Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Barbudan maabrändinä on orjuus

Barbudalaiset ovat kääntäneet esi-isiensä väitetysti irvokkaan kohtalon asiaksi, josta voi ammentaa ylemmyydentuntoa, kirjoittaa Tommi Uschanov.

Sunnuntai
 
Tommi Uschanov
Kirjoittaja on vapaa kolumnisti ja tietokirjailija.

Maailmalla on valtioita, useimmiten kehitysmaita, joiden kansallisiin myytteihin liittyy keskeisesti orjuus ja siitä vapautuminen. Koko valtio on voinut syntyä orjakapinan seurauksena, kuten Haiti, tai se on voitu perustaa entisten orjien uudeksi kotimaaksi, kuten Liberia.

Erikoisin orjuusmyytti löytyy kuitenkin toisaalta. Sen tarjoaa Barbuda, litteä 160 neliökilometrin saari Karibianmerellä.

Barbuda itsenäistyi Britannian alaisuudesta vuonna 1981 yhdessä naapurisaarensa Antiguan kanssa. Valtion yli 90 000 hengen väestöstä asuu kuitenkin Barbudalla vain noin 1 600. Länsi-Intian saariston historiassa Barbuda on tunnettu lähinnä yhdestä asiasta, joka on sitten sitäkin oudompi.

Legendan mukaan Barbudalla olisi 1700-luvulla ja vielä 1800-luvun alussa toiminut siittola, jossa brittiläiset siirtomaaisännät kasvattivat ja jalostivat orjia – kuin mitäkin hevosia. Näin saaren asukkaista tuli yhä pitempiä ja lihaksikkaampia.

Asia mainitaan matkaoppaita myöten lähes kaikessa vanhemmassa kirjallisuudessa, joka vähänkin sivuaa Barbudaa. Se ei kuitenkaan ole totta. Vasta 1970-luvulla historiantutkijat David Lowenthal ja Colin Clarke selvittivät, mistä oli kyse.

Barbuda oli vuosisatojen ajan vuokrattuna englantilaiselle Codringtonin suvulle. Kuivalla korallisaarella ei kuitenkaan voinut viljellä mitään. Siellä oli vain muutama sata orjaa, jotka toimivat pienimuotoisen kalastuksen, karjanhoidon ja puunjalostuksen parissa.

Kun orjuus lopetettiin brittiläisessä imperiumissa vuonna 1834, orjanomistajille maksettiin korvausta. Suvun päämies Christopher Bethell-Codrington koetti saada omiin korvauksiinsa korotusta kirjelmöimällä Britannian siirtomaaministeriölle ja väittämällä Barbudan menetystä kovaksi iskuksi, koska se oli ollut muka niin sopiva orjankasvatuspaikaksi.

Tästä syntyi eteenpäin kerrottaessa mehevöitynyt huhu, joka 1900-luvulla kivettyi kirjoissa historialliseksi totuudeksi. Vasta yritys jäljittää lähdeviitteiden ketju alkupisteeseensä paljasti asian oikean laidan.

Lowenthalin ja Clarken tutkimus orjanjalostusmyytistä ilmestyi vuonna 1977. Se herätti Barbudalla suurta kiinnostusta, ja paikallinen sanomalehti julkaisi koko 26-sivuisen artikkelin jatkokertomuksena.

Kukaan ei kiistänyt tutkimustuloksia tieteellisesti, esimerkiksi vastineiden muodossa. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, mitä barbudalaiset kertoivat toisilleen ja ulkomaalaisille omasta menneisyydestään. Myytin kertomista totena jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi näin? Siksi, että barbudalaiset ovat kääntäneet esi-isiensä väitetysti irvokkaan kohtalon asiaksi, josta voi ammentaa ylemmyydentuntoa. Koska he olivat joutuneet tahtomattaan rodunjalostuksen kohteeksi, barbudalaiset olivat omasta mielestään pitempiä, vahvempia, komeampia ja älykkäämpiä kuin muut länsi-intialaiset!

Myytti elää yhä vieläkin. Esimerkiksi verkossa on Barbudasta hyvin markkinointihenkisiä esittelysivuja, jotka kertovat sitä muka kaikkien tietämänä totuutena.

Pitäisikö barbudalaisia sääliä, koska heidän kansallisen omakuvansa kulmakivi ei ole totta? Ehkä. Tai sitten ihailla, koska he ovat kääntäneet rasistiset rotuteoriat voitokseen kekseliäällä, lähes nurkan takaa tulevalla tavalla. Vaikka itse miettisin asiaa kuinka pitkään tahansa, huomaan jääväni kahden vaiheille.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat