Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Huumeet olivat kitaristi Jukka Ormalle peruselin­tarvikkeita – päätös lopettamisesta syntyi liikenneympyrässä

Sielun Veljien kitaristi kertoo, että alkoholista ja huumeista seurasi eristäytymistä ja häpeää, mutta viimein tulivat rakkaus, raittius ja levy.

Katri Kallionpää HS
Kuka?

Jukka Orma

 Syntyi Helsingissä 19. 12. 1956.

 Opiskeli kitaransoittoa ja musiikin teoriaa mm. Sibelius-Akatemiassa sekä musiikkitiedettä ja sanskriittiä Helsingin yliopistossa.

 Tärkeimmät yhtyeet Hassisen Kone ja Sielun Veljet. Soittanut lisäksi mm. Hurriganesissa, Piirpaukessa, Pedro’s Heavy Gentlemen -yhtyeessä, taustayhtyeissä ja studiomuusikkona.

 Viimeaikaisia julkaisuja: Kultahiekkaa (2003), Maailmasta (Pentti Saarikosken runoihin, sävellykset Roni Martin ja sovitukset Orma, 2004) ja Öisin olemme samanlaisia (Anja Snellmanin runoihin, 2012).

Ei ollut blossia. Jukka Orma oli yksin kotona Helsingin Vuosaaressa. Oli vuosi 2005, tammikuun loppu. Syksy oli ollut rankka. Orma ja hänen silloinen avovaimonsa olivat päättäneet erota. Ja nyt Orma totesi, että pilvi oli päässyt loppumaan.

Hän soitti ”pariin luukkuun” ja lähti autolla hakemaan.

”Aurinkolahden puistotien päässä tuli tunne, että miten helvetin älytöntä touhua. Ajoin puistotien päässä olevan liikenneympyrän ympäri ja palasin kotiin.”

Siihen loppui kitaristi Jukka Orman lähes 30 vuotta kestänyt huumeiden käyttö. Sinä aikana hän veti monenlaista roinaa: blossia, pilveä, spiidiä, kukkaa, oopiumia, sieniä, happoa, piriä, trippejä, essoja – kaikkia mahdollisia nieltäviä, poltettavia ja nenän kautta vedettäviä huumeita. Kaikkea muuta paitsi heroiinia.

”Vähän liikaa on just sopivasti, oli mottoni”, Orma letkauttaa vinosti hymyillen.

Tästä kaikesta kertoo hänen huhtikuussa julkaistava albuminsa Orman oppivuodet. Se on levy, jota Orma on työstänyt neljännesvuosisadan ja jonka kaikki sävellykset ja melkein kaikki tekstit ovat hänen itsensä tekemiä. Se on levy, jolla Orma on omien sanojensa mukaan löytänyt ensimmäistä kertaa oman lauluäänensä.

Se on vedenjakaja. ”Roina on nyt käsitelty loppuun.”

Orma tarjoilee pressokahvia kotonaan Kruununhaassa. Välimeren tyyliin sisustetun taiteilijakodin erikoisuutena on viisi uloskäyntiä, sillä asunto on entinen Elannon kauppa. Kääpiökoira Cassie nukkuu päiväunia sohvalla. Puoliso, kirjailija Anja Snellman, on Intiassa kirjoittamassa uutta romaania.

Orma on tyylikäs, kohtelias ja puhuu huolitellusti, kuten Kulosaaressa kasvaneelle lääkäriperheen pojalle sopiikin. Entinen Hassisen Koneen, Sielun Veljien ja Hurriganesin kitaristi laulaa nykyisin kakkosbassoa Tuomiokirkon kamarikuorossa.

Tästä ihmisestä ei heti tule mieleen entinen narkkari.

Sana hätkähdyttää Ormaakin.

”Huumeiden käyttäjiä on kaikissa yhteiskuntaluokissa. Osa heistä on syrjäytyneitä, mutta kaikki syrjäytyneet eivät ole huumeiden käyttäjiä”, hän selittää kärsivällisesti.

On siis arvostetuissa ammateissa olevia ihmisiä, jotka pyöräyttävät herättyään jounin eli kannabissätkän ennen aamukahvia. He saattavat poltella pilveä pitkin päivää, eikä se heidän mielessään juuri eroa savukkeiden polttamisesta tai kahvin juomisesta.

Huumeet eivät Orman mukaan ole missään valtakunnan rajan tai kielimuurin takana, niitä ei käytetä jossakin toisessa kulttuurissa tai toisen uskonnon piirissä. Jokaisen tuttavapiirissä on todennäköisesti ihmisiä, jotka käyttävät huumeita ilman, että kiinnitämme asiaan mitään huomiota.

”Vetäjät” eivät ole syrjäytyneitä eivätkä pikkurikollisia, sillä heillä on varaa rahoittaa huumeiden käyttönsä. Tosin he eivät ehkä osta asuntoa, autoa eivätkä kesämökkiä. Heille ei ehkä kerry omaisuutta, eivätkä he harrasta kaukomatkoja.

Huumeiden käyttäjät ovat globaali heimo. ”Me olemme ympäri maailmaa levittäytynyt lauma, johon ulkopuoliset eivät pääse. Menetpä minne tahansa ja alat etsiä mitä tahansa laitonta huumetta, löydät sitä kyllä nopeasti. Yhtäkkiä olet taas tutussa ympäristössä, omassa jengissä.”

Heimo elää kaupunkien sisälle rakennetussa salaisessa maailmassa. ”Et usko, millaisissa käsittämättömissä luukuissa olen käynyt, mitä kaikkea olen nähnyt ja kokenut”, Orma kertoo.

Rituaalit ovat tärkeä osa sitä maailmaa: hasissavukkeen pyörittäminen, kokaiinin tai spiidin naputtelu partaveitsellä lasipöydän tai taskupeilin pinnalla ennen kuin vedetään nokat.

Huumeiden käyttäjä ei välttämättä koe koskaan olevansa erityisen sekaisin. Ainakaan hänestä ei tunnu siltä. Sen sijaan muisti heikkenee.

”Luen kirjaa, samaa lausetta yhä uudelleen. Luen toisen lauseen ja kolmannen ja olen haltioissani. Mutta samalla olen jo unohtanut sen ensimmäisen.”

”Tai katson elokuvaa, josta en jälkeenpäin muista mitään muuta kuin sen, että siinä oli huikean vaikuttava tunnelma. Olen nähnyt valtavan määrän elokuvia, joiden tiedän olevan loistavia. Mutta minulla ei ole mitään käsitystä niiden juonesta”, Orma kuvaa.

Orman puolustus huumeiden käytölle oli aikoinaan se, että niiden haitat yhteiskunnalle ovat vähäisiä verrattuna alkoholin aiheuttamiin haittoihin.

Ensimmäisen kaatokänninsä Orma veti neli–viisitoistavuotiaana isompien kavereiden kanssa, kun vanhemmat olivat kesämökillä. Hän päätyi tiputukseen Hesperian sairaalan teho-osastolle, A-kakkoselle.

”Herätessäni katetri käsivarressa ja toinen virtsaputkessa näin ensimmäiseksi hoitajan, jonka olin tavannut osaston pikkujouluissa.”

Orman isä oli Hesperian A-kakkosen osastonlääkäri. Henkilökunta jätti poikkeuksellisesti Jukka Orman käynnin kirjaamatta.

Viimeisen känninsä hän joi vuonna 1985 ollessaan jo kokenut ammattimuusikko.

Takana oli Sielun Veljet -yhtyeen kiertue. ”Parin viikon keikkarundin jälkeen hybris jää helposti päälle ja paluu arkeen on käsittämättömän rankka”, hän kertoo.

Orma oli ”ollut liikenteessä” pari päivää, kun Ylioppilasteatterilla pidettiin isot juhlat, HYY:n kulttuurikeskuksen pomon Petri Revon läksiäiset.

”Olin jo silloin päihteiden moniottelija, nappailin yhtä sieltä ja toista täältä sillä periaatteella, että kunhan balanssi säilyy.”

Bailauskunnossaan Orma näki kulisseiksi levitettyjä lakanoita parvekkeelta ja luuli niitä riippumatoiksi. Hän heittäytyi selälleen alas ja putosi neljän metrin matkan lattialle. Hän epäilee maanneensa jonkin aikaa tajuttomana lattialla. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota, eikä Orma käynyt edes lääkärissä. ”Lääkärin lapset eivät käy lääkärissä”, hän sanoo.

Kokemus säikytti.”Tajusin, että jokin muutos on tehtävä. Ajattelin romanttisesti, että kun viina oli ollut bändin ja perheen ohella niin iso osa elämääni, niin jostakin pitää luopua.”

Viinan jättäminen ei ollut helppoa. Hikoilua ja krapulaa kesti pari viikkoa. ”Pilven polttaminen krapulassa lisää kauhua, mutta parin viikon jälkeen pilvi toi rauhan, tasoitti hermot ja vei pois hirvittävän epävarmuuden. Pilvi oli turvallinen koti. Sen avulla pystyin olemaan yhdessä paikassa eikä ollut jatkuva hinku lähteä jonnekin muualle”, Orma avaa huumeiden käyttäjän ajattelua.

Orman elämän tärkein sisältö oli noihin aikoihin Sielun Veljet, rockyhtye, jonka Orma perusti Ismo Alangon kanssa ja joka toimi pääasiassa vuosina 1982–1992. ”Isoin ja tärkein projekti, jossa olen koskaan ollut mukana”, Orma sanoo.

Yhtye oli hänen mukaansa totaalinen rokkibändi, jollainen vaatii syntyäkseen poikkeuksellisia jäseniä. Ja poikkeusyksilöt tulevat vain poikkeuksellisesti toimeen keskenään. Sielun Veljissä niin kävi.

”Siinä ryhmässä oli mahdollisuus toteuttaa mitä tahansa. Järkyttävimpiäkään ideoita ei tuomittu eikä niille naureskeltu, vaan todettiin, että okei, kokeillaan. Se oli valtavan vapauttavaa.”

Yhtyeen suosio antoi tilaisuuden tehdä mitä kummallisimpia asioita, venyttää sallitun tekemisen rajoja. ”Se oli taiteellisesti erittäin hieno mahdollisuus.”

Sielun Veljet herättikin huomiota ennennäkemättömän rajulla, lähes hurmoksellisella lavaesiintymisellään, jota monet pitivät huumeiden aikaansaamana.

Orman mukaan huumeiden osuutta liioiteltiin. ”Sielun Veljet ei toiminut huumeiden vaan tekemisen pakon, innon ja kiiman ajamana.”

Olihan Ormakin joskus 1970-luvun lopun bändissään sattunut lähes sammumaan esiintymislavalle. ”Se kuului tuohon aikaan rockmuusikon työharjoitteluun pakollisena kokemuksena.”

Nykyiset, seuraavan sukupolven muusikot ovat Orman mukaan paljon urakeskeisempiä, skarpimpia ja raittiimpia.

”Siihen aikaan kuviteltiin, että rock on anarkistista. Nykyisin yhteiskunnan rajojen etsiminen ja rikkominen ei tapahdu musiikin piirissä, olkoonkin vaikka kuinka hiphop ja rap. Myös yhteiskunta on muuttunut. Nythän Neil Young ja Aerosmithin nokkamies Steven Tyler joutuvat kieltämään kappaleidensa käytön äärioikeistolaisen presidenttiehdokkaan Donald Trumpin tilaisuuksissa. Eihän täkäläisten rokkibiisien käyttö olisi tullut kuuloonkaan joissakin Urho Kekkosen tai Veikko Vennamon kampanjoissa.”

Poko Rekords
Sielun Veljet vuonna 1984: ylärivissä kitaristi Jukka Orma (vas.) ja laulaja Ismo Alanko, alarivissä basisti Jouko Hohko (vas.) ja rumpali Affe Forsman.
Sielun Veljet vuonna 1984: ylärivissä kitaristi Jukka Orma (vas.) ja laulaja Ismo Alanko, alarivissä basisti Jouko Hohko (vas.) ja rumpali Affe Forsman.

1990-luvun alussa Sielun Veljien toiminta hiipui. Mitään yksittäistä syytä yhtyeen hajoamiselle ei Orman mukaan voi nimetä.

”Rockyhtye on nuoruuden unelma, joka vaatii jäseniltään täydellistä vastuuttomuutta kaikelle muulle paitsi bändille. Aikuiseksi kasvaminen rockyhtyeessä on lähes mahdotonta”, Orma kuvaa.

Yhtye teki vielä paluun vuosina 2010–2011. ”Kiertue oli taivaallinen, mutta meistä ei enää ollut siihen totaalisuuteen, jota se vaati”, Orma sanoo.

Sielun Veljien hiipuminen ja samoihin aikoihin tapahtunut avioero olivat Ormalle kova isku. Lapset olivat syntyneet vuosina 1982 ja 1987. ”Jäin tyhjän päälle”, hän sanoo.

Orma pyöritti Sielun Veljien omaa levy-yhtiötä, tuotti musiikkia ja soitti erilaisissa kokoonpanoissa. ”En oikein pystynyt keskittymään mihinkään.”

Huumeista tuli Ormalle peruselintarvikkeita. Ne olivat osa arkipäivää tavalla, jota normaalille suomalaiselle humalahakuiselle alkoholinkäyttäjälle on vaikea selittää. Orma yrittää silti:

Kun alkoholilla tähdätään usein humalatilaan, bailaamiseen ja jonkinlaiseen sekavuuteen, huumeilla pyritään hyvään oloon. Ja se niistä tuleekin.

Ne saivat todellisuuden tuntumaan paremmalta. Hän hoiti lapsia, treenasi soittamista, teki biisejä, kävi kaupassa, maksoi laskuja niin kuin kuka tahansa meistä – ja veti tämän tästä hiukan huumetta.

Orma muistuttaa, että huumeita käytettiin yleisesti varsinkin sotien aikaan. Silloin niitä pidettiin lääkkeinä. Hän kertoo tarinan isoäidistään, arvostetusta lastenlääkäristä:

”Hänellä oli tapana, kuten monilla muillakin lääkäreillä, nauttia päivittäin lusikallinen apteekista saatavaa heroiinia, jonka tarkoitus oli muun muassa ehkäistä nuhaa. Kun se kiellettiin vuonna 1955, isoäiti sai apteekissa raivarin: miksi niin hyvä lääke kielletään? Siinä hänen vieroitusoireensa.”

Ainoa järki hänen omassa huumeiden käytössään oli Orman mukaan se, että hän ei koskaan kokeillut heroiinia.

”En uskaltanut. Olen liian addiktiivinen.”

Orma sanoo kaiken aikaa luulleensa, että hän oli hyvä työntekijä, hyvä isä ja hyvä puoliso uudessa liitossaan, josta myös syntyi kaksi lasta, vuosina 1997 ja 1999.

”Vetäjä kuvittelee olevansa läsnä muiden seurassa. Mutta sitä hän ei ole. Yhteinen läsnäolo katoaa. Pahimmillaan huumeet eristävät käyttäjänsä olemaan tekemisissä pelkästään niiden kanssa, jotka käyttävät huumeita.”

Kahvi on jäähtynyt kupeissa. Cassie-koira on herännyt ja haluaa lenkille.

On pakko kysyä, miten Orma kykeni lopettamaan huumeet ja alkoholin käytön – yksinkö?

Orma pyörittelee lusikkaa kahvikupissaan ja vastaa, että hänessä virtaa ”pohjalaista kusipääverta”.

”Halusin osoittaa itselleni olevani parempi kuin muut”, hän sanoo.

Kodin perinnöllä on hänen mukaansa ollut tärkeä osuus selviämiseen.

”Sain yleissivistyksen kasteen, opin lukemaan ja opin oppimaan.”

Orma myöntää kuitenkin tajunneensa jälkeenpäin, että olisi ollut hyödyllistä käsitellä asioita vaikka vertaistukiryhmässä.

Nykyisin hän ohjaa korvaushoidossa olevien ihmisten musiikkiryhmiä Helsingin Diakonissalaitoksella.

Huumeiden käytön lopettanut on kuin paluumuuttaja. Vanhojen vetäjäystävien kanssa on vaikea olla tekemisissä. Maailma on vieras, kun on tottunut siihen, että oman itsen ja maailman välissä on filtteri. Kun sitä ei ole, kaikki on raaempaa ja pelottavampaa.

”Ei ole niin yksinkertaista tulla toimeen oman historiansa kanssa. Välillä tuntuu, että olen tuhlannut elämäni, ja se hävettää niin paljon, että tekisi mieli kaivautua maahan.”

Entistä huumeiden käyttäjää vaanii vierauden ja syrjässä olon tunne, jopa vainoharhaisuus.

”Ihmisten katseissa tottui näkemään noijat [paranoiat]: Epäilee, että kaikki vaanivat. Jokainen vastaantuleva ihminen on salainen poliisi. Jokaisessa autossa, lentokoneessa ja helikopterissa on viranomaisia, ja ne ovat minun perässäni.”

Niistä tunteista kertoo Orman levy. Suuri ansio sen valmistumisesta kuuluu Orman mukaan tuottaja Pekka Ruuskalle, jonka kuultavaksi Orma vei biisejä kaksi vuotta sitten.

”Ruuska haukkui mun demot pystyyn. Puolivalmista, huolimatonta, viimeistelemätöntä, laiskaa. Se pakotti nöyrtymään. Otin lopultakin vastuun ja työstin biisit loppuun asti.”

Apuna sovittamisessa oli pitkäaikainen yhteistyökumppani, säveltäjä, kitaristi ja tuottaja Roni Martin.

Kaikkein tärkein tukija sekä huumeiden käytön lopettamisessa että levyn aikaansaamisessa on Orman mukaan ollut kuitenkin hänen nykyinen vaimonsa. Anja Snellman antoi jo kauan sitten tärkeän neuvon: Älä häpeä menneisyyttäsi. Käytä kokemaasi materiaalina.

Niin – vaimo.

Vielä pitää kertoa yksi tarina ennen kuin koira pääsee lenkille. Se on rakkaustarina.

Snellman ja Orma olivat tavanneet ensimmäisen kerran keväällä 1982 taiteilijoiden Rauhanjunassa, joka kiersi ympäri Suomea parilla kymmenellä paikkakunnalla. Orma oli silloin suosionsa huipulla olleen Hassisen Koneen kitaristi. Anja Snellman, silloinen Kauranen, oli kirjallisuuden ja koko kulttuurielämän nouseva tähti, jonka esikoisromaani Sonja O. kävi täällä oli julkaistu edellisenä vuonna.

Junassa sai alkunsa ”kohtalokas, monenlaisten käänteiden ja tunnekuohujen sävyttämä suhde”, joka kesti kolmisen kuukautta. Molemmat päätyivät kuitenkin tahoilleen, ja Orman esikoislapsi syntyi samana vuonna.

Orma ja Snellman tapasivat silloin tällöin vuosien varrella. Snellman oli puolisoineen paikalla muun muassa Orman 40-vuotissyntymäpäivillä Kaapelitehtaalla vuonna 1996. Niistä juhlista Orma ei muista juuri mitään.

”Elin tukevaa vetämisvaihetta. Olin niihin aikoihin vetänyt aika paljon pulveria [jauhemaista amfetamiinia] ja valvonut kolmisen vuorokautta putkeen. Kaverit tulivat, veivät minut saunaan ja sitten yllätysjuhliin, joissa oli 250 ihmistä.”

Sen sijaan Snellmanin 50-vuotisjuhlat vuonna 2004 olivat kohtalokkaat. ”Tapahtui roihahdus. Alkoi totaalinen rakastuminen ja sitten rakkaus.”

Rakkaus johti siihen, että tammikuussa 2005 Orma oli jälleen valinnan edessä. Hän oli käynyt Snellmanin kanssa pitkän puhelinkeskustelun, jossa tämä asetti hänet valinnan eteen: joko roina tai rakkaus.

Sen puhelun jälkeen Orma lähti ostamaan pilveä, ajoi liikenneympyrän ympäri Aurinkolahdessa ja valitsi rakkauden.

Oikaisu kello 9.00: Maailmasta-levyn sävellykset ovat Roni Martinin, sovitukset Orman.

”Tangot on tatuoitu mun aivoihin”
Tältä kuulostaa Jukka Orman Käärmeviinaa-kappale uudelta levyltä, joka ammentaa pitkälti suomalaisesta tangosta.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat