Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Tulin uskoon ja tuputin Jeesusta teinitytölle – mitä ihmettä rippileirillä tapahtui?

Tänäkin kesänä kymmenet tuhannet nuoret kävivät rippikoulun. Valtaosalle se on hauskanpitoa, mutta joidenkin elämä mullistuu. Toimittaja Sonja Saarikoski ihmettelee yhä, mitä hänelle tapahtui kymmenen vuotta sitten Kansan Raamattuseuran rippileirillä.

Sonja Saarikoski

Kymmenen vuotta sitten kerroin Annalle Jeesuksesta. Istuimme nurmikolla, aurinko paistoi. Oli lämpimin kesä vuosiin. Täydellinen rippileirisää, kuin Jumalan lahjoittama.

Leiri Vivamon leirikeskuksessa Lohjalla oli Kansan Raamattuseuran järjestämä ja minun ensimmäinen työpaikkani. Tehtäväni isosena oli yksinkertainen: antaa Pyhän hengen tehdä työtään ja kertoa 15-vuotiaille leiriläisille Jeesuksesta. Siitä, että hän on kuollut sinunkin syntiesi tähden. Ja että kun vain uskoo häneen, ei joudu kadotukseen, vaan saa iankaikkisen elämän.

Se on armoa. Ansioton rakkaus minun osakseni.

Rippileirin alussa Anna oli väittänyt, ettei Jeesus kiinnostanut häntä. Hän oli saapunut sinne penseiden kavereidensa kanssa, silmät mustalla kajalkynällä maalattuina. Iltahartauksissa hän oli kuunnellut takapenkissä metallimusiikkia, Turmion kätilöitä ja Dimmu Borgiria. Kotiinlähettämisestä oli jo puhuttu.

Minä en uskonut Annaa. Kyllä Jeesus kiinnostaa ihan ketä tahansa, ajattelin.

Ja niin kävi, että jo muutama päivä rippileirin alkamisen jälkeen Anna halusi istua siinä vieressäni, kertoa välillä hankalastakin elämästään ja kuunnella, kuinka minä kerroin omastani.

Kyselin Annalta, mitä hän haluaisi tulevaisuudelta. Hän oli sulkeutunut, mutta nauroi välillä sillä tavalla, että tulkitsin hänen viihtyvän. Hiljaisina hetkinä täytin tilan puhumalla unelmistani, ihastuksistani ja siitä, miten hauskaa minusta oli olla isosena rippileirillä Vivamossa ja tutustua tähän tyttöön, Annaan.

Välillä, ihan ohimennen, mainitsin ystäväni Jeesuksen.

Kyselin Annan koulunkäynnistä. Hän kävi kristillispainotteista koulua ja vaikutti aika ahdistuneelta. Ihan niin kuin minäkin olin samanikäisenä. Mutta nyt olin vanhempi. Siinä nurmikolla istuessa, 17-vuotiaana lukiolaisena, tunsin itseni lähestulkoon uskon ammattilaiseksi.

Ja vaikka joskus olisi tullut epävarma olo, ei ollut huolta. Minä olin vain välikappale, rekrytoija. Jumala tiesi minun ajatukseni, mutta tiesinhän minäkin jo kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että uskoon voi oikeasti tulla.

Liisa Takala
Toimittaja Sonja Saarikoski (oik.) tapasi uudestaan ”Annan”, jonka isosena hän toimi kymmenen vuotta sitten rippileirillä.
Toimittaja Sonja Saarikoski (oik.) tapasi uudestaan ”Annan”, jonka isosena hän toimi kymmenen vuotta sitten rippileirillä.

Mikä saa ihmisen ajattelemaan, että juuri hänen uskontonsa on ainoa totuus? Mikä pakottaa hänet kertomaan asiasta muillekin? Miksi joku uskoo? Näitä kysymyksiä olen pohtinut kesän 2006 jälkeen.

Tuntuu uskomattomalta, että minun silloiset puheeni ovat olleet vaikuttamassa siihen, että joku toinen on kokenut löytäneensä Jeesuksen. Olen miettinyt 17-vuotiasta itseäni, ”Jumalan soturia”. Olinko minä käännyttäjä, vai mikä minä olin?

Silloin se tuntui lähetyskäskyn noudattamiselta, ainoalta oikealta tavalta toimia. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.

Sellainen minusta oli tullut vuotta aikaisemmin samassa paikassa.

Silloinen paras ystäväni, minua pari vuotta vanhempi tyttö, oli kehottanut minua menemään Kansan Raamattuseuran rippileirille Vivamoon, koska ”ne ovat Suomen parhaita rippileirejä”. En tiennyt järjestöstä mitään, mutta kun hän vakuutti, että tavallinen seurakuntameininki on ihan lällyä verrattuna ”Kräsään”, ajattelin, että no mikäs siinä. Ripari kuin ripari.

Jos olisin selvittänyt järjestön taustoista edes jotain, olisin varmaan tullut toiseen lopputulokseen. Kansan Raamattuseuran herätyskristillisessä ympäristössä suuri osa nuorista on saanut kristillisen kotikasvatuksen, ohjaajat ovat sisäistäneet tehtävänsä Jumalan sanan lähetteinä ja isosetkin ovat tukevasti uskossa.

Minä taas en ennen omaa rippileiriäni ollut lainkaan uskonnollinen. Hengellinen kasvatukseni oli ollut koulun uskontotuntien ja sukulaiseni ajoittaisten käännytysyritysten vastuulla. Kun kaverini oli paikallisen seurakunnan rippileirin jälkeen kokenut kiinnostusta Jeesukseen, minua oli vain ärsyttänyt.

Minulla ei ollut käsitystä siitä, mitä tarkoittaa evankelioiminen tai uskonnollinen herätys. Ei aavistustakaan henkilökohtaisesta jumalasuhteesta, uskonratkaisusta eikä sovitusopista.

Juuri niistä Kansan Raamattuseuran opetukset koostuvat.

Suunnilleen sata vuotta sitten Suomeen levisi uusia herätyskristillisiä vaikutteita. Sotien aikaan ja heti niiden jälkeen liikkeiden toiminta alkoi muuttua organisoidummaksi. Järjestettiin tunteellisia, evankelistojen vetämiä herätyskokouksia, joissa ihmiset kokivat Pyhän hengen läsnäolon ja tulivat voimallisesti uskoon.

Yhtenä tavoitteena oli tarjota vaihtoehto evankelisluterilaiselle kirkolle, jonka ei nähty antavan eväitä ihmisten hengelliseen nälkään. Korostettiin henkilökohtaista suhdetta Jumalaan, elävää uskoa ja uskonratkaisun merkitystä. Raamatun arvovaltaa painotettiin.

1960-luvulla eri liikkeitä alettiin kutsua yhteisnimellä viidesläisyys erotukseksi kirkon neljästä muusta herätysliikkeestä: rukoilevaisuudesta, herännäisyydestä, evankelisuudesta ja lestadiolaisuudesta.

Yksi viidesläislähtöisistä järjestöistä on Kansan Raamattuseura. Se perustettiin vuonna 1945. Toiminnan painopiste on alusta saakka ollut evankelioimisessa eli aktiivisessa Jeesuksesta kertomisessa.

Näkyvyyttä ja vahvistusta KRS ja muut viidesläiset järjestöt saivat 1970-luvulla. Jouluaattona vuonna 1971 Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli, jonka otsikko oli: Jeesus on parempaa kuin LSD. Se käsitteli Suomen opiskelijaherätystä. ”Uskontunnustukset jakavat Jumalan lapset”, kirjoituksessa sanottiin.

Oltiin kuin vasemmistoradikaalit, mutta punalipun tilalla heilui Jeesus-kortti, jonka vastaanottamalla sai pääsylipun taivaaseen. KRS järjesti Jeesus-marsseja ja gospeliltamia. Jeesus-paidat loppuivat Kristillisestä Kirjakaupasta.

Kansan Raamattuseuran toiminta oli amerikkalaishenkistä. Suuri tapaus oli evankelista Billy Grahamin vierailu Olympiastadionilla vuonna 1987. Tulkkaamassa oli nyt jo edesmennyt Kalevi Lehtinen, ehkä tunnetuin yksittäinen ”kräsäläinen”, joka sai Grahamilta inspiraatiota omaan työhönsä evankelistana.

Perusajatus oli sama kuin nytkin: ”Elämme armosta, kerromme Jeesuksesta.”

Sitä minutkin Vivamoon passittanut tyttö teki. Hänen mukaansa Jeesuksella oli minulle tehtävä varattuna.

Tehtävä alkoi seljetä, kun rippileirin jälkeen aloin käydä nuortenilloissa Agricolan kirkolla aina perjantaisin ja menin isoskoulutukseen. Sain uusia ystäviä ja rytmin ahdistuneeseen ja vähän yksinäiseen elämääni. Eikä aikaakaan, kun jo olin itse osa samaa koneistoa, käännyttämässä eksyneitä lampaita takaisin laumaan.

Kymmenenpäiväistä rippileiriä oli kesällä 2006 kulunut vähän yli puolet. Suunnilleen niillä main huomasin, että asioita alkoi tapahtua. Anna ei enää kuunnellut Turmion kätilöitä iltahartauksissa. Sen sijaan hän kuunteli puhujaa, yhtä meistä isosista.

Riparilla oli kaikenlaista ohjelmaa, oppitunteja ja isosen vetämiä pienryhmiä, mutta Särkyneen sydämen kirkossa järjestetyt iltahartaudet olivat kuin öljyä sen rattaisiin. Siellä moni tunsi Pyhän hengen läsnäolon.

Hartaus eteni siten, että jokainen isonen kertoi vuorollaan tunteellisen tarinan. Minäkin puhuin, kuinka Jeesus on auttanut minua elämässäni. Luin otteita Paulo Coelhon Valon soturin käsikirjasta ja Da Vincin Viimeisellä ehtoollisella kuvitetusta Raamatusta, jota olin alleviivaillut lyijykynällä samalla lailla kuin minua vanhemmat uskonnolliset esikuvani.

Kertomukseni päätteeksi lauloimme kappaleen Olen särkynyt saviruukku. Ainakin yksi tyttö itki.

Hartauden aikana tarjottiin mahdollisuus ”sielunhoidolliseen kohtaamiseen”. Käytännössä se tarkoitti, että saattoi käydä kertomassa papille tai diakonille mieltä askarruttavista asioista. Lähes aina kohtaamisen päätteeksi rukoiltiin.

Myös alttarille pääsi rukoilemaan. Mitä pidemmälle ripari oli edennyt, sitä useampi polvistui sen ääreen. Moni tuli pois silmät märkinä. Tuntui lähes epäonnistumiselta, jos itku ei tullutkaan. Eikö Pyhä henki kosketakaan?

Lopulta myös Anna itki. Illalla halasin häntä tavallistakin lämpimämmin. Vivamossa halattiin koko ajan.

Lähettelimme Annan kanssa toisillemme lappuja. Kirjoittelin niihin erilaisia raamatunpätkiä. Yksi hittipätkä oli psalmi numero 23. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Eräänä päivänä Annakin kirjoitti jotain Jumalasta. Tehtävä oli melkein täytetty.

Itse sain vanhemmalta kaveriltani vierailupäivän iltana lapun: ”On mieletöntä katsoa, kuinka tärkeä susta on tullut sun pikkusille! Jumala on suuri!”

Totta kai minusta oli tullut tärkeä. Se oli tehtävä, joka minulle oli riparilla annettu ja joka täyttyi, kun Anna, valkoiseen albaan puettu Anna, lausui konfirmaatiossa uskontunnustuksen. Jumala oli taas voittanut yhden eksyneen kadotuksesta puolelleen.

Sitten ripari loppui.

Liisa Takala
Oppitunneille tulijat toivotetaan Vivamossa tervetulleiksi.
Oppitunneille tulijat toivotetaan Vivamossa tervetulleiksi.

Suomessa rippikoulu on suositumpi kuin missään muualla maailmassa. Viime vuonna 84 prosenttia suomalaisista nuorista kävi rippikoulun, siis vajaa 50 000 nuorta. Isoskoulutuksen heistä aloittaa noin kolmasosa. Ruotsissa riparin viime vuonna kävi ainoastaan 28 prosenttia nuorista, Norjassakin vain 62 prosenttia.

Ylivoimaisesti suosituin muoto suorittaa rippikoulu on rippileirillä, joka on suomalainen innovaatio. Maailman ensimmäinen rippileiri pidettiin Nurmijärvellä vuonna 1936. Suurin osa leireistä on tavallisten seurakuntien järjestämiä. Esimerkiksi Kansan Raamattuseuran rippileirin käy vuosittain parisensataa nuorta. Yhteyksiä kirkon toimintaan on kuitenkin paljon, sillä erotuksena monesta muusta, paljon kirkkokriittisemmästä herätyskristillisestä järjestöstä, KRS katsoo olevansa kirkon palvelujärjestö.

Rippikoulun suosiota Suomessa selittää se, että toisin kuin monessa muussa maassa, täällä konfirmaatio antaa uusia oikeuksia. Vain rippikoulun käynyt voi mennä kirkossa naimisiin tai toimia kirkollisena kummina.

Pääasiassa kyse on kuitenkin hauskuudesta. Ripari on yli sukupolvien ulottuva kokemus: isoäidit ja isoisät, äidit ja isät kertovat, kuinka kivaa leirillä oli, ja suosittelevat nuorempiakin käymään riparin.

Usein rippileiri ei ole ensisijaisesti uskonnollinen tapahtuma. Itse asiassa suuri osa rippikoulutyöntekijöistäkin ajattelee, että rippikoulun ensisijaiset tavoitteet liittyvät nuoren persoonalliseen kasvuun ja uskonnolliset tavoitteet ovat vasta toissijaisia.

Kansan Raamattuseuran rippileireillä Jeesus on kuitenkin itsestäänselvyys. Järjestön nettisivuilla sanotaan: ”Haluamme antaa nuorelle tilaa hengittää ja pohtia omaa suhdettaan uskoon. Uskomme, että vapauden ilmapiirissä tehty pohdinta auttaa löytämään syvemmän uskon.”

Tehtävässä auttaa muun muassa tavallista pidempi leirijakso, jonka aikana yhteisöstä tulee tiivis. Se on yhteisö, jonka jäsenistä suurin osa ei tiedä yhtään, mikä heidän paikkansa maailmassa voisi olla. Monilla on itsetunto-ongelmia ja epävarmuutta omasta identiteetistään, niin kuin suurella osalla teineistä on. Silloin yksinkertaiset totuudet tuntuvat lohdullisilta, oli kyseessä sitten Jumala, Allah, Jehova tai Krishna.

KRS:n markkinoima vapauden ilmapiiri riippuu näkökulmasta. Toisiin viidesläislähtöisiin järjestöihin, vaikkapa Kansanlähetykseen, verrattuna ilmapiiri on aika liberaali. (Kansanlähetys on järjestö, jossa muun muassa kansanedustaja Päivi Räsäsen puoliso Niilo Räsänen vaikuttaa.) Mutta jos katsoo tavallisen seurakunnan vinkkelistä, kyseessä on monesti aika konservatiivinen maailma.

KRS sallii sekä konservatiiviset että liberaalit äänet. Se ei ota järjestönä kantaa sukupuolineutraaliin avioliittoon, mutta silti suuri osa KRS-aktiiveista ajattelee, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Samalla rippileirillä voitiin kertoa, että homous on syntiä, ja antaa ymmärtää, ettei se nyt ole niin kauheaa. Saatettiin sanoa, että seksi kuuluu avioliittoon, tai annettiin päätösvalta ihmiselle itselleen sanomalla, että seksissäkin tärkeintä on, ettei riko itseään. Puhujasta riippuen masturbointi oli syntiä tai ihan okei.

Vielä 2000-luvun alussa KRS:n ripareilla järjestettiin sovituskävelyitä. Kävelyllä oli etappeja, joiden saavuttaminen kävi jossain vaiheessa mahdottomaksi. Se kuvasti sitä, että ihminen ei pysty itse pelastamaan itseään. Leiriläisten silmät sidottiin ja heidän käsiään saatettiin koskea nauloilla. Kuului hakkauksen ääntä, kuin ihminen olisi naulattu ristille. Sitten side poistettiin ja syntinen näki ristillä riippuvan Jeesuksen, jota esimerkiksi isonen esitti. Sanottiin, että sinun ei tarvitse kuolla, koska joku teki sen jo puolestasi.

On siis yksi asia, jota Kansan Raamattuseuran rippileireillä ei missään tapauksessa voida kyseenalaistaa. Vain oikein uskomalla pelastuu ja saa iankaikkisen elämän.

Uskossa Jumala-puhe oli luonnollinen osa jokapäiväistä kanssakäymistä. Ei tuntunut kovinkaan oudolta, jos joku vaikka sanoi nähneensä Jeesuksen äitinsä vieressä. Olin vain että aijaa. Niinpä onkin, vastasin, kun kaveri kertoi Jumalan määränneen hänen ylioppilaskokeidensa tulokset ennakkoon. (Laudatureja ei kuulemma tullut, koska Jumala kouluttaa lapsiaan.)

Jeesus saattoi tulla mukaan keskusteluun missä vaiheessa tahansa: kahvipöydässä, puhelimessa, Windows Messengerissä, lenkillä, illalla, aamulla, yöllä vessaan mennessä. Ja aivan varmasti Jumalasta puhuttiin silloin, kun ihmiset täyttivät vuosia, pääsivät opiskelemaan tai alkoivat seurustella.

Niille, jotka eivät ole uskossa, tällainen puhe kuulostaa kummalliselta. Siksi kannatti pohtia, mitä puhuu ja missä vaiheessa. Ihmisen piti olla valmis Jeesukselle. Piti olla sisäpiirissä, että ymmärtää.

Filosofi René Girard toteaa kirjassaan Väkivalta ja pyhä, että ihmisen halu on sidoksissa ympäristön jäljittelyyn.

Hän kirjoittaa: ”Koko aikuisten joukko isästä ja äidistä alkaen sekä ainakin meidän yhteiskunnassamme kaikki kulttuurin äänet kaikissa äänilajeissa toistelevat ’jäljittele meitä’, ’jäljittele minua’, minulla on hallussani todellisen elämän ja varsinaisen olemisen avain...’.”

Rippileirillä ja uskovaisten yhteisössä tämä aikuisten joukko ja kulttuurin äänet ovat työntekijät ja isoset. Todellisen elämän avaimet ovat kiintymys ja lämpö, jota he rippikouluikäiselle osoittavat.

Mutta ovatko ne Jumalasta lähtöisin? Näin minä uskoin, kun minulle sanottiin, ja näin minä uskottelin kesällä 2006, vaikka ei edes olisi kysytty.

Uskontopsykologian tutkija Raymond F. Paloutzian kollegoineen on kirjoittanut, että uskoon tulossa ja siitä luopumisessa on oleellista, millaisia tarpeita yksilöllä on ja miten uskonto voi ne täyttää. Kumpikaan, yksilö tai yhteisö, ei selitä yksin sitä, miksi ihminen liittyy uskonnolliseen yhteisöön. Kyse on näiden kahden vuorovaikutuksesta.

Mutta jos yhteisö ei enää tuo yksilön elämään sisältöä, on todennäköistä, että yksilö jättää sen. Samalla myös monen usko, ainakin sellaisena kuin sen on oppinut yhteisössä tuntemaan, loppuu.

Niin minullekin kävi. Tuli muuta, uusi opiskelupaikka, ystäviä, seurustelua. Marraskuun 2006 jälkeen en ole käynyt missään Kansan Raamattuseuran tapahtumassa.

Tärkein syy on kuitenkin, että Jeesus, josta puhuin, lakkasi tuntumasta tutulta. Sanat, joita olin rippileirillä toistellut, olivat kuin jotain vierasta, ulkoa opeteltua kieltä. Ajatus minun käsilläni olevasta yksittäisestä, sanallistettavasta totuudesta muuttui oudommaksi ja oudommaksi. En pystynyt sitoutumaan Kansan Raamattuseuran uskonkäsityksiin. Lopulta en enää ymmärtänyt, mitä rippileirillä oli tapahtunut.

Hävettää. Silloiset Jeesus-puheeni tuntuvat melkein rienaamiselta, koska tiedän, että moni niistä nuorista, jotka kävivät riparin minun ollessani isosena, ovat vieläkin vilpittömästi ja syvästi uskossa. Heille Jeesus, armo eli ansioton rakkaus minun osakseni ja varmuus omasta pelastumisesta ovat totisinta totta.

He tuntevat jotain sellaista, mitä minä en.

Liisa Takala
Kansan Raamattuseuran leirikeskuksessa Vivamossa on suuri teltta, jossa kokoonnutaan konfirmaation jälkeen.
Kansan Raamattuseuran leirikeskuksessa Vivamossa on suuri teltta, jossa kokoonnutaan konfirmaation jälkeen.

Anna on ajoissa. Mustaa kajalia ei ole eikä korvanappeja. Mutta jos olisi, niissä soisi indie tai jazz.

En ole yhtään varma, mitä minun pitäisi sanoa. Olemme törmänneet sattumalta aina silloin tällöin. Koskaan emme kuitenkaan ole puhuneet rippileiristä. Siksi olen pyytänyt Annan kahville. Toivon, että hän voi auttaa minua ymmärtämään, mitä riparilla oikeastaan tapahtui.

Anna kertoo, että hänen lähtökohtansa rippileirille menoon olivat ”puhtaan kapitalistiset”. Rippijuhla rahalahjoineen siinsivät kirkkaina mielessä. Tullessaan hän oli varautunut, koska oli kristillisessä koulussa kokenut, että ihmiset ovat ensisijaisesti käännytettäviä kohteita. Mielikuva rippileiristä oli samanlainen.

Jotain kuitenkin tapahtui. Me tutustuimme.

”Koin siinä vaiheessa, et mulla ei ollut tarpeeksi ystäviä. Vivamossa koin, että saan tosi paljon uusia samanhenkisiä kavereita. Kun kaikki muut olivat siinä mukana, ajattelin, että no joo, voin minäkin tätä kokeilla.”

Anna siis halusi olla niin kuin muut.

Hän kertoo, ettei minun toimintani ollut hänen mielestään aggressiivista. Hänestä minä olin enemmän ihminen kuin käännyttäjä. Hän koki, että olin aidosti kiinnostunut hänen asioistaan enkä yrittänyt tyrkyttää uskoa. Se vain tuli siinä mukana.

”Mä olin ihan Sonja-hurmoksessa”, Anna sanoo.

Hän halusi olla minun ystäväni, ehkä vähän samanlainen kuin minä. Siihen aikaan se tarkoitti uskovaisuutta.

”Mä ihailin sun asennetta ja elämäntyyliä. Sä olit optimistinen ja valoisa. Koin, että mä haluaisin olla tuollainen. Enemmän tuon tyylinen.”

Rippileirin jälkeen seurasi pettymys. Anna tunsi, että jokin oli oikeasti muuttunut hänen elämässään. Hän ei kuitenkaan saanut tunteelleen vahvistusta, koska juuri kukaan ei pitänyt yhteyttä. Kerran hän kävi juttelemassa riparin työntekijälle ongelmistaan, mutta tunnelma oli vaivaantunut. Yhteistä todellisuutta ei ollut.

Näimme pari kertaa syksyllä, mutta minulla oli uusi opiskelupaikka ja hirveästi kiireitä. Istuimme Café Picnicissä, yritin kysellä jotain. Anna ei sanonut mitään.

Syksyn jatkoriparilla Anna kuunteli taas Turmion kätilöitä. Siideripullo oli laukussa. Sen jälkeen hän ei ole käynyt Vivamon tapahtumissa. Kukaan riparikaveri ei ole jäänyt oikeaksi ystäväksi.

Uskooko hän Jumalaan, sitä hän ei osaa sanoa.

Sitten Anna haluaa kysyä jotain.

”Koitko sä kuitenkin, et olit kiinnostunut minusta ihmisenä?”

Totta kai olin, vastaan.

Mutta puhunko nyt täysin totta? Olinko minä kiinnostunut ihan vilpittömästi, jos ylipäätään koko ripari tuntuu nykyään asialta, jonka aikaista itseäni minun on vaikea tunnistaa? Oliko päämääräni kuitenkin saada yksi ihminen lisää uskovien joukkoon?

”Kyllä mä olen suorittanut sitä ylhäältä määrättyä tehtävää”, sanon sitten.

”Se on ollut mun tehtävä isosena.”

Silloin se ei tuntunut uskon tuputtamiselta tai vallankäytöltä. Se oli synonyymi hyvälle.

Liisa Takala
Särkyneen sydämen kirkon edessä on puutarha.
Särkyneen sydämen kirkon edessä on puutarha.

Tie kääntyy oikealle Citymarketin kohdalta. Sitten edessä ovat Vivamon kyltit. On kylmä kuin syksyllä, vaikka kesän viimeinen rippileiri on juuri päättynyt.

Katson ympärilleni alueella, joka joskus oli niin tuttu. Mietin, ahdistaako minua, mutta ei oikeastaan. Tunne on vähän kuin löytäisi kaapin nurkasta kauniit kengät, jotka ovat liian pienet. Niitä tekisi mieli sovittaa, mutta samalla tietää, että väärän kokoista on ikävä tunkea ylleen.

Uskonnolliset yhteisöt ovat paradoksaalisia. Vaikka monissa yhteisöissä on edellytykset vääränlaiseen vallankäyttöön, niissä on pakko olla myös paljon hyvää. Muuten ihmiset eivät haluaisi kuulua niihin. Se, että minä lopulta ahdistuin, ei tarkoita, ettei Vivamon rippileiri voisi monille olla parasta maailmassa. Onkin.

Liisa Takala
Särkyneen sydämen kirkossa pidetään Vivamon rippileirien iltahartaudet.
Särkyneen sydämen kirkossa pidetään Vivamon rippileirien iltahartaudet.

Lopullista totuutta ei tiedä kukaan. Ymmärrän hyvin, että palan sitä voi löytää täältä hiljaisen järven rannalta, etäällä kaikesta. Toisille on helpompaa ottaa yhteisöltä oppimistaan ajatuksista vain ne, jotka he itse kokevat hyviksi.

Alkaa sataa. Vesipisarat välkkyvät loppuillan auringossa. Taivaalla näkyy sateenkaari, jonka toinen pää laskeutuu Särkyneen sydämen kirkon taakse. Kymmenessä vuodessa olin ehtinyt unohtaa, ettei kirkko ole tehty kivestä, vaan sen seinät ovat vaaleansiniseksi maalattua puuta.

Joskus tämä kirkko oli minulle rauhoittavin paikka maailmassa. Kokeilen ovea, mutta se on lukossa.

Annan nimi on muutettu hänen yksityisyytensä suojaamiseksi. Kirjoitusta varten on haastateltu Tuija Hovia, Aila Lauhaa, Jouko Porkkaa, Ulla Saunaluomaa, Jouko Talosta, Kati Tervo-Niemelää ja Joni Valkilaa. Lähteinä on käytetty seuraavia teoksia: Linjakumpu, Aini: Uskonnon varjot (Vastapaino) ja Salomäki, Hanna: Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja).

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat