Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Eurooppa-tutkija murskaa myyttejä: EU on nationalistinen projekti, eikä Bryssel ime valtaa sisäänsä

Liittovaltiokehitys on harhaa, sillä EU:ssa valta on tiukasti kansallisvaltioiden käsissä, sanoo Euroopan ideasta väitellyt Timo Miettinen.

Oskari Onninen HS

Siitä on nyt kaksi kuukautta, kun Alexander Stubb syrjäytettiin kokoomuksen puheenjohtajan paikalta. Sen koommin häntä ei ole juuri näkynyt.

Harmi, sillä onhan tässä ehtinyt ikävöidä EU-tohtoreita ja vähän kolmea pointtiakin. Brexitin jälkeen tarve on ollut huutava: Britannia on levällään, ja jonkun pitäisi olla kertomassa, onko EU myös.

Onneksi on Timo Miettinen. Hän on filosofi ja tutkija Helsingin yliopiston poikkitieteellisessä Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Miettinen väitteli parhain arvosanoin filosofi Edmund Husserlista ja Euroopan ideasta vuonna 2013. Nyt hän tutkii saksalaista poliittista ja oikeudellista perinnettä, ordoliberalismia, jonka yhteisvastuun kieltävä ote on muotoutunut EU:n talouspolitiikan kulmakiveksi.

Miettinen on ehkä kaukana Stubbista, mutta saa häneltäkin EU:sta kolme pointtia, tai pikemminkin myyttiä, kun vain pyytää. Kun ne ymmärrettäisiin, Miettinen uskoo, että EU-keskustelusta tulisi ehkäjärkevämpää.

Sille vasta tarve onkin.

”Eurooppaa koskeva journalistinen kulttuuri ja kansalaiskeskustelu on niin ohutta, että EU:sta voi sanoa melkein mitä vaan ilman, että sitä käydään kauhean hyvin lävitse”, Miettinen sanoo.

”EU on instituutiona tyhjä merkitsijä, johon jokainen voi projisoida fantasiansa ja sen, mikä maailmassa on vikana.”

Jos jotain EU sen vastustajien mielissä on, niin liittovaltio, joka on asetettu kansallisvaltiota vastaan, ikään kuin olisi jokin Suomen etu ja EU:n etu, jotka sitten olisivat ristiriidassa. Tämä on Miettisen myytti numero yksi.

”EU:n kehityskulku ja EU-johtajien lausunnot osoittavat selvästi, että EU:sta ollaan tekemässä liittovaltiota”, sanotaan esimerkiksi EU-erokansalaisaloitteen perusteluissa.

Mutta se logiikka on väärä, Miettinen sanoo.

EU nimenomaan toimii kansallisvaltioiden ehdoilla ja on aina ollut nationalistinen projekti, hän selittää. Kun Euroopan yhteisöä luotiin 1950-luvulla, tai kun nykyisen unionin rakenteet lyötiin lukkoon 1980–90-luvuilla, valta jätettiin kansallisvaltioille.

”Kaikissa sopimuksissa oli pöydällä vaihtoehtoja, joissa oltaisiin aidosti lähdetty kehittämään poliittista liittovaltiota. Silloin Euroopan parlamentille ja komissiolle olisi annettu huomattavasti enemmän valtaa kuin niillä nyt on, mutta kaikki ehdotukset kaatuivat”, Miettinen sanoo.

”Viime vuosien aikana sisämarkkinoiden sääntelyä lukuun ottamatta juuri mikään komission esitys ei ole mennyt eteenpäin. Eivätkä suunnitelmat euroalueen kehittämisestä tai yhteisestä pakolaispolitiikasta ole edenneet.”

Siksi on syntynyt ihan uusia järjestelmiä. Miettinen ottaa kynän ja jakaa paperin kolmeen lohkoon. Toisessa päässä ovat kansallisvaltiot, toisessa liittovaltio: parlamentti ja komissio. Se Bryssel.

Paperin keskelle jäävä alue on poliittinen ei-kenenkään-maa. Sinne EU:n toiminta on viimeisen kymmenen vuoden aikana ajautunut, ei mihinkään Brysseliin tai ”liittovaltioon”.

”Kun katsoo varsinkin eurokriisin jälkeistä aikaa, niin hallitukset ovat reagoineet ulkopuolisiin ärsykkeisiin luomalla EU-lainsäädännön ulkopuolella toimivia mekanismeja.”

Esimerkiksi vuonna 2012 Saksan ja Ranskan aloitteesta sovittu tiukempi talousohjaus oli puhtaasti hallitustenvälinen sopimus, jonka ulkopuolelle muun muassa Britannia jättäytyi. Kreikan kohtaloa viime kesänä puinut euroryhmä, valtiovarainministereiden yhteenliittymä, on puolestaan puolivirallinen elin, jossa valtaa käyttävät suuret maat. Niiden päätösvalta on suurin myös vaikeuksiin joutuneita maita rahoittavassa Euroopan vakausmekanismissa, joka on Luxemburgiin rekisteröity osakeyhtiö.

Kaikki tämä on ihan tavallista kansainvälistä diplomatiaa, mutkikasta sellaista vain.

”Varsinkin talouskriisin jälkeen se todellinen kehitys on mennyt konferenssidiplomatian suuntaan, jossa hallitukset etsivät pienintä yhteistä nimittäjää. Lopputuloksena on hyvin sekava poliittinen järjestelmä”, Miettinen sanoo.

Bryssel ei siis ime valtaa sisäänsä, vaan myyttisen byrokratia-EU:n heikkous on suurten maiden korostunut asema. Se, että jos Saksa jyrähtää jotain, sitä on usein toteltava. Poliittinen liittovaltio olisi yksi ratkaisu tähän ongelmaan.

”Silloin eurooppalaiset ryhmät, kuten ay-liike tai puolueet, olisivat EU:ssa edustettuina nimenomaan eurooppalaisina.”

Sitten Miettinen kääntää paperin ja näyttää kaavion viime vuoden eurobarometrista eli EU-kansalaisten asenteita selvittäneestä kyselytutkimuksesta. Myytti numero kaksi: murrettu.

EU ei olekaan mikään ongelma! Kansalaisten luottamus EU:hun on selvästi korkeampaa kuin heidän luottamuksensa omiin hallituksiin. Ja on aina ollutkin!

Luottamuksessa ei näy mitään kasvanutta ”euroskeptisyyttä”, vaan graafin molemmat viivat seurailevat toisiaan vuodesta toiseen. Yleistrendin määrää Euroopan talouskehitys.

Joten: politiikan väitetty legitimiteettikriisi, joka näkyy läpi Euroopan populistipuolueiden menestyksessä, johtuu EU:n sijaan jostain syvemmästä, hokee Timo Soini mitä tahansa.

”On väärää tietoisuutta ajatella, että syy on tuolla instituutioissa jossain, vaikka järjestelmä nojaa vahvasti kansallisvaltioihin. Kyse on siitä, että EU-maat eivät pysty sopimaan yhdessä kestävistä ratkaisuista esimerkiksi talouskriisiin”, Miettinen sanoo.

”Britannian Leave-kampanjakin vaati palauttamaan määräysvallan, ’take back control’, mutta suvereniteetti ilman yhteistyötä on nykymaailmassa pelkkä fantasia eikä se vedä globalisaatiota takaisin pulloon.”

Miksi sitten britit äänestivät itsensä ulos EU:sta ja EU-kriittiset puolueet ovat menestyneet pitkin Eurooppaa?

Helppo selitys löytyy Maailmanpankin ekonomistin Branko Milanovicin niin kutsutusta elefanttigraafista, jonka mukaan maailman väestön rikkaimman viidenneksen alarajalla olevien reaalitulot eivät vuosina 1988–2008 ole juuri kasvaneet. Toisin sanoen globalisaation häviäjät ovat länsimaiden alempi keskiluokka ja duunarit.

Nordean ekonomisti Olli Kärkkäinen huomautti viime viikolla, että Suomeen graafi ei suoranaisesti päde. Täällä samoina vuosina vain vähätuloisin viidennes jäi maailman keskimääräisen kasvun alle, mutta silti rikkaimman kymmenyksen tulot ovat kasvaneet kolme kertaa enemmän kuin köyhimmillä.

Suomen EU-kansanäänestyksen tulokset 22 vuoden takaa näyttävätkin kovin brexitmäisiltä: Kainuussa peräti 65 prosenttia vastusti EU:ta, ja Vaasasta kohti Lappeenrantaa kulki linja, jonka eteläpuolella, vauraimmassa Suomessa, kaikki läänit kannattivat EU:ta.

Jos nyt äänestettäisiin, rintamalinja voisi olla vielä syvempi, sillä rakennemuutos ei vaikuta vain talouslukuihin vaan myös syrjässä asuvien identiteettiin. Siksi Britanniassakin ne alueet, joille EU antoi eniten tukia, vastustivat kiihkeimmin ruokkivaa kättä.

”Britanniassa ajateltiin, että rahalla voi kompensoida sen kulttuurisen muutoksen, joka tällaisilla alueilla tapahtuu, kun elinkeinot kuihtuvat”, Miettinen sanoo. ”Se oli liian yksisilmäisen ekonomistin ajatus.”

Samalla tavalla yksisilmäinen ajatus on, että suvereniteetti ratkaisisi ongelmat. Vaikka Britannia haluaa eroon EU:sta, se tarvitsee pääsyn sisämarkkinoille eikä pääse pakoon direktiivejä.

Sisämarkkinoita koskee peräti 95 prosenttia EU:n lainsäädännöstä, ja direktiivit taas ovat olemassa muun muassa siksi, ettei yritysten tarvitse tehdä 27:ää eri versiota tuotteistaan.

Siksi ajatus, että jonkin kansallisen ”itsemääräämisoikeuden” voisi nykykapitalismissa palauttaa, on myytti numero kolme.

”Globalisaatio on muuttanut suvereniteetin idean. Jos kapitalismin oloissa tehdään vapaakauppaa, niin jos ei pystytä yhteisesti sopimaan minimistandardeista hyödykkeille tai työlainsäädännölle tai veropolitiikalle, niin se valta ei palaudu enää kansallisvaltioille. Ei, vaikka me muodollisesti itse päätettäisiin siitä. Silloin markkinat tekee päätökset ja yhtiöt investoivat sinne, missä on matalin yritysveroaste.”

Taloustieteilijä Dani Rodrik on kirjoittanut globalisaatioparadoksista: demokratiasta, kansallisesta päätäntävallasta ja taloudellisesta globalisaatiosta voi kerralla tavoitella vain kahta. Ehkä täällä kansallisvaltiossa pitäisi päättää, mitkä kaksi haluamme.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat