Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Virolaiset koulupojat valmistautuivat 25 vuotta sitten bunkkerissaan sotaan Neuvostoliittoa vastaan

Andrus Rumm, Sten Allik ja Margus Rebane sekä muut bunkkerin pojat ostivat aseita neuvostoarmeijalta ja tekivät itse polttopulloja. Niitä ei onneksi tarvittu.

Kaja Kunnas

Toompean mäen lähellä seisoo kolme keski-ikäistä miestä: 43-vuotias tallinnalainen Andrus Rumm, 40-vuotias tarttolainen Sten Allik ja 47-vuotias pärnulainen Margus Rebane.

Tämä sisäpihalla Wismari-kadulla sijaitseva paikka on heille kaikille tärkeä, mutta ei siksi, että sinne on tehty parkkialue, johon voi jättää autonsa vuorokaudeksi vain kolmella eurolla.

Vuonna 1991 autorivien tilalla oli purkutuomion saanut kaksikerroksinen puutalo. Yläkerrassa asui opiskelijatyttöjä. Alakertaa kutsuttiin ”bunkkeriksi”. Siellä Rumm, Allik ja Rebane valmistautuivat pahimpaan, sotimaan Neuvostoliittoa vastaan.

Miehet vetäytyvät ukkoskuuroa suojaan lehtipuiden alle. Tallinnan sää on elokuisena päivänä yhtä arvaamaton kuin historian kulku. Historiasta muistuttaa puiden vieressä oleva talo, jossa toimi aikoinaan miliisin selviämisasema.

Joku on kirjoittanut seinään historiallisen päivämäärän: 19.8.1991. Sinä maanantaina Neuvostoliiton vanhoilliset kaappasivat vallan Moskovassa. Seuraavan päivän myöhäisiltana Viro tarttui hetkeen ja julistautui itsenäiseksi. Kaksi päivää myöhemmin, 21. elokuuta, vallankaappausyritys julistettiin epäonnistuneeksi, mutta Neuvostoliiton hajoamista ei enää voinut pysäyttää. Vuoden loppuun mennessä siitä oli Viron lisäksi itsenäistynyt 14 muuta valtiota.

Sillä kertaa vaaratilanne oli lauennut juntan kaatumiseen. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, tulisiko tällaisia tilanteita lisää. Väkivallan uhka olisi läsnä ainakin niin kauan kuin neuvostoarmeija pysyisi Virossa.

Kukaan ei osannut arvata sitäkään, että Viron itsenäisyyden palautus jäisi historiaan väkivallattoman vastarinnan voittokulkuna, laulavana vallankumouksena. Viro oli ainoa valtio, joka vapautui Neuvostoliitosta ilman kuolonuhreja.

Se oli ihme, jonka bunkkerin pojat muistavat. ”Luulimme, että kuolemme”, Rumm sanoo.

Bunkkerissa Margus Rebane ja toinen neuvostoarmeijan käynyt mies johtivat 28 nuorukaisen ryhmää. Rebane oli keskeyttänyt teatteriohjaajan opintonsa ja hyödynsi nyt oppeja, jotka hän oli omaksunut kaksi vuotta kestäneen pakollisen asepalveluksensa aikana Afganistanin sodassa.

Samankaltaisia oma-aloitteisia, puolisotilaallisia ryhmiä toimi eri puolilla Viroa. Yhdessä ne muodostivat suojeluskunnan, mutta sillä ei ollut vielä virallista asemaa. Jäseniä oli eri arvioiden mukaan kolmisen tuhatta.

Varusteita bunkkerin pojat hankkivat neuvostoarmeijan sotilailta. ”Lauantai oli toripäivä”, Rebane sanoo. Pojat loivat silloin suhteita miehitysarmeijan sotilaisiin kuuluisalla Mustamäen torilla, jonne suomalaisturistit vaelsivat samaan aikaan ostamaan tupakkaa, piraattilevyjä, verkkareita ja Lenin -rintamerkkejä.

”Siviiliasuiset neuvostosotilaat myivät torilla varustustaan: vaatteita, vöitä, saappaita, reppuja”, Rebane selittää. ”Heille se oli henkiinjäämiskysymys. Inflaatio oli valtava. Heillä oli pula jopa ruuasta.”

Kun luottamuksellinen liikesuhde neuvostosotilaisiin oli syntynyt, bunkkerin pojat uskalsivat kysyä muutakin kuin vaarattomia asusteita. Lopulta he hakivat käsikranaatteja ja kertasinkoja pienestä merijalkaväen yksiköstä Koplin kaupunginosasta. Konekiväärit tulivat jalkaväkidivisioonasta Tondin kaupunginosasta ja maahanlaskujoukkojen univormut venäjänkielisen Maardun reunalta Kallaverestä.

Rahaa pojat saivat myymällä ostamiaan varusteita pienellä voitolla muille suojeluskuntalaisille ja pyytämällä lahjoituksia.

Rebanen mieleen on jäänyt Viron kongressin kokous Estonia-teatterissa. Kongressi oli itsenäistymistä ajavien kansalaisten edustuselin, vaihtoehto korkeimmalle neuvostolle, joka oli osa neuvostojärjestelmää. Rebane oli siellä suojeluskuntalaisten kanssa takaamassa turvallisuutta. Hän lähestyi kokouksessa useita ihmisiä, joille hän kertoi, että nuorilla miehillä olisi mahdollisuus ostaa aseita neuvostoarmeijalta, mutta puuttui rahaa.

Useimmat kongressiedustajat kieltäytyivät, mutta amerikanvirolainen eversti kutsui Rebanen teatterin oven taakse. Siellä hän veti vyön housuistaan. Vyön sisällä oli 400 dollaria.

Elokuun 1991 kriittisiin päiviin mennessä bunkkeriin oli kasattu varustus noin kymmenelle: kaksi konekivääriä, viisi konepistoolia ja rynnäkkökivääriä, kolme kivääriä, kertasinkoja ja käsikranaatteja sekä tuhansia ammuksia. Osa niistä oli otettu esiin toisen maailmansodan aikaisista kätköistä.

”Aika oli anarkistinen”, luonnehtii Sten Allik. Hän oli bunkkeriin päätyessään 15-vuotias koululainen, joka oli varttunut taiteilijakodissa. Hän oli tavannut Kirjailijaliiton talossa Rebanen, joka oli kutsunut hänet bunkkeriin.

”Kotonamme piiloteltiin Viron lippua ja vaalittiin ajatusta itsenäisestä Virosta”, Allik selittää kiinnostustaan.

Allikin ja muiden bunkkerin poikien ajatusta vastarinnasta siivitti romanttinen rinnastus Viron vapaussotaan (1918–20). Silloin koulupojat ryhtyivät sekavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa sotimaan miesten rinnalla, ja Viro itsenäistyi Venäjästä. Pojat selasivat bunkkerissa vapaussodasta kertovia historiankirjoja ja Neuvostoliiton armeijan oppikirjoja.

”Se sisälsi ison annoksen nuoruuden romantiikkaa ja hullunrohkeutta”, Allik sanoo nyt.

Rumm oli bunkkeriaikaan 18-vuotias lukiolainen. ”Muistan, kuinka tein polttopulloja kotini keittiössä”, hän kertoo.

Tuon ajan yleistä sekaannusta kuvaa, että Neuvostoliiton sisäministeriön alainen miliisi oli jo muuttunut Viron sisäministeriön alaiseksi poliisiksi. Keltaiset miliisiautot maalattiin sinivalkoisiksi poliisiautoiksi.

Rebane kertoo, että kerran heidän bunkkeriinsa käveli miliisiasuinen poliisi katsomaan, mitä pojat oikein puuhaavat. Bunkkeri sijaitsi nuhjuisella sisäpihalla, aivan poliisiaseman takana. Vaikka seinällä roikkui konekivääri ja armeija-asuiset nuoret kuljeksivat ympäriinsä, käynnistä ei tullut seuraamuksia.

Sunnuntaisin pojat juoksivat meren rantaan treenaamaan ja palasivat vanhankaupungin kautta neuvostoarmeijan univormuissa, joihin oli kiinnitetty Viron lippu ja suojeluskunnan nauha. Se oli heidän tapansa protestoida neuvostojärjestelmää vastaan.

Kesällä ennen Viron julistautumista itsenäiseksi pojat osallistuivat Etelä-Virossa valmennusleirille, jossa opetettiin sotilastaitoja. Kouluttajina oli myös kaksi vapaaehtoista suomalaista, Rebane sanoo.

Aseellisen yhteenoton mahdollisuuksia ei Virosta puuttunut. Maassa oli kaksi rinnakkaista vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöä. Suojeluskunnan ohessa toimivat pääministeri Edgar Savisaaren aloitteesta kootut kodinturvajoukot.

Samalla Virossa oli lukuisia raskaasti aseistettuja neuvostoarmeijan tukikohtia ja kymmeniätuhansia neuvostosotilaita. Neuvostomielisten tehdastyöläisten Inter-liike oli perustanut omat puolisotilaalliset ryhmittymänsä, ja rikollisilla oli aseistettuja mafiaryhmittymiä.

Pihkovan maahanlaskujoukot saapuivat Tallinnaan elokuussa 1991. Kuva on Jari P. Havian ja Hannu Oittisen kirjasta "Ratkaisun vuodet - naapurimme Viron tie itsenäisyyden palauttumiseen".
Pihkovan maahanlaskujoukot saapuivat Tallinnaan elokuussa 1991. Kuva on Jari P. Havian ja Hannu Oittisen kirjasta "Ratkaisun vuodet - naapurimme Viron tie itsenäisyyden palauttumiseen".

20.8.1991 Pihkovasta saapui Tallinnaan neuvostoarmeijan maahanlaskujoukko. Se näytti myös bunkkerin poikien todennäköisimmältä vastustajalta.

”Keskipäivällä kaupunkiin vyörynyt noin sadan sotilasajoneuvon saattue oli selvästi lannistanut kaupunkilaiset”, Helsingin Sanomat raportoi Tallinnasta 21.8.1991.

Bunkkerin pojat eivät kuuluneet lannistuneisiin. ”Päivä oli kiireinen”, Rebane muistelee. Hän järjesti radio- ja televisiotalon puolustusta Tallinnan keskustassa, nykyisen hotelli Hiltonin naapurissa. ”Viittilöimme, minkä tien mitkäkin kuorma-autot tukkisivat.”

Läheisen viisikerroksisen koulun katolle Rebane oli järjestänyt kolmisenkymmentä bunkkerin poikien tekemää polttopulloa. ”Katolta olisi ollut hyvä ampua, ja sen muoto mahdollisti pakenemisen.”

Muut bunkkerin pojat pysyivät poissa näkyvistä. Allik ja Rumm eivät olleet tapahtumapaikalla, vaan odottivat muiden poikien kanssa bunkkerissa käskyä lähteä liikkeelle. Heillä oli yksi selkeä sääntö: aseita ei käytettäisi ensimmäisenä.

Täpärin tilanne Tallinnassa oli 21. päivänä tv-tornilla, jonka Pihkovan maahanlaskujoukot valtasivat keskusasemaa lukuun ottamatta. Pihkovan joukotkin kuitenkin poistuivat jo seuraavana päivänä Tallinnasta.

”Polttopullot taisivat jäädä koulun katolle”, Rebane arvelee.

Neljännesvuosisadan takaiset sankariteot tuntuvat Rummista, Allikista ja Rebanesta nyt oudoilta. ”Mutta silloin se oli asianmukainen reaktio tilanteeseen”, Rumm sanoo. ”Toinen mahdollisuus olisi ollut jäädä uhrin asemaan. Emme halunneet olla uhreja.”

Kaitseliit
Suojeluskuntalaiset vartioivat televisiotaloa 20.8.1991. Margus Rebane seisoo vasemmalla siviiliasuisen miehen vieressä.
Suojeluskuntalaiset vartioivat televisiotaloa 20.8.1991. Margus Rebane seisoo vasemmalla siviiliasuisen miehen vieressä.

Sade tallinnalaisella sisäpihalla yltyy niin, että miehet siirtyvät puun alta auton takakontin luukun suojiin. 25 vuoden jälkeen sota puhuttaa taas bunkkerin poikia.

”Usein ihmisillä on tunne, että tietty historiallinen tilanne olisi lopullinen. Mutta se voi muuttua hyvin nopeasti”, Sten Allik sanoo. Hän on käynyt komennuksilla sota-alueilla Afganistanissa ja Keski-Afrikan tasavallassa.

”Jos Viroon tulee sota, se on yhteydessä mullistuksiin muualla maailmassa”, hän lisää.

Huoli sodasta näkyy Virossa suojeluskunnan jäsenmäärän kasvuna. Andrus Rumm palasi suojeluskuntaan vuonna 2008. Hänellä kimmokkeena olivat venäjänkielisten mellakat edellisvuonna Tallinnassa. Venäjän aloittamat sotatoimet Ukrainassakin heijastuvat suojeluskuntaan. Viron itsenäistymisen ajoista suojeluskuntalaisten määrä on viisinkertaistunut: nyt heitä on yli 15 000.

Elämä on kuljettanut 28 bunkkerin poikaa kenet minnekin. Yksi omistaa myllyn, joka jauhaa luomujauhoja. Yksi järjestää seikkailumatkoja Jäämerelle. Yksi on diplomaattina maailmalla. Yksi harhailee kadunmiehenä Tallinnassa.

Neuvostoarmeijan vetäytymisen jälkeen vuonna 1994 Margus Rebane ja Sten Allik lähtivät Suomeen sotilaskoulutukseen. Allik on nykyisin everstiluutnantti ja toimii tutkimuskeskuksen päällikkönä sotakorkeakoulussa. Rebane on majuri ja työskentelee parhaillaan YK:n sotilastarkkailijana Lähi-idässä.

Andrus Rumm valitsi toisin. Hän aloitti opinnot taideakatemiassa ja valmistui korutaiteilijaksi.

Margus Rebane arvioi näin jälkikäteen, että Viron väkivallaton vapautuminen oli monien sattumien summa.

Andrus Rumm lisää: ”Ehkä se oli suurta viisautta.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat