Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

”Ja jos joku näyttää uhkaavalta, mulla on käsi taskussa, ja siellä Leathermani” – toimittaja ja kuvaaja seurasivat toimettomien nuorten miesten elämää kolme vuotta

Valokuvaaja Kaisa Rautaheimo ja toimittaja Ann-Mari Huhtanen seurasivat 20–30-vuotiaita miehiä kolmen vuoden ajan.

Kaisa Rautaheimo HS
Ann-Mari Huhtanen
Mikko, joulukuu 2015

”Oon miettinyt ihmisten normaalia. Onko yksitoikkoista, kun käydään töissä ja pidetään välillä lomaa? Maksetaan asuntolainaa? Tittidii. Mä en osaa hahmottaa. Kun ei ole ikinä ollut niin.

Oon aina tullut toimeen vähällä ja luovinut perheen kanssa ja yksinäni yhteiskunnan väleissä.

Kaikki työssä käyvät tututkin on vieressä aina vain hetken ja sit, viuuuuuu, häipyy. Joten niidenkään elämää en oo oikein päässyt seuraamaan, vaikka oon yrittänyt pitää yhteyttä ja soitella juhlapäivinä, et mennään pelaamaan bilistä ja ottamaan pari. Ne on aina, et ’ei pysty, nyt on eri meno’.

Vaikka kyllä mä ymmärrän. Niillä on oma elämä.

Ja miten mä voisin sellaiseen enää ryhtyä, kun ei mulla oo elämässä mitään rutiineja, ei oo ikinä ollut.

Mun haaveet on aika perussettiä. Työnteko ei kyllä vaan taida enää kuulua niihin. Mä oon nähnyt jo niin paljon tätä meininkiä, et oon alkanut miettiä, et olkoon mun puolesta.

Paitsi ehkä, jos se työ olisi mieluista. Ja jos työpaikalla olisi hyvä ilmapiiri. Hyväksyttäisiin kaikenlaiset ihmiset eikä ketään kiusattaisi.

Vihreän Oksan Werstas oli sellainen. Olin siellä kuntouttavassa työpajassa, kolmekin kertaa. Ja kyllähän ne kaikki kurssit tuntui hyviltä, tykkäsin, varsinkin alkuvaiheessa, kun oli tekemistä ja jotain hohtoa. Mut kun ne loppui eikä kuukauteen pariin ollut mitään, palasin aina siihen samaan. Viuuuuuu takas vaan. Niin kuin atooppinen iho.

Vain pienet asiat muuttuu. Pitäisi tulla isoja.

Kaisa Rautaheimo
Mikko asui Nuorisosäätiön omistamassa pienessä vuokrakaksiossa joulukuussa 2014. Mikko elää yhä toimeentulotuella.
Mikko asui Nuorisosäätiön omistamassa pienessä vuokrakaksiossa joulukuussa 2014. Mikko elää yhä toimeentulotuella.

Sitä paitsi se kuntouttava työtoiminta, se on, miten mä sanoisin... ilmaista työvoimaa. Osittain ainakin, ei ehkä kokonaan.

Nythän työkkärissä ja Kelassa mietitään, pistetäänkö mut varhaiseläkkeelle tai sairaseläkkeelle, vai mikä sen nimi nyt on.

Olin puol vuotta jonon hännillä, vaikka mikäpä kiire tässä mihinkään.

Nyt oon tässä kuussa menossa työkkärin tilaamaan työkykyselvitykseen. Siellä on neurologi ilmeisesti, ja sen jälkeen psykologi. Tammikuussa tulee kai tieto, vaikka ei ne paljoa vaihtoehdoista sanonut. Joku kuntouttava työtoiminta taas, tai sit ääripää, eläke.

En mä tiedä, mitä pitäisi ajatella. Ei se tavallaan muuta mitään. Nimike vain vaihtuisi työttömästä eläkeläiseksi. Ainoa, mikä ehkä muuttuisi, olisi virasto, jonne laput toimitetaan.

Ja oli asia noin tai näin, en tiedä, olisinko pettynyt enää mihinkään. Kyllähän mä aikanaan halusin duuniin. Mut miks enää, kun oon kohta haudassa.

Lappareilla on muuten hyvä biisi. Sen nimi on Työtön, hullu ja eläkeläinen. Ja niinhän se menee.

Joten tää on tällaista, hiljaiseloa. Ja ei kai siinä, tuun toimeen pienellä. Minimillä. On työmarkkinatuki, sossun tuki ja sit asumistuki. Vuokran jälkeen käteen jää suunnilleen 485 euroa kuussa.

Mut ai niin, mikä se haaveiden perussetti olisi? Oma talo jossain, suht lähellä, ajomatkan päässä, olisko Sipoossa. Oma piha, et voisi rakentaa puutarhan. Laittaisin omenapuita. Pensasaidan. Elelisin siellä rauhassa, menisin vain elämän kiemuroissa ilman, että olisin sidoksissa mihinkään.

Mut en yksin, olisi joku muukin. Ehkä sit seuraavassa elämässä.”

Kaisa Rautaheimo
V-P matkalla ruokakaupasta kotiin tammikuussa 2015 . V-P sai toukokuussa työpaikan, jossa on viihtynyt hyvin.
V-P matkalla ruokakaupasta kotiin tammikuussa 2015 . V-P sai toukokuussa työpaikan, jossa on viihtynyt hyvin.
V–P, huhtikuu 2016

”Viime lauantaina näin hänet jo lavalta. Kun pääsin pois sieltä, jätkät riehui bäkkärillä, että ’vittu oli hyvä meininki’, mutta mä mietin vain, että hän oli siellä yleisössä. Että hän oli tullut.

Voin myöntää, että bäkkärillä mun tekee usein mieli itkeä. Esiintyessä kerää niin paljon adrenaliinia, tulee vihaiseks ja surulliseks, kun päästää kaiken ulos, mutta nyt olin vaan tosi onnellinen. Äkkiä vaan kamat pois, sillä: ei tän pitänyt olla mahdollista!

Me tapailtiin joulukuusta helmikuulle, mutta se kaatui siihen, kun juttu tuntui menevän aina tietyllä kaavalla. Vaikka joka kerta nähdessä päädyttiin nukkumaan vierekkäin, tuntui aina, että hän pakeni. Hän tosiaan pyörii täs samas skenessä, joten häntä ei voi välttää näkemästä.

Mutta niin, lopulta tosiaan sanoin hänelle, etten jaksa tätä pelleilyä, kun en oikein tiedä, missä mennään. En enää lähde epämääräiseen sekoiluun. Mä kaipaan läheisyyttä ja sitä, että on jollekin oikeasti tärkee. Yhden illan jutuista tulee likainen olo. Miehellekin voi tulla.

Kaverit, tai siis ne, jotka tiesi, nauroi mulle keikan jälkeen ja sanoi, että se on menoa taas. Mä olin ite, että ei, en varmana, en halua. Tätä on nyt vaikeaa selittää, mutta samaan aikaan, kun olin tosi onnellinen, en halunnut joutua enää siihen samaan. Siihen, että pettyy taas.

Kai sitä huijaa itteään. Sillä rehellisesti sanottuna, kyllähän mä tiesin jo hänet nähdessäni, miten kaikki tulee menemään. Jälleen kerran.

Eka juteltiin niitä näitä tupakalla, eikä siinä, niinku kaverit. Myöhemmin sitten heitin jotain läppää – kiusaan häntä aina vähän, kun hän on niin kova hämmentymään.

Kaisa Rautaheimo

Sitten perinteiseen tapaan hän alkoi nauraa mulle, tuli lähelle, otti kiinni ja taas mentiin. Mä en osaa selittää. Kun se fiilis... Siinä on jokin vetovoima. Ja kaipuu. Jokin magic, melkein alan itkeä kun kerron!

Lopulta hän tosiaan tuli mun luo yöks. Se oli tosi kiva, koska olin kaivannut häntä, ja hänkin mua. Valvottiin viiteen asti aamulla, juteltiin vaan kaikkea ja oltiin lähekkäin.

Se varmuus, joka kaikkien näiden näkemättömien viikkojen aikana oli hävinnyt, tuli takaisin. Silloin aina ajattelee, ettei seuraavaa aamua olekaan. Toivoo, ettei sitä aamua koskaan tulisi. Vaikka ainahan se tulee.

Me ollaan puhuttu hänen kanssa kaikesta, tästäkin. Mutta ei se auta. Mä koen itteni apinaks, kun kiinnyn näin. Vaikka toisaalta, ainakin oon yrittänyt olla hänelle rehellinen. Oon mä silti surullinen.

Jos mietin, tavallaan jo rakastankin häntä, kun tää on jatkunut niin pitkään. Tää ihme touhu.

Mutta jokin häntä estää. Lisäks hänellä pitää olla aina porukka mukana, kun nähdään. Kai hän yrittää välttää sillä sen, miten aina käy.

Ehkä hän pelkää, että rakastuisi muhun muuten. Ehkä. Tai ei: varmasti pelkää.”

Kaisa Rautaheimo
Ville K. heräilemässä lauantai-aamuna kotonaan kesäkuussa 2015. Villen takkuilleet ammattiopinnot jäivät tauolle, kun hän sai ruokakaupasta töitä.
Ville K. heräilemässä lauantai-aamuna kotonaan kesäkuussa 2015. Villen takkuilleet ammattiopinnot jäivät tauolle, kun hän sai ruokakaupasta töitä.
Ville, toukokuu 2015

”Mulla on aina Leathermani mukana. Mulla on myös oven vieressä veitsi naulakossa. Ja lätkämaila.

Joten jos joku yrittää tulla oven läpi, on vähän kättä pidempää.

En kyllä keksi mitään syytä, miksi kukaan tulisi tänne.

Ei mua pelota, varaudun vaan aina pahimpaan. Osastollakin lääkäri kuvaili, et elän viidakon säännöillä. Mut musta ihmiset on sinisilmäisii, sillä epätoivoiset ihmiset tekee epätoivoisii tekoja. Pikkusiskon frendikin yritettiin ryöstää keskellä kirkasta päivää.

Toi piirre tulee osittain ehkä faijalta. Se oli nuorempana katutappelija.

Itse oon harrastanut judoa, ja muutenkin kaikki kamppailulajit kiinnostaa.

Sitä haluu vaan varautua, jos joutuu puolustautumaan hyökkäystä vastaan. Valppaus, se että oon valmiina kaikkeen, tulee ehkä myös siitä, että olin intissä sotilaspoliisi. Joten siviilissäkin katon tasan tarkkaan, keitä kävelee vastaan. Ja jos joku näyttää uhkaavalta, mulla on käsi taskussa, ja siellä Leathermani.”

Kaisa Rautaheimo
Joonas viettämässä perjantai-iltaa heinäkuussa 2015. Myöhemmin samana vuonna Joonas sai opiskelupaikan, ja hän opiskelee nyt toista vuotta.
Joonas viettämässä perjantai-iltaa heinäkuussa 2015. Myöhemmin samana vuonna Joonas sai opiskelupaikan, ja hän opiskelee nyt toista vuotta.
Joonas, joulukuu 2015

”Kesäkuun puolivälissä tuli kirje: mä pääsin sinne kouluun. Oli kyl aika surrealistinen fiilis. Tosi iloinen.

Mä vähän epäilin, koska omasta mielestä olin tosi surkee vesiväritehtävässä. Siinä vieressä oli tyttö, jolta tuli täydellistä jälkeä, ja mä mietin, etten ikinä saa samanlaista sävyä. Tuli vain ruskeeta.

Sen kirjeen avattuani lähdin heti isoäidin luo. Niin oli etukäteen sovittu, koska hän halusi olla ensimmäinen, joka kuulee.

Häntähän ei tosiaan saa sanoa mummoks. Kuulostaa kuulemma vanhalta.

Nyt mä elän aika nätisti. Käyn koulussa, thainyrkkeilen ja kotikissailen. Mä myös syön terveellisesti. En oo itse asiassa syönyt kolmeen kuukauteen yhtään pastaa, riisiä tai leipää, enemmän vaan vihanneksia, juureksia ja lihaa.

Silloin kun mä muutin Helsinkiin kaksi ja puoli vuotta sit, ajattelin, että nyt mä etenen. Lähteminen toi itseluottamusta. Tuntui, että onnistuin edes jossain. Mutta sitten mulle tuli identiteettikriisi siitä, että olin muuttunut niin tavalliseks. Olin hukassa sen kaa, että miksen touhaa. Että onko muka jotain parempaa tekemistä, elämänhallintaa muka. Siks välillä teki mieli juosta vaikka kaljat Ärrältä, jotta olisin voinut näyttää ittelleni, että pystyn vielä. Because I can.

Joten jäinkin junnaamaan pariks vuodeks. Tuntui, että elin sykleissä. Kesäloma päättyi aina vasta tammikuussa, ja sitten kun sai vihdoin ittensä keväällä liikkeelle, tulikin pian taas kesä, jolloin piti palkita ittensä. Ja sama rundi uudestaan.

Tänä syksynä on tuntunut, ettei tarvitse enää kiertää sitä ympyrää. Asiat ei tunnu enää mahdottomilta. Tuntuu, että mä voin valmistua tuolta koulusta, ja niin.

Oon myös aika päihteettä. Ja jotta nää uudet säännöt on helpompi pitää kasassa, en oo paljoa nähnyt entisiä kavereita. Jo kesän lopussa alkoi tuntua, ettei se oo sen arvoista. Jos pidän hauskaa yhden vuorokauden tai kaksi, mulla on paska olo seuraavat neljä viisi vuorokautta. Pää ei kestä, ei pysty toimimaan.

Kaisa Rautaheimo

Nyt nautin enemmän tästä pärinästä. Siitä, ettei tarvitse morkkistella, koska en oo ollut koulussa tai hoitanut jotain, mitä ikinä.

Muutenkin oon paljon pirteempi, saan asioita aikaan.

Tiesin kyllä koko ajan, että jossain vaiheessa pitää lopettaa. Ikuisesti ei voi olla viihdekäyttäjä. Sitä vaan valehtelisi itelleen.

Ja muutenkin. Kun koulu alkoi, sitä tajusi, miten kivaa olikin kuulua johonkin ryhmään. Tai yhteisöön. En ollut ajatellut, että sellaista kaipaisi. Joten olisi kiva olla niiden silmissä minä eikä päihdeongelmainen minä.

Enää mä en koe mitenkään oudoks, että musta on tullut tällanen tukari. Siis yhteiskunnan tukipilari.”

Artikkeli perustuu Kaisa Rautaheimon ja Ann-Mari Huhtasen kirjaan Pojat, joka julkaistiin muutama viikko sitten.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat