Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Miksi rikkaat ovat niin tylsiä?

Monacossa näkee beigellä sisustettuja huvijahteja ja ihmisiä, joiden kanssa ei haluaisi samoihin juhliin, kirjoittaa Anna-Sofia Berner.

Sunnuntai
 
Anna-Sofia Berner Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien sunnuntaitoimittaja.
Matti Pikkujämsä
Kuva: Matti Pikkujämsä

Käväisin viime viikolla Monacossa, enkä ole sen jälkeen lakannut miettimästä, miten tylsiä rikkaat ovat. Otetaan vaikka heidän veneensä. Maailman toiseksi pienimmän valtion huvivenesatamassa oli vierekkäin valtavia jahteja, joiden hallitsevat sisustusvärit olivat valkoinen ja beige.

Kuka valitsee beigen nahan, jos on varaa mihin tahansa?

Olin odottanut Monte Carlon perjantai-illalta jotain aivan muuta. Eleganssia, glamouria, kevyttä elämää.

Ennen retkeä olin silittänyt liehuvalahkeiset silkkihousuni, pukenut niiden kanssa valkoisen pitsipaidan ja sujauttanut jalkaan korkokengät terveyssandaalien sijaan. Hymyilin peilikuvalle ja avasin puhelimesta Uber-sovelluksen. Se tarjosi ensimmäiseksi helikopterikyytiä 160 eurolla per henkilö.

Sellaista on elämä Rivieralla. Otimme junan.

Perillä Monacossa odotti pettymys. Kadut olivat jalankulkijoista autiot.

Ei ollut kahviloita ja ravintoloita, vaan Pradaa, Guccia ja varallisuudenhoitopalveluita.

Lopulta ihmiset löytyivät sieltä, mistä saattoi odottaakin: parveilemasta Monte Carlon kasinon edestä.

Rikkaat erotti joukosta. Heillä oli fiinimmät puvut, kyllästyneempi ilme, eivätkä he pysähtyneet poseeraamaan. He eivät näyttäneet tyypeiltä, joiden kanssa olisi hauskaa juhlissa.

Me turistit otimme selfieitä kasinon oven edessä samalla, kun Porschet ja Ferrarit ajoivat hitaasti ohi. Kuin pikkukaupungin pillurallia.

Ystäväni mielestä tunnelma oli kuitenkin kuin Abu Dhabissa tai Singaporessa, joissa myös elää paljon rikkaita. Ei kevyt, vaan oudon raskas.

Lähdimme takaisin Nizzaan ennen illallista. Matkalla junalle poseerasimme kadunvarteen pysäköidyn mattapunaisen Ferrarin vieressä.

Huvijahtien beige ei jättänyt rauhaan. Miksi ankea beige?

Kotona Helsingissä etsin sille selitystä taloustieteilijä Thorstein Veblenin (1857–1929) klassikkoteoksesta Joutilas luokka. Veblen on kulutussosiologian edelläkävijä, ja kirja on julkaistu vuonna 1899. Monte Carlon kasino oli silloin 36-vuotias.

Veblen näkee kuluttamisen välineenä kunnialliseen elämään. Kuluttaja haluaa ”mukautua vakiintuneeseen käytäntöön, välttää epäedullista huomiota ja kommentointia”, ja se, mitä tämä kulloinkin tarkoittaa, riippuu kuluttajan yhteiskuntaluokasta.

Jos ajaisin miljoonajahdilla Merihaan mattolaiturin edustalle, saisin taatusti ystäviltäni epäedullista huomiota ja kommentointia. Monacoon veneensä parkkeeranneet eivät saa.

Veblenin mukaan kerskakulutuksen taustalla on aina pyrkimys näyttää joutilaalta eli siltä, ettei tarvitse raataa. Se selittää, miksi minäkin lähdin Monacoon koroissa:

Naisten kenkien niin sanotut ranskalaiset korot todistavat kengän kiillon tavoin pakollisesta joutilaisuudesta, koska korkea korko tekee ilmiselvästi jopa kaikkein yksinkertaisimman ja välttämättömimmän ruumiillisen työn äärimmäisen vaikeaksi.

Veblenin mielestä usein kauneudentajumme on oikeasti kalleudentajua. Mutta hän kirjoittaa myös, että ”räikeä” puku muuttuu tyylitajua loukkaavaksi, koska se kielii liiallisesta halusta tehdä vaikutus rahvaan koulimattomiin aisteihin.

Jahdit, Guccit ja Porschet loukkasivat tyylitajuani. Haistoin mielistelyn enkä suostunut vaikuttumaan pelkästä veneen koosta tai auton merkistä.

Monacossa näimme luultavasti uusrikkaita, joilla oli jäljellä tarve tehdä meihin vaikutus. Rikkauteen tottunut joutilas luokka ei Veblenin mukaan enää tarvitse rahvasta yleisökseen. Kunniallisuuden takeeksi riittää vertaisten hyväksyntä, ja siksi joutilaat pyrkivät sulkemaan ”alemmat väestönosat” pois kokonaan, myös katselijoina.

Ilmankos maailman superrikkaat asuvat porttien, aitojen ja ovimiesten takana. Rikkaiden todellinen maku on meiltä piilossa. Huvijahdeistakin näin vain kannet enkä tiedä, mitä niiden alla on.

Monacosta etsimäni eleganssin löysin tällä viikolla Suomen kansallismuseosta. Siellä on vielä tänään sunnuntaina auki Jaakko Heikkilän näyttely Veden kätkemiä huoneita.

Heikkilä on valokuvannut todella eristyneitä rikkaita: Venetsian aatelisia. Ja vielä näiden kotipalatseissa.

Näyttelyssä ajattelin, että tältä haluan rikkauden näyttävän: Runsaalta, yltäkylläiseltä, koristeelliselta. Marmorilta, taiteelta, kristallilta ja hopealta. Ensimmäisessä kuvassa mies istui antiikkituolissa sinisessä kylpytakissa. Hän näytti joutilaalta. Monacon pörhistelijöiden kireys puuttui.

En luottanut vain kuviin. Näyttelyn jälkeen otin Heikkilään yhteyttä ja kysyin, olivatko Venetsian rikkaat tylsiä.

”Eivät”, hän vastasi miettimättä.

”Ne ei ole millään tavalla tylsiä. Päinvastoin.”

Olin helpottunut.

Kaikki Heikkilän tapaamat aateliset olivat kuulemma lämpimiä, hauskoja, fiksuja ja sivistyneitä. Rahasta he eivät puhuneet koskaan, eikä heitä olisi kadulla tunnistanut rikkaiksi.

Kaunista ja tyylikästä.

Mutta toisaalta: Venetsian palatsit muistuttivat toisiaan siinä missä Monacon jahditkin. Niidenkin rakentajat ovat aikoinaan halunneet samanlaisen pytingin kuin naapurilla.

Yhdessä toisessakin asiassa uusi ja vanha raha ovat samanlaisia.

”Aina, kun astuin palatseista ulos kadulle ihmisten keskelle, tuntui kevyemmältä. Henki kulki taas”, Heikkilä kertoo.

Palatsissa oli raskasta kuin Monte Carlossa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat