Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Tutkimusretkeilijä etsi intiaanikansoja sademetsästä – työssä tarvittiin laulutaitoa ja alumiinikattiloita

Vasta vuosien jälkeen Sydney Possuelo ymmärsi tehneensä suuren virheen. Hän alkoi vaatia, että intiaanit on jätettävä rauhaan.

Maria Manner HS

Miehet ymmärsivät, että heidät oli piiritetty. He eivät nähneet tiheässä sademetsässä ketään mutta kuulivat linnunlaulua. Miehet tajusivat sen olevan hämäystä. Amazonian kätkössä intiaanit viestivät toisilleen matkimalla lintujen ääniä.

Miehiä oli yli 30, ja he olivat viettäneet viidakossa kuukausia paikantaakseen intiaanien kylän. He kantoivat kiväärejä ja pistooleja mutta tahtoivat intiaaneihin yhteyden ilman taistelua. He tiesivät näiden tappaneen tunkeutujia aiemminkin.

Mitä miehet tekivät?

He päättivät laulaa. Ryhmä oli kuitenkin sekalainen eikä osannut samoja lauluja. Retkikuntaa johtanut Sydney Possuelo joutui ehdottamaan monta laulua ennen kuin löytyi kaikille tuttu brasilialainen kansanlaulu.

Miehet aloittivat. Metsä kuunteli hiljaa.

Sitten, pitkältä tuntuneen ajan jälkeen, metsästä alkoi kuulua laulua takaisin. Intiaanit vastasivat.

”Vain vihollinen lähestyy hiljaa. Emme tahtoneet heidän hyökkäävän”, Sydney Possuelo selittää nyt, vuosia myöhemmin, olohuoneessaan Brasíliassa. Valkoiseksi maalatun kerrostaloasunnon seiniä peittävät taide sekä valokuvat ja muistot Amazonialta.

76-vuotias Possuelo on työskennellyt elämänsä aikana yli 40 vuotta intiaanien parissa ja luonut yhteyden useisiin eristyksissä eläneisiin kansoihin. Laulamalla vastanneet korubot oli yksi näistä kansoista.

Mistä Possuelo ymmärsi, että intiaanit olivat lähellä?

”Kyseinen lintu laulaa vain aamuvarhain. Tiesin, että sen oli pakko olla intiaani.”

Sydney Possuelon kotialbumi
Possuelo värväsi retkikuntiinsa miehiä eri intiaanikansoista.
Possuelo värväsi retkikuntiinsa miehiä eri intiaanikansoista.

Sydney Possuelo on Brasilian viimeisiä ja maineikkaimpia sertanistoja – erämaankävijöitä, joiden tehtävänä oli ottaa yhteyttä Amazonialla eristyksissä eläviin intiaanikansoihin. Hän johti vuosia retkikuntia pitkillä, vaarallisilla matkoilla sademetsässä.

Moni Possuelon kollega kuoli tai haavoittui intiaanien keihäistä, nuolista ja puunuijista. ”Intiaanit eivät tehneet eroa meidän ja metsureiden tai muiden heitä tappaneiden valkoisten välillä.”

Vähitellen Possuelo huomasi, kuinka intiaanit alkoivat yhteydenoton jälkeen kuolla tauteihin, joihin heillä ei ollut vastustuskykyä. Monien kansojen väkiluku pieneni dramaattisesti. Osa menetti kielensä ja perinteisen elämäntapansa.

Possuelo päätti, että intiaanit on jätettävä rauhaan. Hän alkoi taistella hallituksen politiikan muuttamiseksi ja perusti vuonna 1987 alkuperäiskansoista vastaavan viraston Funain sisälle eristyksissä elävien kansojen yksikön. Myös Brasilia teki täyskäännöksen ja alkoi suojella eristyksissä eläviä kansoja. Nykyään niihin otetaan yhteyttä vain, jos niiden olemassaolo on uhattuna.

Brasilian Amazonialla elää yhä arviolta 50–70 eristyksissä olevaa intiaaniryhmää, eniten koko maailmassa. Heitä uhkaavat laittomat metsurit, maakeinottelijat, tehomaatalous, kullankaivajat ja salakuljettajat.

”Valkoisten kohtaamisesta ei ole seurannut alkuperäiskansoille mitään muuta kuin tuhoa ja hävitystä. Mutta ymmärsin tämän vain tekemällä itse suuria virheitä”, Possuelo sanoo.

Nuorena miehenä Possuelo haaveili seikkailuista, ei intiaaneista. Hän syntyi sisämaassa Minas Geraisissa, kaivoksista ja kahvintuotannosta tunnetussa osavaltiossa.

Uransa Amazonialla hän aloitti kuuluisien Villas-Bôasin veljesten matkassa. Nämä olivat tunnettuja erämaankävijöitä ja intiaanien puolustajia.

”Minua houkutteli ajatus kaukaisesta Amazoniasta ja sen vaaroista: jaguaareista, kaimaaneista, käärmeistä ja valtavista joista. Ne kuulostivat hienolta seikkailulta. Intiaaneilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä”, Possuelo sanoo.

Ensi kertaa hän matkasi Amazonialle parikymppisenä. Pikkuhiljaa hän tutustui intiaaneihin ja kiinnostui heidän maailmastaan.

Amazonian sademetsä oli tuohon aikaan pitkälti luonnontilassa. Siellä sijaitsi kumibuumin aikana vaurastuneita kaupunkeja, kuten Manaus ja Belém, mutta niiden ulkopuolella metsä oli lähestulkoon ennallaan. Possuelo vietti retkillä sademetsän siimeksessä lukuisia kuukausia.

Sademetsän tuhoaminen alkoi toden teolla 1970-luvulla sotilashallituksen ja suurten infrastruktuuriprojektien myötä. Amazonia nähtiin tuolloin koskemattomana. Hallitus lähetti Possuelon ja muita erämaankävijöitä ottamaan yhteyttä alueella eläviin intiaaneihin.

Alun perin tarkoitus oli hyvä.

Viime vuosisadan alusta asti Brasilian virallisena linjana oli pyrkiä rauhanomaisesti yhteyteen Amazonian intiaanikansojen kanssa. Sen pani alulle marsalkka Cândido Rondon, itsekin puoliksi intiaani.

”Brasilia on maa, jolla on vähän sankareita, mutta suurin heistä on Rondon”, Possuelo sanoo.

Rondon ajatteli, että viidakossa eläviin intiaaneihin tuli ottaa yhteys, jotta nämäkin voisivat nauttia sivilisaation hedelmistä. ”Kehityksen” leviäminen Amazonialle nähtiin vääjäämättömänä. Siksi intiaanit piti saattaa sen pariin rauhanomaisesti. Muutoin nämä olisivat joutuneet valkoisten armoille, mikä olisi merkinnyt heidän loppuaan.

”Se oli suuri valhe. Valkoiset eivät ole koskaan missään pitäneet alkuperäiskansoista. He korkeintaan sietävät ja suvaitsevat heitä. Mutta Rondon todella välitti intiaaneista.”

Yhteyden luominen intiaaneihin oli usein vaikeaa, eikä se käynyt vain laulamalla. Toisinaan konflikti saattoi puhjeta äkkiarvaamatta. Ryhmä kaiapó-intiaaneja otti Possuelon kerran panttivangikseen painostaakseen hallitusta puuttumaan siihen, että heidän mailleen tunkeuduttiin. Häntä pidettiin vankina kolme vuorokautta, ja keihäin ja nuolin aseistautuneet soturit vartioivat häntä yötä päivää.

”Jotkut intiaanit hyökkäsivät monen vuoden ajan kimppuumme, kun yritimme lähestyä heitä.”

Intiaanien metsään jättämistä merkeistä Possuelo huomasi, missä nämä olivat liikkuneet. Retkikunta jätti tarjolle lahjoja, kuten veitsiä, ruokaa ja alumiinikattiloita. Jos lahjat oli myöhemmin haettu, he saivat edetä.

Toisinaan viidakosta löytyi varoitusmerkkejä, esimerkiksi terävistä bambukepeistä kuoppaan tehty ansa tai ristiin asetettuja keppejä. Se oli ehdoton kielto: pidemmälle ei saanut edetä.

Retkikunnat saivat tietoa eristäytyneiden kansojen sijainnista myös paikallisilta asukkailta sekä tarkkailemalla alueita pienlentokoneella.

”Espanjan kuningas lahjoitti minulle kerran oman lentokoneen. Mutta sattui onnettomuus ja syöksyimme jokeen. Kone tuhoutui siinä”, Possuelo harmittelee.

Etelä-Amerikan intiaanien kielet ja kulttuurit vaihtelevat paljon. Koska etukäteen ei voinut tietää, mitä kieltä uusi kohdattava ryhmä puhuu, Possuelo värväsi retkikuntiinsa eri intiaanikansojen miehiä siinä toivossa, että intiaanit ymmärtäisivät toisiaan.

Eristyksissä elävien alkuperäiskansojen elämästä ei tiedetä paljoakaan. Mutta se tiedetään, että he elävät eristyksissä mitä ilmeisimmin vapaaehtoisesti.

Sydney Possuelon kotialbumi
Sydney Possuelo (oik.) yanomami-intiaanien päällikön Davi Kopenawa Yanomamin (vas.) seurassa.
Sydney Possuelo (oik.) yanomami-intiaanien päällikön Davi Kopenawa Yanomamin (vas.) seurassa.

Viime vuosina maailman suurin sademetsä on alkanut käydä ahtaaksi ja eristyksissä eläneitä intiaaneja on hakeutunut esiin Amazonialta. Kansalaisjärjestö Survival Internationalin mukaan monet heistä ovat kertoneet paenneensa metsureita, salakuljettajia ja tunkeutujien tuomia tauteja.

Hiljattain Science-lehdessä julkaistiin kahden antropologin kirjoitus. Siinä he esittivät, että eristyksissä eläviin kansoihin tulisi ottaa yhteyttä hallitusti, jotta niitä voitaisiin paremmin suojella. Ehdotus on tyrmätty myös antropologien parissa, mutta Possuelo ei säästele sanojaan.

”Suunnatonta typeryyttä”, hän huudahtaa.

”Antropologit tahtovat vain päästä tekemisiin intiaanien kanssa kirjoittaakseen kirjoja ja tullakseen kuuluisiksi. Intiaanit eivät tarvitse kirjoja mihinkään. Heillä on metsässä kaikki, mitä he tarvitsevat. Minä pidän intiaaneista, heidän maailmastaan ja tavasta elää luonnon kanssa, enkä ole ikinä kirjoittanut heistä yhtään kirjaa.”

Possuelo ei näe eristyksissä eläviä intiaanikansoja vain reliikkeinä meidän omasta menneisyydestämme. Siis kuvana siitä, millaisia metsästäjä-keräilijöitä me kaikki olemme saattaneet joskus olla. Intiaaneilla on oma historiansa, joka on arvokas, vaikka emme tietäisi siitä mitään.

Metsän asukkaiden jättämistä rauhaan ovat Possuelon mukaan vastustaneet esimerkiksi lähetyssaarnaat, jotka tahtoivat käännyttää intiaaneja. Possuelo on saanut lukuisia tappouhkauksia puunhakkaajilta ja suurtilallisilta. Myös jotkut sertanistat vastustivat hänen vaatimustaan, ettei intiaaneihin pidä yrittää ottaa yhteyttä. ”He tahtoivat mainetta ja kunniaa, jota ensimmäisen kontaktin saaminen intiaaneihin heille toi.”

Brasilia on ollut – ei vähiten Possuelon ansiosta – edelläkävijä eristyksissä elävien kansojen suojelemisessa. Niille on suojelualueita ja asiantuntijaryhmiä, jotka ovat hätätilanteiden varalta valmiudessa. Mutta suojelualueet eivät auta, jos niiden rajoja ei valvota kunnolla. Intiaanivirasto Funai kärsii rahapulasta, ja tehomaatalouden eturyhmällä on kongressissa yhä enemmän vaikutusvaltaa.

Possuelo itse sai vuonna 2006 potkut Brasilian intiaanisäätiöstä arvosteltuaan julkisesti sen puheenjohtajaa. Tämä oli esittänyt lehtihaastattelussa, että intiaaneilla on jo riittävästi maata.

”Se olisi ollut sama kuin ympäristöministeri olisi kehottanut kaatamaan metsää”, Possuelo tuhahtaa.

Alkuperäiskansojen selviäminen on elimellisesti kytköksissä sademetsän kohtaloon. Intiaanien suojeleminen on myös metsän puolustamista. Possuelo tekee kuitenkin selväksi, että rajat ovat vain valkoisia varten.

”Intiaanit saavat tulla pois, milloin tahtovat. Mutta päätöksen täytyy olla heidän.”

Rio Gandara / HS
Sydney Possuelo on matkustanut Amazonialla vuosikymmeniä. Hän on sairastanut malarian yli 30 kertaa.
Sydney Possuelo on matkustanut Amazonialla vuosikymmeniä. Hän on sairastanut malarian yli 30 kertaa.

Kun haastattelu on jatkunut lähes pari tuntia, Possuelo ehdottaa, että menisimme caipirinha-drinkeille. Ajamme ostoskeskuksen kupeessa sijaitsevan baarin luo. Brasilian futuristisen pääkaupungin keskustassa on paljon puita ja avaraa tilaa, mutta mihinkään ei ole helppo päästä ilman autoa.

Miksi Possuelo asuu pääkaupungissa, jos hänen sydämensä vetää Amazonialle intiaanien luo?

”Ei ole välttämätöntä mennä naimisiin naisen kanssa tunteakseen intohimoa häntä kohtaan”, Possuelo sanoo ja huokaisee kevyesti.

”Olen urbaani ihminen, pidän kaupunkielämästä ja elokuvissa käymisestä. Kerran olin ollut kaksi vuotta Amazonialla. Kun tulin kaupunkiin, menin viiden tähden hotelliin. Miten hyvältä tuntuikaan pestä itsensä saippualla.”

Viimeisen pitkän tutkimusmatkansa Amazonian siimekseen Possuelo teki vuonna 2002. Seikkailujen väheneminen on antanut enemmän aikaa muulle. Possuelo on ollut naimisissa neljästi, ja hänellä on seitsemän lasta. Nykyisen avokumppaninsa kanssa hänellä on kouluikäinen lapsi. ”Olen aina ajatellut, että maailman suuri ongelma on väestönkasvu. Ja katso, mitä olen tehnyt!”

Kuopus on Possuelon lapsista ensimmäinen, jonka kasvamista hän on voinut seurata likeltä. Amazonialla vietetty aika ja pitkät poissaolot kotoa ovat tuoneet omat ongelmansa.

”Vaimo on kaupungissa, tulee kaunis tummatukkainen amazoniatar, tiedäthän… Ja vaimo tapaa kaupungissa jonkun toisen, jolla on enemmän tukkaa ja hoikempi vartalo. Mutta elämä on sellaista. En osaa katua mitään.”

Ei Possuelo silti kokonaan ole eläkkeelle jäänyt. Hän matkaa Amazonialle aina tilaisuuden tullen, viime vuonna kolmesti. Toisinaan intiaanikansat ottavat häneen yhteyttä, jos alueella on ongelmia. Hänen sanaansa kuunnellaan yhä.

Possuelolta kysytään usein, kuinka kauan eristyksissä elävät kansat voivat selviytyä. Vastaus on lyhyt: ”Niin kauan kuin me tahdomme, että ne selviävät.”

Juttua varten on haastateltu myös Survival Internationalin asiantuntijaa Sarah Shenkeriä ja Helsingin yliopiston tulevaa alkuperäiskansatutkimuksen apulaisprofessoria Pirjo Kristiina Virtasta.

Sydney Possuelon kotialbumi
Sydney Possuelo (alhaalla vasemmalla) loi yhteyden korubo-intiaaneihin, jotka asuvat Brasilian ja Perun rajaseudulla. Osa koruboista asuu yhä eristyksissä.
Sydney Possuelo (alhaalla vasemmalla) loi yhteyden korubo-intiaaneihin, jotka asuvat Brasilian ja Perun rajaseudulla. Osa koruboista asuu yhä eristyksissä.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat