Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Turkki karkasi kenraalien otteesta, ja nyt Erdoğania ei horjuta enää mikään

Heinäkuun vallankaappausyrityksen jälkeen vain yksi asia on varma: sotilasdiktatuuri ei enää palaa.

Ville Similä kuvitus Ville Tietäväinen

Taivaalla jylisi. Hävittäjiä!

Kello oli noin 23 heinäkuun 15. päivän iltana, kun lentokoneet ilmestyivät Istanbulin taivaalle. Samaan aikaan sotilaat sulkivat Euroopan ja Aasian yhdistävän Bosporinsillan, ja kohta panssarivaunut vyöryivät Kemal Atatürkin lentokentälle.

Jälleen kerran Turkissa oli alkanut sotilasvallankaappaus. Sen oli määrä syrjäyttää presidentti Recep Tayyip Erdoğan ja palauttaa vanha maallinen valta.

Kaappaus luhistui nopeasti. Kaikki oli ohi kuudessa tunnissa. 250 ihmistä kuoli, suurin osa viattomia siviilejä. Kaappauksen aloittanut kenraalijuntta oli valmistautunut ehkä vieläkin surkeammin kuin Janajevin juntta, joka yritti kännissä nostaa Neuvostoliiton jaloilleen elokuussa 1991.

Erdoğan oli vihaisempi kuin koskaan. Hän aloitti heti hurjan kostoiskun. Sen kohteena oli imaami Fethullah Gülen, joka Erdoğanin mukaan oli junaillut kaappauksen.

Gülen itse asuu Yhdysvalloissa maanpaossa, eikä Erdoğanin koura ylettynyt sinne. Niinpä kymmeniätuhansia Gülenin kannattajia siivottiin valtion viroista pikavauhtia. Jopa jalkapallovalmentajia erotettiin. Kymmeniä lehtiä lakkautettiin.

Mitä tapahtui, ja miksi se tapahtui niin äkkiä?

Tai ehkä se ei tapahtunutkaan niin äkkiä.

”Kun menin ensimmäisen kerran Turkkiin turistina vuonna 1982, vallassa oli sotilashallitus. Istanbul oli hyvin ankea. Se oli halvaantunut, synkkä ja pimeä kaupunki, jonka kaduilla partioivat sotilaiden lisäksi huumekauppiaat”, sanoo viestintäyrittäjä Harri Saukkomaa.

Saukkomaa on asunut Turkissa ja vierailee siellä yhä säännöllisesti. 34 vuoden aikana Saukkomaa on nähnyt, kuinka täydellisesti Turkki on muuttunut.

Niin ovat nähneet sadattuhannet muutkin suomalaiset, jotka ovat köllötelleet Turkin leppoisissa rantakohteissa. Nuhruinen Istanbul on muuttunut seksikkäästi sykkiväksi kaupungiksi, jossa hipsteriviikset tuhisevat sulassa sovussa turkkilaisten kalapuikkojen kanssa.

Tai sellainen Turkki oli vielä muutama vuosi sitten. Ilmapiiri muuttui jo ennen vallankaappausyritystä.

”Tämä on vain oma havaintoni, mutta moni on sanonut, että ei voi elää Turkissa, jos minihameessa ulos lähteminen alkaa tuntua epämiellyttävältä”, sanoo kansanedustaja Ozan Yanar (vihr). Yanar on syntynyt Istanbulissa ja vierailee siellä usein.

Saman huomion on tehnyt tutkija Pia Ranna. ”Viisi vuotta sitten kahviloissa saattoi puhua rauhassa”, Ranna sanoo. ”Nyt politiikasta ei uskalleta puhua julkisesti.”

Onko svengaavan Istanbulin aika lopullisesti ohi?

Jos etsii käännekohtaa, voi aloittaa vaikka vuodesta 2013.

Istanbulissa alkoi toukokuussa 2013 mielenosoitus pienen Gezin puiston säilyttämisen puolesta. Vähäpätöisestä puistokiistasta kehkeytyi jättimielenosoitusten sarja. Kyse ei ollut enää yhdestä puistosta, vaan koko turkkilaisesta elämäntavasta.

Turkki oli muuttunut yhä uskonnollisemmaksi, ja siitä Istanbulin vapaamieliset asukkaat eivät pitäneet.

”Vihaan pääministeriämme [Erdoğania], kun hän sanoo: teidän puolemme ja meidän puolemme. En pidä siitä tavasta, jolla hän puhuu minulle ja muille, jotka ajattelevat eri tavoin kuin hän”, 35-vuotias sisustussuunnittelija Ayse Teke sanoi kesäkuussa 2013 HS:n haastattelussa.

Erdoğan marssitti mellakkapoliisit kaduille, ja mielenosoitukset kukistettiin raa’asti.

Gezin puiston puolesta mieltään osoitti Suomessa myös Ozan Yanar. Hän muistuttaa olennaisesta yksityiskohdasta: vielä tässä vaiheessa Erdoğanin puolella mielenosoituksia kukistamassa olivat imaami Fethullah Gülenin kannattajat. Siis juuri he, joita nyt on erotettu tuhansittain valtion viroista.

Gülen on saarnannut vuosikymmeniä maltillisen islamintulkinnan puolesta. Vuonna 2013 gülenistit kuitenkin katselivat sivusta, kun mielenosoituksia hajotettiin vesitykeillä ja kovin ottein.

Puoli vuotta myöhemmin, joulukuussa 2013, Istanbulissa aloitettiin korruptiotutkinta. Kaikki pidätetyt olivat jollain tavalla sidoksissa Erdoğanin Oikeus ja kehitys -puolueeseen (AKP). Ainakin 91 ihmistä pidätettiin, heidän joukossaan Erdoğanin pojat Bilal ja Ahmet Burak.

Se oli liikaa. Erdoğan syytti Fethullah Gülenin kätyreitä yrityksestä kaapata valta Turkissa ja aloitti säälimättömän hyökkäyksen Gülenin kannattajia vastaan. Välirikko oli lopullinen.

Turkissa käydään siis ainakin kahta taistelua. Toisessa käydään kamppailua islamistisen liikkeen hallinnasta.

Toinen taistelu on paljon perustavampi: pitääkö Turkin olla islamilainen vai maallinen valtio?

”Se on pitkä heiluriliike, joka ulottuu Turkin tasavallan perustamiseen. Silloin Mustafa Kemal Atatürk heilautti heilurin taas toiseen suuntaan vuosisatojen sulttaanivallan jälkeen”, Saukkomaa sanoo.

Mustafa Kemal Atatürk perusti nykyaikaisen Turkin vuonna 1923 Osmanien valtakunnan raunioille.

1300-luvulla syntynyt Osmanien valtakunta oli islamilainen kalifaatti. Atatürk tyrkkäsi heilurin täysin vastakkaiseen suuntaan.

Hän halusi Turkista länsimaisen, maallisen tasavallan. Naisilta kiellettiin islamilaisten huivien käyttö, ja miehetkin pakotettiin vaihtamaan fetsinsä hattuun kuolemanrangaistuksen uhalla.

Uskonnottomuuden vaatimus oli ehdoton. Armeija piti huolen, että uskonnolla ei ole ollut sijaa politiikassa.

Erdoğan nousi Istanbulin pormestariksi 1994. Neljä vuotta myöhemmin perustuslakituomioistuin totesi hänen edustamansa islamistisen puolueen Turkin maallisten arvojen vastaiseksi. Erdoğan passitettiin vankilaan.

Vapauduttuaan hän perusti uuden puolueen. Se jätti uskonasiat taustalle.

AKP oli käytännönläheinen puolue, joka korosti taloutta. Se erottui muiden joukosta, sillä kilpakumppanit olivat riitaisia, epäluotettavia ja läpimätiä.

”Erdoğan tuli korruptoimattomana vaihtoehtona. Olen sanonut, että jos itse olisin ollut Turkin kansalainen, olisin ehkä silloin äänestänyt häntä”, Saukkomaa sanoo.

Elintaso nousi kohisten, ja turkkilaiset palkitsivat Erdoğanin äänivyöryllä. Erdoğanin puheiden sävy alkoi muuttua. Lopulta hän mursi viimeisenkin tabun ja alkoi hivuttaa islamia takaisin näkyväksi osaksi Turkkia.

Muutos oli nopea. Vielä vuonna 2007 Turkissa nousi valtava kohu, kun maan presidentin vaimo alkoi käyttää huivia. Nyt huiveja taas näkyy, ja niitä saa käyttää esimerkiksi yliopistoilla.

Ja niin sen piti mennäkin, sanoo Ozan Yanar, joka itse on uskonnoton. Ei sekään ollut oikein, että vallanpitäjät päättivät, kuinka ihmiset saavat pukeutua.

”Uskonnolliset ihmiset olivat aikaisemmin toisen luokan kansalaisia, jotka suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle”, hän sanoo.

Nyt yhteiskunnan ulkopuolelle ollaan sulkemassa vapaamielisiä maallisia.

Tästä puhuessaan Ozan Yanar kiihtyy.

”Jälleen kerran Turkissa mennään kostomentaliteetilla”, Yanar sanoo. ”Minua kyllästyttää tämä tappelu elämäntyylien välillä. Minua oksettaa tämä jatkuva kiistely.”

MURAD SEZER / Reuters
Heinäkuun puolivälissä vallankumous jäi yritykseksi ja Erdoğanin kannattajat kokoontuivat Taksim-aukiolle mielenosoitukseen.
Heinäkuun puolivälissä vallankumous jäi yritykseksi ja Erdoğanin kannattajat kokoontuivat Taksim-aukiolle mielenosoitukseen.

Vallankaappausyrityksen jälkeen Turkki solmi uudestaan suhteet Venäjään ja Erdoğan tapasi Putinin Pietarissa.

Itsevaltainen, vainoharhainen, hameenhelman pituutta kyttäävä maa. Etääntyykö Turkki lopullisesti Euroopasta?

”Turkkilaisen mielestä koko kysymys kuulostaisi hassulta”, tutkija Pia Ranna sanoo. Tavallisen turkkilaisen elämää Erdoğanin puhdistukset tai Putinin kanssa kaveeraaminen eivät hetkauta.

”Ja se on samalla huolestuttavaa”, hän lisää. Pelon ilmapiiri alkaa muuttua arjeksi.

Lännessä ollaan rakastuneita mielikuvaan, että Turkki sijaitsee ”idän ja lännen rajalla”. Että Bosporinsalmen tuolla puolen alkaa Aasia, villi, mystinen itä.

Ankarasta ja Istanbulista käsin maailma näyttää toisenlaiselta. Eihän Turkki missään rajalla ole, vaan kaiken keskellä. ”Turkilla on etunaan kaikki ilmansuunnat”, Saukkomaa huomauttaa. Putinin kaveri voi hyvin olla myös Naton mallioppilas. ”Tätäkin kannattaa ajatella Erdoğanin opportunistisesta näkökulmasta. Turkilla ei ole varaa menettää venäläisiä turisteja.”

Turkin rajoilla on melkoinen kaaos, joten Turkki ei halua jäädä yksin.

”Turkki hakee vakaita kumppaneita, ja ympärillä ne ovat käymässä vähiin”, sanoo Turkkia tutkinut Politiikasta-lehden päätoimittaja Johanna Vuorelma. Syyria on sirpaleina, Irakia revitään joka suuntaan, ja Iran verryttelee muskeleitaan kauppasaarron jälkeen.

Mielikuva putinistis-islamistisesta liitosta on niin pelottava, että se on helppo tulkita liian hysteerisesti.

Suunnilleen samaan aikaan, kun Putin ja Erdoğan tapasivat, Turkki solmi suhteet myös Israeliin. Siihen ei juuri kukaan kiinnittänyt huomiota, Vuorelma sanoo.

Eivätkä Putin ja Erdoğan mitään valtioliittoa ole pystyttämässä. Nehän ovat eri puolilla esimerkiksi Krimillä ja Syyriassa, Yanar muistuttaa.

Mutta jos Turkilla on Venäjä, tarvitseeko se enää Euroopan unionia? Ja kuinka kauan Eurooppa voi enää katsella Erdoğanin toimintaa?

OSMAN ORSAL / Reuters
Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan puhui AKP-puolueen tilaisuudessa Istanbulissa 7. elokuuta.
Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan puhui AKP-puolueen tilaisuudessa Istanbulissa 7. elokuuta.

Erdoğanin puhdistuslistat ilmestyivät vallankaappauksen jälkeen epäilyttävän nopeasti. Moni vakuuttui siitä, että ne olivat valmiina odottamassa sopivaa hetkeä.

Toisinajattelijoiden puhdistuksia tekevän maan EU-jäsenyys tuntuu pökerryttävän epärealistiselta ajatukselta.

Viralliset neuvottelut Turkin jäsenyydestä käynnistyivät vuonna 2005, eikä niitä ole lopetettu vieläkään.

”On vaikea sanoa, onko EU-valoja enää hyvä pitää päällä”, Ranna sanoo. ”En usko, että neuvotteluissa tapahtuu mitään edistystä, ainakaan hyvään suuntaan.”

Rannan mukaan Bryssel on katsonut Turkkia korkealta norsunluutornista. Hyvältähän neuvottelut ovat näyttäneet, paperilla. Näin monessa ”asiakorissa” on edistytty!

”EU:ssa ei ole ymmärretty Turkin jakautuneisuutta”, Ranna sanoo. ”Katsotaan papereita ja todetaan, että asiat ovat edenneet, eikä ole reagoitu Turkin yhteiskunnan muutoksiin. Vasta nyt on herätty siihen, mitä Turkissa tapahtuu.”

Poliittisia vastustajia pidätetään, pidätettyjä kidutetaan, kurdivähemmistöä vainotaan…

Ja kaikkein suurinta estettä Turkin jäsenyydelle ei vielä edes mainittu: Sitä, että Turkki on miehittänyt Kyproksen pohjoisosaa vuodesta 1974. Yksityiskohtana mainittakoon, että Kypros on EU:n jäsenvaltio.

Voi ajatella niinkin, että neuvottelujen tarkoitus oli enemmän liike kuin päämäärä. ”Olen sanonut, että jäsenyysneuvottelujen lopputuloksella ei ole väliä, jos ne vievät Turkkia oikeaan suuntaan”, Saukkomaa sanoo.

Kukaan ei tietenkään nyt voi sanoa, että Turkki olisi menossa oikeaan suuntaan. Ainakin Itävalta on jo vaatinut, että peli vihelletään poikki.

Yanar on sitä mieltä, että neuvotteluja ei kannata keskeyttää.

”Jos itsevaltaisuus lisääntyy Euroopan rajoilla, on parempi edes yrittää vaikuttaa siihen kuin laittaa kaikki suhteet poikki.”

Kyllä hänelläkin on viimeinen pisara: jos Turkki ottaa kuolemanrangaistuksen jälleen käyttöön, kuten se on uhannut, neuvottelut pitää katkaista.

Ei siitä mihinkään pääse. Kysymys Turkista on aina kysymys Erdoğanista.

Pitää siis kysyä: Mitä Erdoğanille tapahtui? Sekoittiko valta hänen päänsä? Vai petkuttiko hän meitä kaikkia?

Länsi on ruoskinut itseään: Miksi olimme niin sinisilmäisiä! Olisi pitänyt nähdä, että Erdoğan olikin alusta alkaen paha mies! Olisi pitänyt tajuta, että maltillisuus oli vain hämäystä!

”Minä en osta sitä argumenttia”, Vuorelma sanoo. ”En usko, että Erdoğanilla oli suuri suunnitelma, jonka hän piti salassa vuosikaudet, vaan valta sokaisi hänet.”

Saukkomaa korostaa, että Erdoğanin arvot ovat aidosti vanhoilliset. Mutta poliitikkona hän on pragmatisti.

Hän on pikemminkin käyttänyt kansan uskonnollista kaipuuta valtansa kasvattamiseen eikä toisinpäin, Saukkomaa arvioi. Sen Erdoğan on tehnyt hyvin taitavasti. Vastareaktio tuli vasta, kun oli jo liian myöhäistä.

”En kuulu niihin, joiden mielestä Erdoğanilla on ollut islamistinen ketunhäntä kainalossa”, Saukkomaa sanoo. ”Erdoğan on käyttänyt tilaisuudet hyväkseen, ja tilaisuuksia on tullut lisää.”

Pehmeämpiäkin keinoja hän on kokeillut, mutta kovemmat otteet ovat toimineet paremmin.

Erdoğanin kunniaksi on sanottava, että hän pääsi pitkälle rauhanneuvotteluissa kurdien kanssa. Kurdit saivat jopa oikeuden opiskella omaa kieltään.

Ikävä kyllä strategia osoittautui Erdoğanin kannatukselle tuhoisaksi.

”Nähtiin, että rauhanneuvottelut eivät tuo lisää kannattajia AKP:lle, vaan ne lisäkannattajat menevät kurdipuolueelle”, Yanar sanoo.

Nyt Turkki on taas lähes sisällissodassa Kurdistanin työväenpuoluetta PKK:ta vastaan.

”Erdoğanin valta on kiinni polarisaatiossa. Mutta on myös hyvin vaarallista, jos puolet kansasta rakastaa ja puolet vihaa”, Yanar sanoo.

Heiluri heilahtaa. Taas kysytään: Onko Turkki vihdoin menetetty lopullisesti? Johanna Vuorelman mukaan tätä on murehdittu lännessä jo vähintään 20 vuoden ajan – aina kun Turkissa kuohuu.

Ehkä koko kysymys kertookin enemmän lännestä kuin Turkista.

”Ajatellaan, että ’itä’ vetää Turkkia puoleensa. Että liittoutuminen Turkin kanssa olisi perimmältään epäluonnollista ja Turkin ’luonnollinen’ suunta olisi itä”, Vuorelma sanoo.

Ajatuskuvio perustuu ruusuiselle tulkinnalle Turkin menneisyydestä. Ennen Erdoğania puhdistuksia vasta olikin. Äärioikeistolaiset yrittivät vallankaappausta, Turkki oli käytännössä sisällissodassa kurdeja vastaan. Toimittajia vangittiin enemmän kuin nyt, ja kurdit oli täysin suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle.

”Nyt puhdistukset vain kohdistuvat muihinkin kuin kurdeihin”, Vuorelma sanoo ja lisää, ettei tietenkään ole järkevää verrata, kumpi ajanjakso oli kauheampi.

Jotain hyvääkin löytää, kun vähän miettii.

On ainakin yksi asia, jossa Turkki ei ole hiukkaakaan jakautunut. Turkkilaiset eivät halua paluuta sotilasdiktatuuriin. Sen vuoksi heinäkuun kaappaus jäi harhaisen kapinakoplan kouristukseksi.

”Koko yhteiskunta oli vallankaappausta vastaan”, Yanar sanoo. ”Syylliset pitää voida viedä oikeuden eteen mutta oikeusvaltion periaattein. Huolena on se, että joukossa on muita toisinajattelijoita. Pidätettyjen kidutus ei kuulu oikeusvaltioon.”

Tässä nyt kuitenkin ollaan, hurjassa vuodessa 2016, eikä kukaan uskalla sanoa, mitä Turkissa seuraavaksi tapahtuu.

Se kannattaa kuitenkin muistaa, että Bosporinsalmi ei taida olla levenemässä. 

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat