Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Suomen kehitysavulla on etsitty vammaisia lukituista takahuoneista ja kanaloista – nyt leikkaukset uhkaavat keskeyttää työn ja koulunkäynnin

Tansaniassa vammaiset pidetään jopa lukkojen takana, mutta Leonard Kumburu on saanut käydä Suomen rahoittamaa koulua. Nyt vammaistyön budjetti puolittui.

Ann-Mari Huhtanen

Kuvittele, että olet korkealla vuoristossa. Ympärilläsi on trooppisia havupuita, joista osa näyttää ylössuin käännetyiltä joulukuusilta. Kuvittele raudanpunaiseen maahan osuvat auringonsäteet ja puiden puhdas vihreä.

Taianomaista, eikö.

Sitten kuvittele vuorenrinteelle ränsistynyt, valkoinen talo. Kävelet talolle, on aivan hiljaista, ja kurkistat sisään.

Ensimmäinen mieleenpainuva asia on valo, joka siivilöityy peltikaton rei’istä huoneeseen. Huomaat lattialla julisteen, jossa siili soittaa triangelia. Anna ilon näkyä ja kuulua, siinä lukee. Suomeksi.

Näet kaksi sinisiin koulupukuihin pukeutunutta poikaa, jotka istuvat pulpettien ääressä ja juovat muovikupeista. ”Mitä kuuluu?” vanhempi heistä nousee ja tervehtii sekä swahiliksi että englanniksi. Sitten hän suutelee kädelle.

Touko Hujanen
Nuru Abasi ei koulua aloittaessaan kävellyt, mutta nyt hän jo juoksee. Abasin äiti on yksinhuoltaja. Tansaniassa miehet eivät aina tunnusta vammaista lasta, koska vammaisia edelleen usein hävetään.
Nuru Abasi ei koulua aloittaessaan kävellyt, mutta nyt hän jo juoksee. Abasin äiti on yksinhuoltaja. Tansaniassa miehet eivät aina tunnusta vammaista lasta, koska vammaisia edelleen usein hävetään.

Paikka ei tunnu todelta, eikä sitä periaatteessa pitäisi olla olemassakaan. Nuru Abasi, 10, ja Leonard Kumburu, 16, ovat kehitysvammaisia, eivätkä vammaiset tavallisesti käy Tansaniassa koulua.

Jos kehitysyhteistyötä ei olisi, Abasi ja Kumburukin olisivat luultavasti kotona. Vuodesta 2010 Suomen Lähetysseura on ulkoministeriön avustamana rahoittanut Tansanian luterilaisen kirkon koillisen hiippakunnan Outreach-projektia, jossa vammaisia on etsitty jopa lukituista takahuoneista ja kanaloista.

Nyt työ on kuitenkin vaakalaudalla. Yli miljoonan muun kehitysmaiden köyhän tavoin Abasi ja Kumburu ovat joutuneet Suomen hallituksen leikkauslistalle.

Viime kesänä se alkoi. Säästötalkoisiin ryhtynyt uusi hallitus linjasi kehityspolitiikkaa vauhdikkaasti ja päätti leikata kehitysyhteistyövaroista lähes puolet.

Vuodesta 2016 alkaen menoja karsittaisiin vuosittain yli 200 miljoonaa euroa, minkä lisäksi 100 miljoonaa euroa siirrettäisiin kehitysrahasto Finnfundille. Valtio-omisteinen Finnfund tarjoaa pitkäaikaista riskirahoitusta yrityksille kehitysmaissa ja Venäjällä.

Aivan kaikkialta lähtisi: muun muassa pitkäaikaisista kumppanimaista kuten Tansaniasta (ei saa enää lainkaan suoraa budjettitukea), YK:n lastenjärjestöltä Unicefilta ja muilta YK-järjestöiltä (60 prosenttia), ulkoministeriön hanketukien varassa olleilta pieniltä ja keskisuurilta järjestöiltä (eivät saa tänä vuonna mitään), ulkoministeriön monivuotista ohjelma- ja toimintatukea saavilta järjestöiltä ja organisaatioilta, kuten CMI:ltä, Kirkon ulkomaanavulta ja SPR:ltä (38 prosenttia).

Kehitys- ja avustusjärjestökenttä kuohui. Leikkauksia oli osattu odottaa, mutta ei näin suuria ja kerralla. Toimet eivät jääneet ulkomaillakaan huomaamatta, ja Suomen maine YK:ssa koki kolauksen.

Samalla kun hallitus sakotti perinteisiä toimijoita, se korosti yksityisen sektorin roolia kehitysyhteistyössä. Kehityspolitiikassa oli siis tapahtunut ideologinen muutos.

Järjestö toisensa jälkeen ilmoitti yt-neuvotteluista. Kehitysjärjestöjen kattojärjestön Kepan arvion mukaan työntekijöitä irtisanottiin yli 130, määräaikaisten työsuhteita ei jatkettu ja väkeä lomautettiin. Tämä kosketti vähintään neljännestä koko kentän työvoimasta.

Moni järjestö oli työskennellyt kehitysmaissa vuosikausia, mutta nyt niiden täytyi kertoa kumppaneilleen, että ulkoministeriö rikkoisi jo tehtyjä rahoitussopimuksia. Satoja käynnissä olevia hankkeita jouduttaisiin lopettamaan, ja kymmeniin maihin tuki loppuisi kokonaan.

Järjestöjen mukaan suurin tuho olisi vältetty, jos olisi leikattu vähitellen.

”Tällöin olisi tuskin tullut isojakaan vaurioita”, sanoo Tansaniasta vastaava Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyökoordinaattori Jyri Kemppainen. ”Paljon olisi auttanut, jos loppuvaiheessa olleet hankkeet olisi voitu viedä läpi. Nyt ei jäänyt aikaa edes varoittaa kumppaneita.”

Kemppainen ja muut olivat vaikeiden päätösten edessä. Oli mietittävä, mikä projekti lopetettaisiin kesken, mikä saisi jatkaa. Lähetysseuralla on ollut esimerkiksi Tansaniassa 12 hanketta, joilla muun muassa ehkäistään ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja edistetään tasa-arvoa.

”Oli selvää, ettei kaikkiin kannattaisi tehdä 40 prosentin leikkausta”, Kemppainen sanoo ja kertoo, että neuvoa kysyttiin myös paikallisilta kumppaneilta.

Lopulta Lähetysseura päätyi hankkeisiin, jotka olivat loppusuoralla, joille voisi löytyä rahoitusta muualta tai jotka eivät ehkä kokonaan ”kuolisi”. Kolme hanketta kaatui tänä vuonna kokonaan. Jäljelle jäävistäkin täytyi vetää juustohöylällä, ja ensi vuonna luvassa on lisää leikkauksia.

Mitä Tansaniassa tästä kaikesta ajatellaan? Mitä nyt aiotaan tehdä?

”En osaa sanoa”, Kemppainen huokaa. ”Sen minäkin haluaisin kuulla.”

Tansanian pohjoisosassa Magamban kylässä koulupäivä on päättymässä. Kun kuumat maidot on juotu, Downin syndroomasta kärsivä Leonard Kumburu kerää muovikupit pinoon ja kantaa ne ulos pesuun.

Tänään, kuten muinakin päivinä, vammaisille tarkoitetussa koulussa on aloitettu rukouksella. Sitten on venytelty jäsenet, minkä jälkeen on opeteltu lukemista.

Nuru Abasi ujostelee ensin suomalaisia vieraita. Hetken tarkkailtuaan hän käy hakemassa kirjahyllystä jotain näytille. Se on Miinan ja Manun iso värityskirja.

”Välillä me väritetään, välillä me leikitään legoilla”, Kumburu kertoo, sillä Abasi ei puhu, ei ainakaan vielä.

”Myös lukeminen on kivaa”, Kumburu jatkaa ja piirtelee sormella aakkosia pulpetin kanteen.

Touko Hujanen
Opettaja Monika Kihoja maksaa omasta pussistaan aamupalan lapsille. Hän on auttanut myös lasten koulupukuhankinnoissa.
Opettaja Monika Kihoja maksaa omasta pussistaan aamupalan lapsille. Hän on auttanut myös lasten koulupukuhankinnoissa.

Opettaja Monika Kihojo katselee oppilaitaan lempeästi. Hän saa vapaaehtoisen nimellistä palkkaa, joten työ on hänelle sydämenasia. Helppoa ei ole ollut. Koska lasten kehitys on hidasta, vanhemmilta loppuvat välillä usko ja motivaatio.

Vaikka on niitä onnistumisiakin. Kihojo kertoo, että Kumburu ei vuosia sitten koulua aloittaessaan puhunut. Abasi ei aluksi kävellyt mutta nyt jo juoksee.

Kahdestatoista oppilaasta jo puolet on päässyt normaaliin kouluun, mutta Abasi ja Kumburu tuskin pääsevät. ”En voisi ikinä jättää heitä ja lopettaa tätä työtä”, Kihojo vannottaa.

Se on kauniisti sanottu. Silti siitä tulee vähän surullinen olo, sillä Kihojo ei tiedä vielä uutisia leikkauksista. Se ei ole sinänsä ihme, sillä matka Suomesta tänne Usambaran vuoristoon on pitkä, ja niin on avustusketjukin.

Juustohöylä saattaa osua tänne Magambaankin, sillä Lähetysseuran oli tänä vuonna pakko lähes puolittaa vammaistyön budjetti. Jotta käytännön työhön jäisi mahdollisimman paljon rahaa, Lähetysseura irtisanoi lähikaupungissa Lushotossa olleen suomalaisen vammaistyön erityisasiantuntijan.

Asiantuntijan työlle olisi edelleen tarve. Vaikka Tansania on ratifioinut YK:n yleissopimuksen vammaisten oikeuksista, niiden toteutumiseen käytännössä on vielä pitkä matka. Täällä vammaiset nähdään usein edelleen häpeänä, jopa kirouksena, sillä stigma on syvä ja nykyaikaista tietoa vähän.

Suomalainen asiantuntija kiersi kylissä valistamassa vanhempia, tutki, diagnosoi ja kuntoutti lapsia sekä koulutti vapaaehtoisia ja kyläopettajia. Kahden vuoden aikana hän käytännössä opetti kädestä pitäen, ettei vammaista voi kohdella kuin esinettä. Kaiken kaikkiaan projekti on auttanut yli 1 400:aa lasta ja nuorta.

Irtisanominenkaan ei ratkaissut kaikkia ongelmia. Tänä vuonna kylissä käydään harvemmin, joissakin ei ollenkaan. Leikkuriin joutuivat myös suunnitelmat auttaa vammaisia työllistymään. Mehutehdastyökokeilusta oli hyviä kokemuksia.

Touko Hujanen
Suomalaisten rahoittama Outreach-vammaisprojekti on auttanut Abdalla Bawenia, 21. Hän kävi ensin vammaisten koulua, minkä jälkeen häntä autettiin etsimään töitä. Nykyään hän työskentelee Lushotossa Irente Farmilla yleismiehenä.
Suomalaisten rahoittama Outreach-vammaisprojekti on auttanut Abdalla Bawenia, 21. Hän kävi ensin vammaisten koulua, minkä jälkeen häntä autettiin etsimään töitä. Nykyään hän työskentelee Lushotossa Irente Farmilla yleismiehenä.

Luokkahuoneessa Nuru Abasi on alkanut leikkiä hippaa kuvaajan kameran kanssa. Ei ole mukava tuoda tällaisia terveisiä Afrikkaan. Kun kerron Monika Kihojolle Suomen tapahtumista, rypyt hänen kasvoillaan syvenevät.

”Huono juttu”, Kihojo huokaisee. ”Mutta minkäpä minä sille teen, päätös on tehty Suomessa. Täytyy vain keskittyä omaan työhön.”

Joyce Kibanga sen sijaan sanoo suoraan sen, mitä luultavasti moni muukin nyt miettii. Hän on Tansanian luterilaisen kirkon koillisen hiippakunnan sosiaalityön johtaja.

”Meistä tuntuu, että Suomi on jättänyt meidät pulaan.”

Kibanga sanoo Suomi, ei Lähetysseura. Kaikki tietävät, että leikkaukset johtuvat avustajamaan poliittisista päätöksistä, eivät kumppanijärjestön ilkeydestä.

Istumme Lushotossa hiippakunnan toimistossa. Tunnelma on vakava, ehkä jopa lyöty. Tansanialaiset eivät mielellään puhu kielteisistä asioista, joten Kibangan suorapuheisuus kertoo paljon siitä, minkä luokan ongelmien kanssa painitaan.

Tarkoituksena olisi puhua vammaistyöstä ja siitä, millaisin keinoin budjettia aiotaan tilkitä. Viime päivinä Kibangan ajatukset ovat kuitenkin menneet toiseen projektiin, jolta tuki lakkasi kokonaan.

Kirkko on rakentanut suomalaisten tuella Kilindin maakuntaan sairaalan, joka on ollut käytössä jo muutamia vuosia. Sairaalaan on kulunut lähemmäs miljoona euroa Suomen valtion rahaa, mutta vielä ei ole valmista. Tänä vuonna oli tarkoitus rakentaa hallintorakennus, työntekijöiden asuntola ja laboratorio, mutta nyt rahaa ei olekaan.

Tätä on puitu viimeksi eilen Kilindin lakimiehen ja sairaalan johtajan kanssa. Heille ei riitä vastaukseksi se, että rahat Suomessa loppuivat. Nyt täällä paikan päällä joudutaan kantamaan sitä vastuuta, josta Suomi vetäytyi.

Entä sitten se Outreach, jossa on etsitty vammaisia?

Lähetysseura on sen ainoa rahoittaja. Omaa rahaa ei kirkolla sille ole. Tämä ei ole harvinaista, sillä lähes kaikki avustajavaltioiden antama julkinen kehitysapu kulkee ulkomaisten järjestöjen kautta. Tähän ohjaa jo projekti- ja ohjelmatukiin perustuva järjestelmä.

Kirkolla on sen sijaan vapaaehtoisia ja pastoreita, jotka tekevät työtä vammaisten oikeuksien puolesta. Kirkko on myös lobannut, ja paikallishallinto onkin tänä vuonna ottanut lisää Outreachin kouluja hoitaakseen. Toiveissa on, että Tansanian valtio alkaisi tarjota vammaisille sosiaalipalveluja ja koulutusta kaikkialla, mutta siihen menee varmasti vuosia.

Lähetysseura on kirkon mukaan luvannut jatkaa tukeaan vuoteen 2019, mutta nykytilanne on osoittanut, etteivät lupaukset aina pidä. Voihan olla, ettei se saa ulkoministeriöltä hankkeelle jatkoa.

Joyce Kibanga ymmärtää tämän olevan mahdollista. Hänen mukaansa vaihtoehdot ovat kuitenkin täälläpäin vähissä. Kirkko voi tehdä varainkeruuta, ja niin se tekeekin, mutta paikallisilta kerätyillä kolehdeilla ei pyöritetä kokonaisia projekteja.

Harvassa kehitysmaassa on varainhankintakulttuuria, eivätkä monet paikalliset järjestöt edes tiedä, miten sitä tehdään. Jos ideoita on, ne ovat pieniä: pyöritetään kioskia tai myydään kopiokonepalveluja.

Kulukurikin on aloitettu. Kirkko miettii, miten vammaisia pystyttäisiin auttamaan menemättä pitkiä matkoja kyliin.

Oikeastaan ainut ja viimeinen keino on etsiä uutta rahoitusta, mutta avun antajia ei noin vain löydetä. Monilla niistä on tietyt toiveet ja intressit, joihin paikan päällä mukaudutaan joskus liikaakin.

Siitä, miten paljon länsimaisen rahoittajan toiveet ohjaavat kehitysyhteistyötä, on puhuttu kentällä iät ja ajat. Pahimmillaan korjataan kaivonkantta, kun pitäisi keskittyä kattoon.

Lopulta avustajavaltioiden hallitukset ovat niitä, jotka päättävät, mitä kehitysmaissa tehdään. Julkinen kehitysapu heijastelee aina rahoittajamaiden poliittista tilannetta ja ilmapiiriä.

Suomen lisäksi kirkko saa tukea Saksasta ja Norjasta, mutta Kibanga ei usko, että Outreach kiinnostaa niitä. Kibangan mukaan saksalainen järjestö antaa rahaa vain lyhyisiin projekteihin, norjalainen kirkko haluaa parantaa köyhien elämänlaatua yleisesti.

”Itse asiassa saimme tietää, että Norjakin saattaa leikata avustuksia”, Kibanga yhtäkkiä muistaa. ”Sitä on nyt liikkeellä, erityisesti Pohjoismaissa.”

Joyce Kibanga on oikeassa. Sitä on liikkeellä. Suomen tikistys kansainvälisestä yhteistyöstä on omaa luokkaansa, mutta se ei ole ainoa, joka on talouskriisissä leikannut kehitysavusta. Esimerkiksi myös Tanska ja Alankomaat ovat vähentäneet tukeaan, ja viime vuonna tätä harkitsivat jopa Norja ja Ruotsi. Tosin, toisin kuin Suomi, ne aikoivat ohjata säästöt pakolaiskriisin hoitoon.

Avustusten määrä köyhiin maihin ja perinteisille toimijoille on laskussa. OECD:n mukaan kahdenvälinen apu vähiten kehittyneisiin maihin laski 16 prosenttia vuonna 2014. Etenkin yhteiskunnallista muutosta ajavien kansalaisjärjestöjen on vaikea saada rahoitusta. Kansalaisyhteiskuntia tukevan Civicusin mukaan ulkomaisten avustajien antama rahoitus on vähentynyt eivätkä paikalliset rahoittajat vielä pysty tai halua tukea kansalaisjärjestöjä.

Apua keskitetään todennäköisesti aiempaa harvempiin maihin. Civicusin mukaan rahoittajat ovat myös muuttumassa varovaisemmiksi ja konservatiivisemmiksi sen suhteen, ketä rahoitetaan.

Kilpailu rahoittajista kiristyy. Tähän mennessä on ehkä riittänyt, että hanke on hyvin suunniteltu, kehitysvaikutuksia tulee ja rahat käytetään oikein, mutta ei enää. Koska järjestöjä on paljon ja suuri osa niistä on ulkomaisen avun varassa, on selvää, ettei kaikille riitä rahaa.

Touko Hujanen
Maroroin maasaikylä sijaitsee Tansanian eteläisellä ylänköalueella. Lähimpään kaupunkiin Morogoroon on noin 60 kilometriä. Maasaiden pääelinkeino on paimentolaisuus.
Maroroin maasaikylä sijaitsee Tansanian eteläisellä ylänköalueella. Lähimpään kaupunkiin Morogoroon on noin 60 kilometriä. Maasaiden pääelinkeino on paimentolaisuus.

Pulassa. Tämä sana vahvistuu, kun saavumme jeepillä Maroroin maasaikylään. Se sijaitsee Tansanian eteläisellä ylänköalueella. Savimajojen reunustamalla hiekkakentällä, empelepuun alla, istuu helmikoruihin pukeutuneita naisia lapsineen.

On juhlapäivä. Mamaksi esittäytyvä vanha nainen on saanut edellispäivänä lapsenlapsen, jota hänen tohtorispoikansa on tullut kotikylään juhlimaan.

”Synnytys meni hyvin, ja tytär tuli!”

Juhlan kunniaksi on teurastettu lammas, joka syödään myöhemmin yhdessä.

Mutta siinä syyt juhlia ovatkin. Suomen säästötalkoot osuvat nimittäin tännekin.

Maroroi on yksi maasaiden etujärjestön Himwan tukemista vähemmistökylistä. Lähetysseuran tukeman järjestön budjetti kutistui tänä vuonna puoleen. Ensi vuonna tuki luultavasti lakkaa kokonaan.

Suomalaisten avustuksella on koulutettu kyläläisiä naisten ja lasten asemasta ja saatettu riiteleviä paimentolaisia ja maanviljelijöitä saman pöydän ääreen. Vähemmistöheimon perinteinen elinkeino, karjan kaitseminen, kuihtuu ilmastonmuutoksen ja maakiistojen vuoksi, ja kiistat ovat kärjistyneet. Tansanian valtio ei tunnusta paimentolaisuutta elinkeinoksi, minkä vuoksi maasait eivät ole voineet rekisteröidä vuosisatoja laiduntamiaan maita, joita viljelijät nyt hamuavat.

”Vuosikymmeniä meni hyvin ja maanviljelijät kunnioittivat joen merkitsemää rajaa. Nyt he ovat ylittäneet sen ja yrittävät saada 6 000 hehtaaria hedelmällistä maata omakseen”, Michael Pari kertoo.

”Kyläläisiltä on varastettu karjaa, ja yläkoulua käyvien lasten kimppuun on hyökätty koulumatkalla. Uskomme, että hyökkäykset liittyvät maakiistoihin, mutta viranomaiset eivät ole tehneet asialle mitään. Siksi päätimme, että riittää.”

Kyläläiset ovat palkanneet asianajajan, ja asiaa käsitellään parhaillaan oikeudessa. Se on mahdollista, sillä maroroilaisilla on maaomistuksista virallisia asiakirjoja, mikä on hyvin poikkeuksellista.

Himwan oli määrä auttaa sovittelussa, jos asia ei ratkea oikeusteitse. Suunnitelma ei enää päde, sillä kun on pakko ottaa jostain, järjestö panee tasa-arvotyön etusijalle. Naisiin kohdistuva väkivalta, lapsiavioliitot ja ympärileikkaukset ovat yleisiä.

Maakiistat ovat suuri ongelma, eivätkä maasaiden oikeudet tunnu kiinnostavan ketään. Himwa toivoo nyt, että uusi uudistushenkinen presidentti John Magufuli tarttuisi asiaan.

Muuten toivo onkin vähissä. ”Rehellisesti sanoen olemme vielä šokissa”, sanoo Himwan projektipäällikkö Chande Kawawa ja viittaa yhtäkkisiin mullistuksiin.

”Kun saimme kolmen vuoden rahoituksen, ajattelimme että jes, vihdoinkin on meidän vuoro”, Kawawa muistelee.

Kaksi viikkoa sitten järjestön viidestä työntekijästä kaksi sai lähteä. Irtisanomiset ja maaoikeuksiin liittyvän työn lopettaminen eivät riitä, järjestön on karsittava myös noin puolet autettavista kylistä.

Kuten muutkin, järjestö alkaa etsiä uutta rahoittajaa. Jos sellaista ei ensi vuodelle löydy, hanke kaatuu ja tuhannet hyödynsaajat palaavat entiseen elämäänsä.

Touko Hujanen
Moses Masingisa (keskellä) ja 15 muuta maroroilaista osallistuivat Himwa-järjestön tasa-arvokoulutukseen. Nyt Masingisa puhuu näistä asioista muille. ”Kerromme, että naisia ei saa lyödä ja hekin saavat päättää perheen asioista. Siitä on ollut apua, väkivalta naisia kohtaan kylässä on vähentynyt.”
Moses Masingisa (keskellä) ja 15 muuta maroroilaista osallistuivat Himwa-järjestön tasa-arvokoulutukseen. Nyt Masingisa puhuu näistä asioista muille. ”Kerromme, että naisia ei saa lyödä ja hekin saavat päättää perheen asioista. Siitä on ollut apua, väkivalta naisia kohtaan kylässä on vähentynyt.”

Toiminnanjohtaja, lakitieteiden professori Andrew Mollel on pessimistinen. Hänen mukaansa moni rahoittajista ei halua jatkaa toisen aloittamaa projektia.

”Se on fakta, jonka kaikki täällä tietävät. Voi olla, että löydämme jonkun, joka sanoo, että ihmisoikeudet, sukupuolten välinen tasa-arvo tai maaoikeudet eivät kiinnosta, mutta vedensaantia maasaikyliin voisimme kyllä edistää”, hän sanoo ja purskahtaa nauruun.

Mollel on opiskellut tohtoriksi Itä-Suomen yliopistossa ja ymmärtää hyvin suomalaista ajattelua. Uudet poliittiset linjaukset löivät silti ällikällä.

”Ensin ajattelin, että tämä on väliaikainen ongelma ja suomalaiset tajuavat, minkä suuruusluokan kielteisiä vaikutuksia projekteihin täällä tulee.”

”Olimme luottavaisia, liikuimme kylissä ja lupasimme ihmisille, että autamme. Voin sanoa, että siellä on nyt pettynyttä väkeä.”

Jotta järjestö saisi jotain osia toiminnasta säilytettyä, se on pohtinut jäsenmaksuja. Edellisestä kerrasta jäi tosin huonot muistot, sillä rahat kuluivat muuhun kuin piti. Mollelin mukaan täällä kaikki haluavat osallistua kokouksiin ja istua hallituksessa, koska siitä saa rahaa. Ja toisaalta pitkien matkojen takia jo matkakulut ovat suuret.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Hallitusta voi syyttää – syystäkin – siitä, että nuruabasit, leonardkumburut ja michaelparit ovat joutuneet suomalaisessa kehityspolitiikassa sijaiskärsijöiksi. Mutta ehkä myös kehitysjärjestöillä on peiliin katsomisen paikka. Leikkaukset ovat nostaneet esiin avustusjärjestelmän valuvirheet.

Kaunis ideaali on, että yhteistyötä tekevät ulkomaiset ja paikalliset järjestöt olisivat tasa-arvoisia. Kuten todettu, harvoin ovat. Raha ja UM:n hanketukiehdot sanelevat, minkä lisäksi perinteiset auttajan ja autettavan roolit pysyvät tiukassa.

Toinen ideaali on, että kehitysmaan kumppanista kasvaisi riippumaton toimija. Samaan aikaan kuitenkin vain pieni osa ulkomaisesta avusta menee paikan päällä olevien järjestöjen toimintakyvyn ja oman rahoituksen vahvistamiseen. Se on ristiriitaista. Semminkin kun Kepan tansanialaisille järjestöille tekemästä kyselystä selviää, että suomalaisilta kaivattaisiin apua juuri omillaan seisomiseen.

Suomalaisten järjestöjen puolustamiseksi sanottakoon, että paikalliset kumppanit eivät aina ole oma-aloitteisia tai mieti, mitä huomenna. Joskus on käynyt niinkin, että on tuettu järjestön oman toiminnan kehittämistä mutta lopuksi ihmetelty, mihin rahat oikein menivät.

Suomalaiset avustajat tekevät töitä kehitystavoitteen eteen, kuten kuuluukin, mutta välillä ne tuntuvat unohtavan, mikä oikeasti katkaisisi napanuoran.

Jotkut tosin ovat miettineet tätä alusta asti. Tansanian Mtwarassa yhteisöradiohanketta ajava Vikes on etsinyt tapoja, joilla radio rahoittaisi itsensä. Vikesin tuella on rakennettu radioasemalle masto, jonka lähettimen kuuluvuusalueella on miljoona ihmistä. Antennitilaa myydään jo kaupallisille radiokanaville.

Silti moni kehitysjärjestö on herännyt vasta leikkausten jälkeen miettimään, miten kumppanin käy, kun isosisko katoaa.

Monet järjestöt ovat nyt lähteneet etsimään uusia tulonlähteitä. Osa on alkanut etsiä yhteistyökumppaneita yksityisistä rahoittajista ja yrityksistä. Tansaniassa ainakin Liike ry, joka on tukenut lasten ja nuorten terveys- ja seksuaalikasvatusta sekä koululiikuntaa Lindin maakunnassa, on jo ollut yhteydessä ainakin 40 yritykseen. Energiayhtiö Symbionin kanssa ollaan jo tekemässä aiesopimusta. Myös öljy-yhtiö Shell on alustavasti kiinnostunut.

Kehitysapu ylipäänsä tuntuu muuttuvan yritystoiminnaksi. Samaan aikaan kun avustusten määrä köyhiin maihin, kansalaisjärjestöille ja perinteisten rahoittajavaltioiden järjestöille on laskussa, kaikkiaan kehitysapu on ennätyslukemissa. Rahaa siis on, mutta se ohjautuu yksityiselle puolelle. Niinhän nyt Suomessakin.

Siinä ei ole mitään pahaa. Mutta kysymys kuuluu, miten hyvin ensisijaisesti osakkeenomistajille voittoa tavoittelevat yritykset sopivat kehitysyhteistyöhön.

Viime kesänä esimerkiksi Finnfundin jättipotti närkästytti kehitysjärjestöjä, mutta oli mukana aitoa huoltakin.

Kehitysyhteistyöhön kuuluu tietty etiikka ja vastuullisuus, mutta Finnfund on sijoittanut muun muassa veroparatiiseissa toimiviin rahastoihin. Kehitysrahasto on ollut otsikoissa myös epäilyttävien patohankkeiden vuoksi, viimeksi tällä viikolla, kun patoa vastustava ympäristöjärjestön johtaja murhattiin Hondurasissa.

Toinen hyvä kysymys on, millaisia sijoitusten kehitysvaikutukset ovat ja keitä yritysten riskirahoittamisella oikein autetaan. Kenialaisen tuulivoimalan ymmärtää, mutta entä venäläinen jauhotehdas?

Kolmanneksi: ketkä jäävät kokonaan ilman apua? Yritysten huono puoli ylipäänsä on se, etteivät ne ole kovin demokraattisia. Niiden intressit mitä luultavammin sanelevat vielä valtiota ja avustajajärjestöjäkin vahvemmin. Ja maasaikylä tuskin pääsee kovin suuriin tuottavuuslukuihin.

Maroroissa lammas on vihdoin kypsynyt ja Mama kantaa vähälihaisia paloja ja kylkiluita tarjolle. Niitä kalutessa miettii, kuinka tässä lopulta kävikään.

Täältä lähti paljon, koska piti säästää.

Finnfundia pääomitettiin, koska hallitus laski sille annettavan rahan sijoitukseksi, joka ei kuormittaisi kansantalouden tilinpitoa, jota EU tiiraa kurinpitosäädöksissään. Raha meni jauhotehtaille. Tilastokeskus kuitenkin linjasi, että pääomitus kirjataan julkiseksi menoksi. Tilinpito ei näyttäisikään paremmalta. Hallitus kompastui näppäryyteensä, eikä keikauksella lopulta säästetty mitään.

Joten mitä me suomalaiset tässä välissä hyödyimme?

Touko Hujanen
Sara ja Simon (vas.) sekä Naomi ja Ndkira (kesk.) juttelevat naisten kesken savimajassa Maroroin kylässä.
Sara ja Simon (vas.) sekä Naomi ja Ndkira (kesk.) juttelevat naisten kesken savimajassa Maroroin kylässä.
Touko Hujanen
Suomi näkyy vammaisten kyläkoulun luokkahuoneessa Magambassa.
Suomi näkyy vammaisten kyläkoulun luokkahuoneessa Magambassa.

 

 Juttua varten on haastateltu myös muun muassa Kepan kansalaisyhteiskunnan asiantuntijaa Kirsi Koivuporras-Masukaa, Vikesin ohjelmakoordinaattoria Peik Johanssonia ja Liike ry:n toiminnanjohtajaa Ari Koivua.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat