi muutamat saivat töitä lähempää, kuten Valmetin terästehtailta Jyväskylästä tai Metsäliiton sellutehtailta Äänekoskelta.

Lukiotoverini hajaantuivat maailman turuille: Tukholmaan, Pariisiin, Lontooseen... Kauimmaiset terveiset sain hiljan Etelä-Amerikasta. Minä en ollut näin huimapää. Lähdin opiskelemaan Tampereelle ja muutin myöhemmin työpaikan perässä Helsinkiin.

En ole kertaakaan edes harkinnut muuttamista takaisin Keski-Suomeen, ja nyt se taitaa olla jo liian myöhäistä.

Todistelin itselleni, että en ole sentään unohtanut kokonaan juuriani. Vietän kesät maakunnan pohjoisessa kolkassa, Viitasaarella, omistan siellä tilkun metsää ja pidän yhä tiliä paikallisessa pankissa.

Minulla on myös vahva tunneside Keski-Suomeen. Tosin sekin on ristiriitainen. Olen ylpeä maakunnasta, mutta jatkuvasti huolissani Keski-Suomen pärjäämisestä, jopa vielä huolestuneempi kuin koko Suomen tulevaisuudesta.

Oli suorastaan riipaiseva hetki, kun kuulin viime kesälomalla paikallisradiosta Keski-Suomen synkkiä työllisyys- ja muuttotappiolukuja. Lähes viidesosa työvoimasta on työttömänä, ja keskittymiskehitys maakunnan sisällä jatkuu. Keskuskaupunki Jyväskylä paisuu, ja pienet maalaiskunnat tyhjenevät.

Keski-Suomi on kärsinyt varsinkin metsäteollisuuden vaikeuksista. Alan työpaikoista on viime vuosina menetetty peräti kolmannes.

Synkät ajatukset pyyhkiytyivät pois juhlapaikalla. Kauniit opiskelijaneitoset olivat viimeisen päälle tälläytyneet pitkiin juhlapukuihin, ja komeat nuoret miehet olivat puolestaan sonnustautuneet frakkeihin. He suorastaan pursusivat iloa ja elämänuskoa. Hyvää esimerkkiä näytti parikymppinen opiskelija ja seremoniamestari Jaakko Markkanen, Äänekosken poikia.

Opiskelijat olivat valmistelleet juhlaa kuukausien ajan, joten ohjelmaa oli yllin kyllin. Osakuntaperinteen mukaisesti laulettiin parikymmentä yhteislaulua. Kohottavimpiin hetkiin kuului tietysti maakuntalaulu. Se alkaa näin:

Männikkömetsät ja rantojen raidat, laaksojen liepeillä koivikkohaat, ah, polut korpia kiertävät, kaidat, kukkivat kummut ja mansikkamaat!

Mieltä nostatti myös juhlapuhe, jonka piti Metsä-Fibren projektijohtaja Timo Merikallio.

Johtaja Merikalliota ei juuri valtakunnanjulkisuudessa tunneta, mutta hänen vaikutusvaltansa ja vastuunsa alkaa olla aivan ministeriluokkaa.

Merikallio johtaa nimittäin uuden biotuotetehtaan rakentamista Äänekoskelle, keskelle Keski-Suomea. Tehdas on mahtava investointi, jonka rakentamiseen ja käynnistämiseen Metsäliitto-ryhmä sijoittaa yli miljardi euroa.

Äänekosken biotuotetehdas on Suomen suurin tehdasinvestointi. Keski-Suomessa se on tietysti aivan omassa luokassaan. Yhtä suuria rahoja ei pienessä maakunnassa ole koskaan aikaisemmin nähty, vaikka Äänekoskella on jalostettu puuta yli sata vuotta.

Nuori yleisö vaikutti tyytyväiseltä, kun Timo Merikallio vakuutti, miten tarkasti uudessa tehdashankkeessa huolehditaan ympäristöasioista.

Toista oli ennen. Äänekoski oli koko maakunnassa kuulu pahasta hajustaan. Metsäteollisuus pani ympäristöasiat kuntoon vasta 1980-luvun alussa.

Biotuotetehtaan on määrä käynnistyä syksyllä 2017. Tehtaan tärkein tuote on vanha kunnon sellu, jota viedään Vuosaaren sataman kautta muun muassa Kiinaan ja muualle Aasiaan.

Jos kaikki menee hyvin, metsäjätti tarjoaa vuosikymmeniksi työtä ja leipää tuhansille keskisuomalaisille Äänekosken tehtaassa sekä ympäröivissä metsissä, maanteillä ja rautateillä.

Osakuntajuhla kesti kahdeksan tuntia ja jatkui tanssilla. Siihen jalkani ei enää taipunut. Katselin – en kateellisena mutta hieman haikeana – kuinka nuoret pyörähtelivät parketilla.

Kotimatkalla huoli maakunnan tulevaisuudesta alkoi taas vaivata ja aprikoin, olinko merkkini ansainnut.

Annoin itselleni lupauksen: panen metsäasiat kuntoon. Uusi biotuotetehdas nielee suunnattoman määrän puuta, ja kaltaiseni kaupunkilaiset omistavat huomattavan osan Keski-Suomen metsistä. Helsinkiläisherran puukauppa voi olla hyvä teko synnyinseudun puolesta, ja saahan siitä hieman rahaakin.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat