Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Tässä haastattelussa puhutaan vain kovista aiheista – Elisabeth Rehn haukkuu eduskunnan, joka unohti ihmisoikeudet

81-vuotias Rehn asuu yksin metsikön keskellä Kirkkonummella. Siellä ehtii ajatella.

Tommi Nieminen HS

”Voi perkele”, ähkäisee Elisabeth Rehn ja nostaa katseensa kuusimetsän pöheiköstä.

Rehnin sienikorin pohja on täyttynyt tuoreista kantarelleista kolmessa minuutissa.

Artikkeliin liittyvät

Rehnin perkele ei ole komediallinen rantaruotsalainen voi pärkkele, vaan raskaampi kantasuomalainen voi perkele. Rehn ärähtää sen, koska olen juuri uhannut, että painan hänen kantarellipaikkansa mieleeni ja palaan oman korin kanssa myöhemmin syksyllä Rehnin kotikylään Suomenlahden rannalla.

Perkelettään hän tosin pehmentää tavaramerkkihymyllään.

Elisabeth Rehnin tummansininen talo Kirkkonummen Hilassa, metsikön keskellä, on vaatimattomampi kuin odottaisi. Siinä asuu kuitenkin entinen puolustusministeri, YK:n entinen alipääsihteeri ja nainen, josta oli hilkulla tulla presidentti keväällä 1994.

Tuolloin 1,47 miljoonaa suomalaista äänesti häntä presidentiksi, mikä oli 46,1 prosenttia äänistä vaalien toisella kierroksella Martti Ahtisaarta vastaan.

Leskirouva Rehn on asunut täällä Hilan metsikössä jo 33 vuotta. Lähin naapuri on noin 400 metrin päässä. Naapuria ei näe, sillä välissä on kirkkonummelaista sekametsää. Noin kilometrin päässä hänen tontiltaan alkaa Upinniemen varuskunnan sotilasalue, jonne siviilit tarvitsevat erityisluvan.

Rehn ei sitä noudata. Puolustusministeriajoiltaan hän tietää, että siellä on sieniä.

”Kun jätin puolustusministeriön, ilmoitin, että ne sienipaikat käytän jatkossakin. Että minua eivät estä mitkään puolustusvoimien kyltit.”

Kaisa Rautaheimo / HS
Rehn löysi kantarelleja vakiopaikastaan.
Rehn löysi kantarelleja vakiopaikastaan.

Tälle HS:n haastattelulle Rehn on asettanut yhden ehdon: puhumme vain kovista aiheista. Ei mitään ihmissuhdemössöä eikä vanhoja juoruja.

Se sopii mainiosti. Rehn on nähnyt paljon. Hän on jo varsin iäkäs, 81-vuotias äiti, isoäiti ja isoisoäiti, eikä niin paljon elämää nähneiden ikäihmisten kanssa kehtaa pehmeitä puhua.

Mennään siis asiaan: Rehn on juuri nyt äkäinen. Kiukku johtuu siitä, miltä 99-vuotias itsenäinen Suomi näyttää hänen silmissään: Nationalistiselta. Pahansisuiselta. Tunteettomalta. Kun uudet tuulet puhaltavat, se näkyy sekä tavallisissa suomalaisissa että poliitikoissamme.

”Nationalismi tuo ensimmäisen kerran sotien jälkeen valtavan epämukavuuden tunteen”, Rehn sanoo.

Hänellä on kolmetoista lastenlasta ja yhdeksän lastenlastenlasta. Ei ihme, että ajan henki huolestuttaa.

Suomalaiset ovat juuri nyt jotenkin kylmempiä, Rehn sanoo. Emme oikein ymmärrä sodan kammottavuutta ja siviilien hätää.

”Nämä nuoret naisetkin, jotka tulevat nyt eduskuntaan. Eivät he välitä ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja tasa-arvon ajamisesta niin kuin minun aikanani”, Rehn sanoo.

Hän on sitä mieltä, että muutaman viime vuoden aikana yhä useampi kansanedustaja on ollut valmis lipsumaan Suomen perustuslaista ja Suomen allekirjoittamista kansainvälisistä sopimuksista. Ulkomaalaislakiammekin on rukattu niin, että se ei välttämättä ole enää linjassa EU-oikeuden ja kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien kanssa.

Kaikki tämä suututtaa häntä.

Nyt tarvitaan jo nimiä pöytään.

Väite nuorista naiskansanedustajista, jotka eivät kunnioita perusoikeuksia, on sen verran kova.

Nimiä Rehn ei halua mainita, mutta ei hän kielläkään, kun ehdotan ensi hätään Laura Huhtasaarta (ps) ja Susanna Koskea (kok). Rehn tekee selväksi, että on heitä enemmänkin. Sellaisia, joille perusoikeudet ovat ”vain sotkemassa asioita”.

Se on vieläpä melko helppo todistaa.

Huhtasaari kertoi joulukuussa 2015 näkemyksenään, että ihmisoikeudet eivät ole universaaleja. Pyydettäessä hän vielä tarkensi Helsingin Sanomille, että ne on tarkoitettu ”heikoille, kuten vammaisille ja vauvoille”. Kosken tultua kokoomusnuorten puheenjohtajaksi 2013 järjestö vaati kansankiihottamispykälää pois Suomen laista ja vähemmistövaltuutetun viran lakkauttamista. Molemmat ovat olemassa juuri perusoikeuksien suojelemiseksi.

Perussuomalainen kansanedustaja ja varatuomari Leena Meri taas kirjoitti blogissaan toukokuussa 2016: Olen perustuslakivaliokunnan jäsenenä täysin väsynyt siihen, että yrität muuttaa mitä vaan pykälää maahanmuutossa niin johan on perustuslaki, ihmisoikeussopimukset ja ties mitkä esteenä.

”En ymmärrä, että nämä fiksut ihmiset voivat sallia, että Suomeen syntyy niin kova nationalismi”, Rehn sanoo.

Vielä pahempaa on se, että Rehnin mukaan Suomi piiloutuu nyt itseään häikäilemättömämpien maiden selän taakse. Selittelemme politiikkamme sillä, että osa itäisen Euroopan maista, kuten Unkari ja Puola, rikkovat ihmisoikeuksia ja demokratiaa vielä törkeämmin.

”Ei se auta, kun sanomme, että muut ovat rikkoneet räikeämmin. Ei se anna meille anteeksi”, Rehn sanoo. ”Olen ymmärtänyt, että perustuslakivaliokunnassa näitä perusoikeus- ja ihmisoikeusasioita ei ole otettu syvästi vastaan.”

Entä jos Arkadianmäen kovuudessa on kyse siitä, ettei osa kansanedustajista tunne Suomen perustuslakia, ihmisoikeussopimuksia, EU-oikeutta ja muita Suomea sitovia sopimuksia?

”Tämä on johdatteleva kysymys”, Rehn toruu.

Sen verran kysymys kuitenkin houkuttaa häntä, että hän haluaa vastata: ”Sanon, että kyllä on.”

Ketä Rehn tästä kaikesta syyttää? Perussuomalaisiako yksin?

Ei, ei lainkaan, Rehn sanoo. Koko hallitus kantakoon vastuunsa. Ihmisoikeuksia rikkova politiikka on yhtä lailla keskustan ja kokoomuksen syytä. Ne ovat hylänneet vanhat arvonsa.

”Keskustan ja kokoomuksen pitäisi kakistaa itsestään ne aiemmat periaatteensa. Se, että ihmistä kunnioitetaan”, hän sanoo.

”Minua koskettaa tämä raaka ihmisten kotiin lähettäminen. Ei Suomi voi lähettää ihmisiä maahan, jossa heidät ehkä tapetaan. Meidän täytyy pitää sopimuksista kiinni.”

Rehnillä on syynsä räyhätä täällä metsikön keskellä Hilassa. Kun yhteiskunnan ilmapiiri jyrkkenee, fiksun enemmistön täytyy nousta esiin. Muutoin julkisuudessa ilmaherruuden ottavat kovaääniset äärilaidat, nämä leijonariipusrassukat ja keskustelupalstojen anonyymit vihanlietsojat.

”Se, joka pysyy hiljaa, tekee yhtä paljon pahaa kuin se, joka räyhää”, Rehn sanoo.

”Ollaanko me pikkuisen pelkureita?”

Tämän haastattelun alkupiste on huhtikuussa 2016.

Pyysin tuolloin Rehniä kirjoittamaan vappupuheen perussuomalaisille. Ajatuksena oli, että ruotsalaisen kansanpuolueen emeritajohtaja purkaisi omin sanoin ulos sen kiukun, jota hän tuntee nationalismia kohtaan. Sitä Rehn sai maistaa aivan tarpeeksi toimiessaan 1990-luvun loppupuoliskon YK:n ihmisoikeustarkkailijana ja erityisedustajana Jugoslavian hajoamissodissa Bosniassa.

Rehn oli huhtikuussa hilkulla suostua vappupuheeseen mutta kieltäytyi lopulta. Hän sanoi, ettei enää ”näin vanhana” jaksa sitä vihamyrskyä, joka kirjoituksesta nousisi.

Sovimme tuolloin, että Rehn voi myöhemmin kesällä kertoa ajatuksensa haastattelussa. Jos tämä järjestely vaikkapa hillitsisi vihaa. Ja koska Rehn on ollut jo noin vuosikymmenen eläkkeellä, hän saa tätä nykyä hyvin vähän negatiivista palautetta.

”Ne kai luulevat, että minä olen jo kuollut”, Rehn sanoo. ”Ja hyvä niin.”

Ne ne, joista hän nyt puhuu, ovat niitä suomalaisia, jotka vastaavat huorittelulla ja uhkailuilla, kun joku tunnettu suomalainen puhuu nationalismia ja rasismia vastaan.

Siksi Rehn ei koske someen metrin kepilläkään. Hän ei yksinkertaisesti käsitä, että jopa hänen ikäisensä seniorit räyhäävät verkossa mitä iljettävimpiä törkeyksiä. Vihapuhe tuo poikkeuksellisen paineen myös nykypoliitikoille.

”Hyvien poliitikkojen on nyt vain kestettävä sitä vihaa. Se on rankkaa.”

Siksi hän on tänä kesänä sparrannut tytärtään Veronica Rehn-Kiveä (rkp), joka kesällä nousi varasijalta ensimmäisen kauden kansanedustajaksi, kun Carl Haglund (rkp) jätti politiikan.

”Olen valmistellut häntä, että tulee kovat paikat.”

On myönnettävä: pidän tästä Lillanista enemmän kuin siitä, joka oli aktiivipolitiikassa. Eläkeikä vapauttaa poliitikoista suorapuheisia höyryjä, joita heissä ei tiennyt edes olevan.

Vaikka moni vähätteli Rehniä tämän uran aikana – oli kenraaleja, kollegoita ja virkamiehiä –, hän teki poikkeuksellisen kovan uran. Presidentti Ahtisaari totesi toimittaja Johanna Vesikallion kirjassa Lillan, ettei ole kuin muutama suomalainen, joka on tehnyt saman kaliiberin kansainvälisiä tehtäviä kuin Rehn.

Bosniassa Rehn kiersi Srebrenican joukkohautoja ja ruumishuoneita mutta sai myös arvostelua. Hän oli kuulemma julkisuustyrkky, joka varmisti aina, että kamerat ovat paikalla.

Vaikuttavinta 81-vuotiaassa Rehnissä on se, että hänen yhteiskunnallisuutensa ja kiukkunsa eivät ole laantuneet, vaikka takana on jo kaksi syöpää ja aviomies Oven kuolema marraskuussa 2004. Rehn on jo sen ikäinen, että kun hän puhuu ”sodistaan”, täytyy aina tarkentaa, mitä sotaansa hän kulloinkin tarkoittaa.

Jatkosotaan hän osallistui 8-vuotiaana pikkulottana ja neuloi villasukkia rintamalle. Vasta kuusikymppisenä hän lähti Bosniaan.

Ja jos joku pahoittaa mielensä siitä, että Rehniä kutsutaan tässä mökinmummoksi, on syytä ehkä muistuttaa, että Rehnin oma huumori sen kyllä kestää. Suomen kestävyysvajeeseen – eli väestön vanhenemiseen ja kansantalouden paineisiin – hän ehdottaa ratkaisuksi ”ättestupaa” eli sukujyrkkämää. Pohjoisten kansojen vanhojen myyttien mukaan yhteisöille rasitteeksi tulleet vanhukset heitettiin tai he vapaaehtoisesti heittäytyivät kuolemaan kallionkielekkeeltä.

”Mutta kun ei sitä voi oikein toteuttaa täällä”, Rehn sanoo.

Kaisa Rautaheimo / HS
Elisabeth Rehnille tulee surullinen olo, kun hän seuraa kaupungilla suomalaisia, jotka eivät näe ympärilleen, vaan kävelevät tuijottaen kännykkää kädessään: ”Tässä on tapahtunut jotain todella pahaa.”
Elisabeth Rehnille tulee surullinen olo, kun hän seuraa kaupungilla suomalaisia, jotka eivät näe ympärilleen, vaan kävelevät tuijottaen kännykkää kädessään: ”Tässä on tapahtunut jotain todella pahaa.”

Rehnin terassilla on kukkavaasina vanha venäläinen teepannu, jonka hän löysi lähimetsiköstä. Hän uskoo puna-armeijan jättäneen sen aikoinaan tänne.

Pihamaa kuului Neuvostoliitolle vielä alkuvuonna 1956. Neuvostoliitto sai vuoden 1944 välirauhansopimuksen mukaisesti vuokrata Porkkalan sotilastukikohdakseen 50 vuodeksi. Porkkalassa oli pahimmillaan noin 20 000 neuvostosotilasta ja 10 000 siviiliä eli yhtä paljon kuin Suomen sodanjälkeisen armeijan koko miesvahvuus, kertoo Pekka Silvastin kirja Hanko ja Porkkala.

Muutama vuosi Stalinin kuoleman jälkeen, tammikuussa 1956, Nikita Hruštšov palautti alueen Suomelle. Kuusi vuotta myöhemmin Rehnit ostivat alueelta ensimmäisen mökkinsä.

Osin sotilasalueena tämä on pysynyt puna-armeijan jälkeenkin. Metsikön takaa kuuluu paraikaa ammuntojen jyly.

”Minusta ne ovat harjoitelleet siellä enemmän kuin aikaisemmin”, Rehn sanoo.

Sopimushan oli, että tänään puhumme vain kovista asioista. Puhutaan sitten: Vladimir Putinin Venäjästä. Onhan Rehn entinen puolustusministerimme.

Rehn on tunnettu ”natottaja”, kuten Nato-jäsenyyden vastustajat Nato-jäsenyyden kannattajia kutsuvat. Hän on ollut julkisestikin sitä jo 1990-luvun alusta lähtien. Haastattelupäivän iltana hän ajaa vielä ulkoministeriön suurlähettiläspäivien kekkereille ja supattaa siellä seuraajalleen, puolustusministeri Jussi Niinistölle (ps), että tämä kiirehtisi Yhdysvaltojen ja Suomen välisen puolustusyhteistyösopimuksen solmimista.

Nimet pitäisi saada paperiin ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja. Kun ei kukaan tiedä, minkälainen Yhdysvaltain ulkopolitiikan käänne tapahtuu, jos arvaamaton äärilaidan republikaani Donald Trump tulee valituksi.

”Ilman muuta, rather sooner than later. Nato-jäsenyys selkeyttäisi tilannetta. Meidän on myönnettävä Venäjän arvaamattomuus”, Rehn sanoo.

Eikä tässä ole kyse vain Putinista, Rehn sanoo. Kyse on Venäjästä, sen olemuksesta. Tulee vielä sekin päivä, jolloin Putin on poissa kuvioista. Emme voi tietää, kuka tulee hänen jälkeensä. Entä jos nousee joku Putiniakin vaarallisempi?

Vielä kolme vuotta sitten olisi ollut mielipuolista ajaa eläkemummon luokse Kirkkonummelle kysymään, pelkääkö mummo, että Euroopassa syttyy uusi suursota.

Nyt sen kehtaa taas kysyä, vaikka toki se edelleen tuntuu aavistuksen oudolta.

”Itsepuolustusvaisto sanoo, ettei sellaista voi syntyä. Mutta sekin on vain mielenrauhani puolustamista”, Rehn sanoo.

”Kun Krimin valtaus tapahtui, minulla tuli kauhun tunne. Että tämä on juuri se sama asia, joka tapahtui entisen Jugoslavian hajotessa.”

Jugoslavian hajoamissodista Rehn ei taida päästä eroon edes täällä Hilan mökissä. Ei vielä vuosiin.

Kaksi tuttua sotakonnaa kun on vielä tuomitsematta.

Mahtaako olla ketään suomalaista, joka olisi todistanut yhtä montaa sotarikoksista syytettyä vastaan kuin Rehn?

Tuskinpa. On toki eläkkeelle jäänyt kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomari Erkki Kourula, joka tuomitsi heitä vuosikausia Haagissa. Mutta tuskin toista Rehnin veroista todistajaa.

Täältä Hilasta Rehn on lähtenyt kymmenet kerran Balkanille, sillä hän oli YK:n ihmisoikeustarkkailijana ja erityisedustajana Bosniassa koko 1990-luvun loppupuolen ja sen jälkeenkin todistajana ICTY:ssä eli Haagin Jugoslavia-tuomioistuimessa.

Rehn todisti esimerkiksi serbikenraali Ratko Mladićia, Bosnian serbitasavallan ex-presidenttiä Radovan Karadžićia sekä kroatialaisia kenraaleja Ante Gotovinaa, Mladan Markačia ja Ivan Čermakia vastaan.

Heistä kaksi, Mladić ja Karadžić, ikääntyvät nyt selleissään Haagissa. Mladić on 73-vuotias, Karadžić 71. Vaikka he ovat nuorempia kuin Rehn, he ovat tätä vanhentuneempia, katkeroituneempia ja kurjempia ja tulevat tuskin enää koskaan kokemaan vapautta.

Voiko yksin sellissään vanhenevaa sotarikollista kohtaan tuntea sääliä? Voisiko Rehn tuntea jotakin Mladićia ja Karadžićia kohtaan?

”En heitä kohtaan. He ovat tehneet niin valtavia rikoksia. He olivat oppineita ihmisiä ja vastuussa teoistaan.”

Haagin Jugoslavia-tuomioistuin oli Rehnille raskas kokemus.

Hän sanoo, että osa tuomioista oli poliittisia, ei riippumattomia. Rehn oli todistajana oikeudenkäynneissä, joissa tuomittiin kroaattikenraaleja. Kun kenraalit valittivat tuomiosta, uuteen oikeudenkäyntiin oli Rehnin mukaan vaihdettu yhdysvaltalainen tuomari. Kroaattikenraalit vapautettiin hajaäänin.

”Kyllähän se tiedetään, että yhdysvaltalaiset ovat kroaattien puolella, venäläiset serbien”, Rehn sanoo.

Rehn sanoo itkeneensä: ”Menetin vähän uskoni.”

Sotarikosoikeudenkäynnit ovat pitkiä. Niinpä Rehn joutunee odottamaan vielä vuosia, mitä tapahtuu Mladićille, ”Bosnian Teurastajalle”, jonka syyllisyyttä puoltavan lausunnon hän antoi Haagissa. Karadžić taas sai huhtikuussa 40 vuoden tuomion osallisuudesta kansanmurhaan, mutta hän on valittanut tuomiosta, ja asian käsittely jatkuu.

Niin kauan kuin tuomiot eivät ole lopullisia, mökinmummo Hilassa odottaa.

Astumme Hilan talon etupihalle, josta avautuu metsikköön raivattu aukko Suomenlahdelle.

Jos olen korostanut Rehnin yksineloa metsikön keskellä, mainittakoon, että se on vain toinen puoli asiaa. Hänellä on iso perhe, joka käy katsomassa. Kesken haastattelua ovella vilahtaa vävy. Viikkoa aiemmin Rehn on pitänyt rapukestit kymmenelle ystävälleen, joiden ikähaitari on 77–91 vuotta.

”Meillä oli jumalattoman hauskaa, juotiin snapseja.”

Heti perään hän lisää, ettei kahdeksankymppinen kauhean monta snapsia voi huitaista. Ilta saattaisi muuttua liiankin hauskaksi.

Sitä paitsi Rehnin tontilla on elämää enemmän kuin pohjoishelsinkiläisessä lähiössä. Metsikön takaa, naapurin maatalosta, kuuluu kukon ääni. Rehn kertoo, että se on uusi. Edellinen piti lopettaa, sillä se oli silmittömän äkäinen.

Rehnin pihamaalla käyvät hirvet, metsäkauriit, valkohäntäpeurat, ketut, kyyt ja rantakäärmeet sekä jänikset. Tytär näki Suomenlahden jäällä – aivan Rehnin talon edustalla – raadellun peuranvasan ja sen ympärillä jälkiä, joita hän arveli ilveksen tekemiksi.

Iltapäivä on jo pitkällä.

Mökinmummo tekee selväksi, että hän tarvitsee päivälevon. On viimeisen kysymyksen aika.

Palataan vielä siihen, mitä varten me tänne Hilaan oikeastaan tulimme: miltä me eri leireihin jakautuneet suomalaiset juuri nyt, syyskuussa 2016, näytämme?

Ei Rehnillä ole tyhjentävää vastausta. Kelläpä olisi. Voimme pohtia, kuinka mielialojamme horjuttavat globaalitalouden epävarmuus, maahanmuuton tuomat pelot, Eurooppaa järkyttävä islamistinen terrorismi ja toisaalta populistinen politikointi, joka hajottaa kansaa eri leireihin.

Jotain muutakin tässä ajassa on. Meissä. Tavassamme elää. Olla samanaikaisesti läsnä ja täysin poissa. Rehn alkaa kertoa anekdoottia. Hän sanoo ajaneensa muutama päivä aiemmin Stockmannin parkkihalliin Helsingin keskustassa ja kävelleensä Aleksanterinkatua Senaatintorille Engelin kahvilaan.

Mitä siitä nyt tulee matkaa, puolisen kilometriä.

”Taisin olla japanilaisten ja kiinalaisten turistien ohella ainoa, joka ei kulkenut tuijottaen kännykkää kädessään. No oli siinä jokunen vanhempi rouva ja herrasmies, joka iloisesti nyökkäsi minulle”, Rehn sanoo.

”Me olemme jotenkin yksinäisempiä. Tässä on tapahtunut jotain todella pahaa.”

Viikko Hilassa käynnin jälkeen olen Rehniin sähköpostiyhteydessä.

Hän on huolissaan. Ettei jutusta vain tule liian negatiivinen. Hän kun on pohjimmiltaan optimisti.

Silti Rehn tuntuu entistäkin tuskastuneemmalta. Hän kirjoittaa Suomen turvapaikkapolitiikasta ja rasistisesta mielenosoituksesta Forssassa.

Lopuksi hän kirjoittaa vielä muutaman rivin ”finlandisierungista” eli suomettumisesta.

Saman viikon maanantaina on nimittäin julkistettu Ulkopoliittisen instituutin raportti, jossa korostetaan Venäjän turvallisuusuhkaa Suomelle. Rehn on tuohduksissaan, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Sirkka-Liisa Anttila (kesk) haukkui raportin julkaisun verekseltään.

Anttilan mukaan se haittaa Suomen ja Venäjän suhteita.

Rehn lopettaa meilinsä:

Jotenkin kärsin siitä, että joutuu passiivisesti sivusta katsomaan onnetonta menoa...

Paras mennä sienimetsään,

terveisin, Elisabeth.

Kaisa Rautaheimo / HS
Elisabeth Rehn on asunut yksin metsikön keskellä Hilassa marraskuusta 2004, jolloin aviomies Ove kuoli.
Elisabeth Rehn on asunut yksin metsikön keskellä Hilassa marraskuusta 2004, jolloin aviomies Ove kuoli.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat