Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Todella upeeta -elokuva on ikänaisen painajainen

Ennen nauroin Patsyn ja Edinan renttuilulle. Uudessa elokuvassa koskettaa vanhenevan naisen pelko siitä, että on naurettava, kirjoittaa Anna-Stina Nykänen kolumnissaan.

Sunnuntai
 
Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on sunnuntaitoimituksen toimittaja.
Matti Pikkujämsä
Kuva: Matti Pikkujämsä

Se oli niin rakas sarja, ajattelin, kun kuulin, että Todella upeeta -sarjasta on tehty elokuva. Kun Absolutely Fabulous 1990-luvulla tuli telkkariin, muistan ensireaktioni. Edina valui täydessä kännissä ikkunaa pitkin maahan naama venyen – mikä riemastuttava näky se olikaan!

Sellaista renttuilevaa naiskuvaa ei ollut ennen nähty, niin sanoi Tampereen yliopiston median ja viestinnän tutkimuksen professori Kaarina Nikunen Helsingin Sanomien haastattelussa. Hän käsitteli sarjaa jo gradussaan 1996.

Mutta naurattaisiko kännääminen ja kohellus enää? En ole pyörinyt baareissa kohta kymmeneen vuoteen enkä jaksa humalaisia. Ehkä muotimaailman hössötyskin ärsyttäisi, tämä aika on niin kulutuskriittinen ja järkevä. Sitä paitsi on tullut muita inhorealistis-fantastisia naiskomedioita: Sinkkuelämää, Ponille kyytiä, Girls, Kätevä emäntä, Siskonpeti, Kumman kaa... Miten AbFab eroaa niistä?

Tätä miettien menin Kaisa Haatasen kirjan julkkareihin, koska siellä saisin nähdä myös leffan. Odotin salaa myös AbFab-tyylistä biletystä ja blingaavia asuja, onhan Haatasen Ylipainolisämaksu viisikymppisten naisten chick-litiä eli kalkkunakirjallisuutta. Mutta ei. Onneksi olin piilottanut paljettijakkuni repun pohjalle, sen, jonka selässä lukee On the list. Olisin ollut ylipukeutunut kuin Edina.

Jotain AbFab-henkeä sentään oli. Evääksi elokuvaan annettiin ruskea paperipussi, jonka sisällä oli pieni pullo kermalikööriä ja Sisu-pastilleja, ettei hengitys haise.

Rakastuin elokuvaan ensi hetkellä. Edina valui taas ikkunan takana kännissä, ja sisältä kuului ääni: ”Mummi tuli.” Kyllä nauratti, ei voi mitään.

Nuoruuden muistot tulvivat. Se Kauneus ja Terveys -lehden muotitoimittaja, jolla oli isompi blondikampaus kuin Patsylla. Kaikki ne bileet, performanssit ja oudot, toispuoleiset kampaukset. Legendaariset Image-lehden juhlat, joihin piti päästä vieraslistalle. Kinky-klubi. Gambrini-diskon transvestiittimissikisat – paras kaverini ei kehdannut sanoa, että emme ole pariskunta. Oli niin noloa olla pelkkä hetero.

1980-luvulla oli muotia androgynia, oudot olmit, joissa ei näkynyt minkään sukupuolen merkkejä. 1990-luvulla vedettiin överiksi. Huora-akatemia-seminaarissa esiintyi upea transvestiitti Alberto Sorbelli, joka oli samalla yltiönaisellinen ja silti lihaksikas ja karvainen. Vau!

Sitten tuli 2000-luku. Maailma vakavoitui. Alettiin puhua uskonnoista ja sodista. Nuoriso palasi perinteisiin. Nyt pojilla on lyhyt tukka, tytöillä pitkä. Nuoret naiset käyttävät luonnottoman paljon aikaa näyttääkseen ”luonnollisen” ”feminiinisiltä”. Koko ajan pitää säätää karvoja: nyppiä, vahata, pidentää ja tuuhentaa, mutta oikeista paikoista. Kuten vanha äijä AbFab-leffassa nostalgisesti sanoo: Eniten kaipaan häpykarvoja.

2000-luvulla perhearvot nousivat kunniaan, homoillakin. Kaikki haluavat naimisiin. Sisustetaan, kotoillaan, puhutaan perheen ja työn yhdistämisestä ja perheenyhdistämisestä.

Minäkin perustin perheen vuonna 2000. Se tuntui silloin eksoottiselta. Pomoni sanoi, ettei koskaan pitänyt minua äitityyppinä. Kas.

Nykyisin kutsun itseäni AbFab-äidiksi, kun koira ripuloi ja herätän pojan sitä siivoamaan. Ei tulisi mieleenkään koskea kakkoihin itse – ei tulisi Edinallekaan. Leffassa kuulen teinipoikani äänen, kun Edinan tytär sanoo: Äiti, sä et voi laihtua, jos sä syöt koko ajan pullaa.

Suurin ero AbFabin ja myöhempien naiskomedioiden välillä on se, että kaikissa muissa haikaillaan miesten ja parisuhteiden perään. Patsy ja Edina eivät todellakaan haaveile romanttisesta rakkaudesta. Tässä ajassa SE on vapauttavaa.

Herkkua on myös leffan realistinen naiskuva. Naiselta näyttäminen on epätoivoista ja työlästä, eikä koskaan tule täydellistä. Patsy voi yhtä hyvin laittaa tekoviikset, ja hän käy heti miehestä. Patsya ja Edinaa yhdistää ystävyys, ei sukupuoli.

Sitten Edinan huushollia rahoittava ex-mies ilmoittaa, että hänkin haluaa naiseksi. Siitä seuraa rahapula. Ja se on vakava asia.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, ettei se naurata. Ehkä kyse ei ole lässähdyksestä, vaan siitä, että tämä on vakava elokuva. Mistä vanheneva nainen saa duunin, jolla voi kustantaa perheensä mukavan elämän?

Dokaaminen ei ole elokuvassa pääosassa. Nyt etsitään työtä ja rahaa. Mutta mitä tahansa Edina ja Patsy yrittävät, kaikki juoksevat karkuun. Heitä inhotaan. Se on kuin suoraan vanhenevan naisen painajaisesta.

Kustantaja murskaa Edinan omaelämäkerrallisen kirjan sanomalla, että hänen elämänsä on ehkä juuri ja juuri elämisen arvoista, mutta ei lukemisen arvoista. Voiko sanoa pahemmin?

Myös Kaisa Haatasen kirjoissa seikkailee hänen alter egonsa. Hän halusi viisikymppisenä kirjoittaa kaupallisesti menestyviä kirjoja ja onnistui. Vitsailemalla muun muassa kauneus- ja terveyspaineista, jotka eivät lopu.

Todella upeeta -sarjan ja -leffan käsikirjoittaja, Edinaa esittävä Jennifer Saunders sairastui itse rintasyöpään, jonka myötä iski menopaussi ja masennus. Edina on elokuvassa usein vakava. Huulten rypyt näkyvät, kun hän sanoo, että on koko ikänsä pelännyt olevansa vanha ja lihava. Nyt olen vanha, lihava ja nolla, hän sanoo. ”Tiedän, että olen ällöttävä.”

Se on hirveä hetki. Että ihminen voi kaiken hauskan jälkeen silti tuntea noin.

Mutta kaikki kääntyy leffassa hyväksi. Korkkaan sen kunniaksi katsomossa pienen kermalikööripullon. Kippis!

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat